Kotiintuloaika

Yks mun kaveri tykkää muistella vanhoja:

Juostiin Tiinan kanssa leveä metsäpolku täysiä alas ja pysähdyttiin huohottamaan ison kiven luo.

”Aletaanko tehdä tähän majaa?”

”Joo. Mut mun tarvii mennä kuudeks kotiin”, Tiina sanoi.

”Niin munkin”, valehtelin.

Oikeasti minulle ei sanottu koskaan kotiintuloaikaa. Kerran kyllä yritin kysyä, että koska pitää tulla sisälle. Äiti sanoi, että älä nyt hirveän myöhään ole ja touhusi papereidensa kanssa.

Joillain kavereilla oli tiskivuoroja ja imurointivuoroja tai niiden piti olla pikkuveljen kanssa. Olin niille vähän kateellinen. Minulla ei ollut pikkuveljeä eikä minun tarvinnut siivota oikeastaan edes omaa huonetta. Vaikka kyllä äiti välillä sanoi, että minun huone on kuin sikolätti ja hävityksen kauhistus.

Kun kaverit lähtivät ulos, ne kysyivät vanhemmiltaan, voivatko ne mennä. Minä sanoin, että menen ulos, heippa. Välillä kuitenkin juksasin kaveria, että käyn kysymässä. Huusin että äiti ja menin käymään olohuoneessa äidin luona, mutta en kysynytkään lupaa mennä Tiinalle tai ostaa karkkia vaan puhuin jotain ihan muuta niin hiljaisella äänellä, ettei kaveri kuullut.

Kaverit eivät saaneet lukea Alibia, kun siinä oli lapsille liian kamalia juttuja, eikä ne saaneet katsoa pelottavia ohjelmia. Minä aina kerroin Tiinalle ja muille, mitä olin lukenut hulluista murhaajista ja millaisia verisiä kuvia sivuilla oli ollut. Kerroin kaikista vampyyriohjelmistakin. Välillä keksin juttuja ihan omasta päästä, mutta sanoin, että olin lukenut ne Alibista tai että telkkarista oli tullut.

Minä en meinannut saada unta iltaisin, vaikka huoneen ovi oli auki ja eteisen molemmissa lampuissa valo. Vielä pahempaa oli sitten, kun äitikin meni nukkumaan ja sammutti valot eteisestä. Silloin käännyin seinään päin ja ajattelin, että ei tässä ole kuin seinä välissä, muuten olen äidin vieressä. Mutta kyllä minä silti pelkäsin.

Maja oli nopeasti valmis, kun ei siinä ollut paljon rakentamistakaan. Kivi oli yksi seinä ja kaksi puuta melkein toinen seinä, ja puiden oksat oli katto.

Ensin suunniteltiin, että talo olisi tosi hieno. Siirtelin sammalta kiveltä majan lattiaan.

”Näillä olis täälä kokolattiamatto.”

Ruvettiin kuitenkin leikkimään, että ollaan lapsia, jotka asuu kahdestaan metsässä ja joiden pitää joka päivä kerätä metsästä ruokaa ja juoda sadevettä.

”Ei tää oliskaan kokolattiamatto vaan sammalta”, päätettiin.

”Hei, paljonko kello on?” Tiina kysyi yhtäkkiä pelästyneellä äänellä ja leikki katosi. Sillä ei ollut omaa kelloa. Minun kellon lasissa oli iso naarmu ja nahkahihnassa susikoiran kuvia. Se oli vähän yli kuusi.

”Voi ei, nyt mulle kyllä huudetaan”, Tiina sanoi.

”Niin mullekin.”

Alettiin juosta polkua täysiä ylös.