Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tarhan Janne ja muut Tiitiäiset

Luin Elias Koskimiehen Ihmepojan. Tykkäsin kirjasta simppelin rakenteen, hyvin kulkevan tarinan ja sujuvan kerronnan takia, mutta myös nostalgian vuoksi. Kirjassa elellään 80-luvun loppua. Aloin lukiessani miettiä omaa 80-lukua ja vanhempiakin aikoja, kuten esikoulua eli tarhaa, kaikkia ihmisiä, jotka sieltä muistan ja joista useimmat ovat minulle tänä päivänä ihan samoja kuin olivat silloin, jotkut ansaitusti, jotkut ansaitsematta.
Ansaitsemattomuus tulee siitä, että minulla saattoi jonkun kanssa olla suunnilleen yksi pitempi kontakti, joka määritteli hänet ikuisiksi ajoiksi, ja joskus vielä epäreilusti. Esimerkiksi Päivi: Pelasimme kerran tarhassa muistipeliä, jonka pelaamisesta en ylipäätään koskaan ole erityisesti pitänyt, koska en muistanut korttien sijainteja ja hävisin aina, ellen sitten sattunut tuurilla pärjäämään. Joskus taisin jopa ehdottaa jollekulle kaverille, että nostellaan vaan kortteja eikä yritetäkään muistaa. Ehkä ehdotin silmät kiinni kääntelyä tai jotakin, kun huomasin, etten pärjää edes nuoremmille kavereilleni.
Mutta jostain syystä Päivi ja minä olimme alkaneet pelata muistipeliä, vaikka yleensä en pelannut muistipeliä enkä ollut Päivin kanssa. Jostain syystä en vain liiemmin välittänyt Päivistä, vaikkei siihen kai mitään varsin painavaa syytä ollut.
Pareja kertyi kummallekin aika iso pino, mutta totta kai Päivi muisti paremmin. Kun kaikki kortit oli poimittu talteen. Laskimme kumpikin omat parimme. Minä laskin parit – ja lisäsin tähän todelliseen määrään parit parit, ja ilmoitin tämän liioitellun luvun Päiville.
”Sä voitit”, totesi Päivi hyvän häviäjän rauhallisuudella.
Juoksin pihaleikkeihin.
Pian Päivi tuli luokseni ja sanoi laskeneensa korttini uudestaan.
”Sä valehtelit,” hän ilmoitti.
Sen jälkeen en varsinkaan enää pitänyt Päivistä. Olihan hän osoittanut ikävää epäluottamusta minua kohtaan laskemalla parini uudestaan.
Tarhassa oli myös Henri ja Miikka, kaverukset, joita ihailtiin ja jotka olivat melkein kuin yksi ja sama poika, koska heistä puhuttiin aina yhdessä:  Henri ja Miikka. Talvella Henri ja Miikka vetivät meitä tyttöjä pulkassa tarhan pihalla.
Miikka hävisi kouluvuosien aikana jonnekin, mutta Henri kävi samaa koulua koko peruskouluajan, rinnakkaisluokalla. Kerran, taisimme olla jo yhdeksännellä, kävelin koulun rappusia kemian luokkaa kohti. Hän istui kavereineen ylimmällä rappusella, ja kun olin menossa ohi, hän tarttui jalastani kiinni, ikään kuin halasi mustalla stretchfarkulla verhottua vasenta jalkaani.
Tämä oli luultavasti ensimmäinen ja ainoa kontakti hänen kanssaan sitten tarha-aikojen. En tiedä, miksi hän halusi halata jalkaani möykäten samalla jotakin epäselvää, mutta minusta tilanne oli kovin kiusallinen. Ravistin jalkani irti ja tunsin oloni loukatuksi. Pitäköön pulkkansa!
Tarhassa oli myös pari Irene ja Ville. Irene ja Ville olivat rakastavaisia. Siinä määrin kuin alle kouluikäisenä rakastavaisia ollaan.
Villekin katosi koulussa jotenkin tai jonnekin, Irenen muistan myöhemmiltäkin vuosilta, koska hän oli – miten sen nyt sanoisi – mieleenpainuvaa sorttia. Jonkinasteinen kehitysvamma teki hänestä estottoman ja äänekkään.
Tarhassa oli myös Janne, ylipainoinen poika, joka kiusasi muita. Vuosikymmeniä myöhemmin hänestä tuli apukoulun ja ehkä jonkin muunkin koulun tai kurssin käytyään huoltomies, joka ajeli huoltoyhtiön lava-autolla. Sanoimme häntä tarhan Janneksi edelleen, kun näimme hänet sinisen auton ratissa. Sanomme vieläkin, jos hänestä jotakin puhetta tulee.
Nimi Janne tarkoitti minulle jonkin aikaa lapsena jotakin ilkeää ja inhottavaa, epämieluisaa. Mutta sitten isoveljen mukana meille ilmestyi neljäsluokkalainen Janne, jonka myötä nimi muuttui kertaheitolla ihanan pojan nimeksi, ja nimesin punanenäisen pehmoapinanikin Janneksi.
Tarhassa oli tietysti paljon kavereitakin. Monet heistä ovat ystäviäni yhä, eikä kukaan heistä ole mielestäni juurikaan muuttunut, ei edes ulkonäöltään.


lauantai 11. lokakuuta 2014

Aina ei ehdi

Unet, joissa tekee lähtöä, mutta koko ajan tulee jotakin uutta viivytystä eikä ehdi, ovat raskaita. Viime yönä näin ehtimättömyysunen ja kun puolittain havahduin siitä, tajusin, että voisin luultavasti nukahtaa uudelleen, mutta todennäköisesti vajoaisin takaisin samaan uneen. Vaihtoehtoisesti voisin herätä kokonaan. Rämmin hereille, vaikka sekin oli väkivaltainen toimenpide ja vaikka tiesin, etten varmaankaan saisi enää uudelleen unta.
Siinä valveilla maatessani kertasin mielessäni äsken nähtyä:
Olimme lapsen kanssa pukemassa tässä nykyisen kotimme eteisessä. Talo sijaitsi kuitenkin lapsuuden kotikaupungissani sillä paikalla, missä kotitalomme, ja olimme menossa sen kaupungin teatteriin. Meillä oli liput esitykseen, joka alkaisi pian. Isäni odottaisi teatterilla meitä.
Eteisessä oli ahdasta, tunnelma oli kireä, kaikki vaatekappaleet ja muu tarvittava hukassa. Aika lailla samanlaiset lähdöntunnelmat kuin joka arkiaamu, kun vilkuilen kelloa ja huomaan, että lapsen koulutaksin tuloaika lähestyy minuutti minuutilta.
Nytkin minuutit kiirehtivät emmekä millään pysyneet niiden mukana.
”Meitä ei päästetä enää sisään, jos esitys on ehtinyt alkaa”, sanoin lapselle.
Lopulta oli enää noin viisi minuuttia aikaa, ja meillä olisi vielä pitkä matka pyöräiltävänä. Ehtisimme vain, jos esitys alkaisi vähän myöhässä, mutta täytyisi tietysti yrittää. Kun olimme vihdoin lähdössä, huomasin, ettei minulla olekaan vielä kenkiä jalassa.
Tässä kohtaa heräsin ja yritin saada itseni tajuamaan, että se oli unta, pyyhkiä pois myöhästymisen, epäonnistumisen, harmituksen.
Tuo oli ensimmäinen isäuni pitkään aikaan. Mietin yöllä sitäkin, ja aloin muistella, milloin mitäkin tapahtui. Huomasin päänsisäistä almanakkaa selaillessani, että sen täytyi olla ihan näitä päiviä viisitoista vuotta sitten, kun isä vietiin sairaalaan. Neljä viikkoa seurasimme isän huoneen ikkunasta keltaisten lehtien harvenemista ikkunan takaisessa koivussa. Isänpäivän aattona isä kuoli.
Tunnelmat, ajatukset ja sanat ovat voimakkaina mielessä, vaikka aikaa on kulunut. Muistan, miten yritin ehtiä sanomaan isälle, että hän on tärkeä ja rakas. Odotin aina sopivaa hetkeä. Sellainen oli taas kerran – se oli varmaankin isän viimeisiä päiviä, ehkä jopa viimeinen, en muista – kun olin yksin isän sängyn vieressä. Isä heräsi ja katsoi, kuka sängyn vieressä on.
”Ei ole enää paljon lehtiä puissa”, sanoin.

tiistai 26. elokuuta 2014

Poiskirjoittamisesta


Kun kirjoitan rankoista asioista, ei tarkoituksenani ole ehkä niinkään kirjata muistiin vaan pikemminkin päinvastoin: kirjoittaa pois. Kirjoitan asiat vihkoon tai tiedostoon – johonkin, minkä voi sulkea.
Tällaiset tekstit muistaa vielä pitkän ajan päästäkin kirjoitetuiksi, muistaa ikään kuin niiden otsikot tai aiheen, mutta niitä ei halua yrittää palauttaa mieleen yhtään yksityiskohtaisemmin, niitä ei halua avata.
Siitä ei seurannut hyvää, kun kreikkalaisen mytologian sankaritar raotti erästä rasiaa. On itse yritettävä olla varovaisempi.
Hankalan työkaverin suoltamat solvaukset on osittain tullut taltioitua, joitakin parisuhteiden painajaishetkiä niin ikään, asuntokaupan hirmustressin tuntoja myös. Kun kävin itse yläastetta ja kun myöhemmin opetin yläasteella, tein paskoista päivistä joitakin päiväkirjamerkintöjä. Mitään näistä en ole uskaltanut juurikaan kurkkia sen koommin.
Lasten muskariloruttelussa lauleskellaan, että ”suljen ihanan soittorasian / kierrän lauluni kippuraan / muiston mukavaan taskuun taputan...” Kun jätetään pois määritelmät ihana ja mukava tai vaihdetaan ne toisiksi, niin aika lailla näin tulee tehtyä niille lauluille, joiden sävelet soisi unohtavansa.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Vaikeasti pidettävä

Nykyään, näin aikuisena ja silleen, voin aika paljon valita, kenen kanssa aikaani vietän, ja voin vältellä ihmisiä, joille minä en syystä tai toisesta kelpaa, vaikka kuinka yrittäisin ihmisten lailla olla.
Saan siis enimmäkseen olla sellaisten tyyppien kanssa, jotka pitävät minusta.
Minusta pitäminen ei ole mitenkään itsestään selvää, joten olen aina kovasti arvostanut sitä, että minuun suhtaudutaan myönteisesti tai peräti lämpimästi. Kun tapaan ihmisen, joka kohtelee minua hyväksyvästi ja ystävällisesti, otan sen vastaan arvokkaana lahjana.
Kaikki on tietysti alkanut jo jos ei muinaisesta Roomasta niin lapsuudesta. Vain harvan kaverini vanhemmat tai muut lähisukulaiset pitivät minusta. Niitä, jotka pitivät – tai jotka eivät ainakaan millään lailla osoittaneet, että eivät pidä – muistan erityisellä lämmöllä yhä edelleen.
Minä olen vähän vaikeasti pidettävä kai siksi, että olen aina ollut arka ja sosiaalisesti kömpelö.
Luonteva silmiin katsominen on minulle yhä erittäin vaikea laji. Niinpä minut on helposti nähty ylimielisenä tai kataluuksia hautovana.
Reippaista, sujuvasti smalltalkaavista ja sulavakäytöksisistä ihmisistä on ymmärrettävästikin helpompi pitää.
Mutta minäpä paljastan salaisuuden: osa reippaista, sujuvasti smalltalkaavista ja sulavakäytöksisistä ihmisistä on täysiä paskapäitä.
On minullakin paskapäinen puoleni, totta kai. Mutta pyrkimykseni on olla kohtaamilleni ihmisille ystävällinen ja kohtelias, ja tuntuu ikävältä, jos tämä vajavaisten sosiaalisten taitojeni tai ihmisarkuuteni takia näyttäytyy muuna. Ja erityisen ikävältä tuntuu, jos minun olemistani ja persoonaani vastaan hyökätään rajusti. Se, etten osaa, on usein nähty ja edelleen nähdään, että en halua. Se, että en tee jotakin niin kuin ihmiset keskimäärin tekevät, tulkitaan usein väärin tekemiseksi. Ja sellainen ihminen, jolla on hallussaan tieto, kuinka asioiden ja ihmisten kuuluisi olla, tietää kertoa minulle – kerrottavahan se toki on – että olen totaalipaska.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Kissanpäivä

Aamulla, kun valmistelin itseäni ja lasta lapsen koulutaipaleen ensimmäiseen päivään, mietin, alkaako koulu kahdeksalta vai yhdeksältä. Yritin kysyä sitä jo ennen lomia lapsen opettajalta, ja mies lupasi vastata myöhemmin, muttei vastannut.
Kun epätietoisuus alkoi aamulla vaivata liikaa, laitoin uuden viestin aiheesta opettajalle. Mutta eihän opettaja sähköpostiaan siinä kohtaa katsonut. Puhelinnumerot löysin vain opettajainhuoneisiin, enkä tiennyt, kumpaan soittaisin, tai onko niissä kummassakaan ketään pienluokka-asioista tietävää.
Eilen tuli vielä kyytiaiheinen tekstiviesti, jossa kerrottiin oppilaiden hakuajat, että lapseni haetaan varttia vaille kahdeksan. Koulun sivuilla luki, että koulu alkaa yhdeksältä ensimmäisenä ja toisena aamuna. Mietin, onko pienluokka kuitenkin poikkeus. Oletin sitten, että ei ole. Lähdimme silti jo kahdeksan jälkeen matkaan.
Kun olin pumppaamassa pyörääni pihassa – etukumiin pitää pumpata taas joka kerta ennen ajoa – tuli jälleen kyytiaiheinen tekstiviesti, jossa kerrottiin, että koulutaksi on hajonnut ja toinen auto on tulossa. Meitä viesti ei koskenut, me kun kävelimme koululle näinä ensimmäisinä päivinä. Minä talutin pyörää, luuri korvalla. Jo kotona olin alkanut soitella heti kahdeksalta hammaslääkärin ajanvaraukseen, mutta en päässyt edes jonoon, koko ajan tuuttasi varattua. Soitin ”varattuun” ehkä 20 tai 25 kertaa, sitten pääsin jonoon. Puhuin siinä jo innokkaasti asiaani jonossa olemisesta kertovalle nauhoiteäänelle, kun liikenteen melskeen keskellä luulin, että siellä vastasi ihan oikea ihminen.
Aikani jonottelin, sitten pääsin ajanvaraukseen, josta yhdistettiin toiseen ajanvaraukseen, hammaslääkärille, missä olin viimeksi käynyt.
Taas jonoteltiin. Kun sain uudestaan ihmisen puhelimeen, ihminen kysyi, olenko lähellä, olisi nimittäin ollut vapaa aika kahden minuutin päästä. Kerroin, että olen lähellä, mutta pitää saatella lapsi kouluun. Sain ajan keskiviikolle, jollekulle miehelle. Toivoin, ettei olsi sama tragikomediasarjan tunarilääkäri, joka viimeksi sössi tuonkin hampaan, joka nyt sitten perjantaina lohkesi kuin marenki. Iso pala irtosi, kun söin purkkaa, jonka olisi pitänyt olla hyväksi hampaille.
No, sain luurin korvalta ja vein lapsen kouluun. Iltapäivästä pääsin jonottelemaan taas puhelin kuuloelimellä kahteen otteeseen, kun älysin, että olen maksanut yhden laskun, jollaista minun ei olisi koskaan edes kuulunut saada. Mutta aamun puhelinjonottelut oli jonoteltu. Ohjasin nyt vuorostaan pojan koulun pihassa oikeaan paikkaan sisäänmenojonoon jonottelemaan.
Sinne se sitten meni, lapseni, peruskoulujärjestelmän kitaan. Tosin vain kolmeksi tunniksi näin ensalkuun, mutta kyyneltä pukkasi.
Tulin kaupan kautta kotiin ja istahdin sohvalle. Näin eteisen suunnassa jotakin liikettä lattian rajassa. Kas, ystäväiseni Kissa se siinä jälleen! Oli tullut makuuhuoneen ikkunasta, niin kuin jo yhtenä aamuna aiemminkin, kun nukuin ikkuna auki. Herätti tömpsähtämällä lattialle ja maukumalla sänkyni vieressä. Nyt olen pitänyt ikkunaa öisin kiinni, mutta aamulla olin sen taas aukaissut.
Kissa oli kaiketi tullut sisään jo sillä välin, kun olin koululla. Päätti nyt tulla näyttäytymään, kun kuuli, että kotiuduin. Eikä olisi halunnut poistua, kun yritin kysellä, että koskahan vieras olis kotona, jos nyt lähtis. Kannoin kissaeläimen pihalle.
Naputtelin puhelimeeni valmiiksi löytöeläinpaikan puhelinnumeron. Ajattelin, että soitan sinne, kun näen kissan seuraavan kerran.
Jälleennäkemisemme koitti hyvinkin pian. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun Hän oli olohuoneessani taas. Soitin löytöeläinpaikkaan. Minulle puhui vastaaja, johon jätin viestin.
Kissa kuljeksi asunnossa aikansa siellä täällä ja alkoi sitten muina misseinä päiväunille olohuoneen matolla. Missen kauneusunien aikana löytöeläinmies soitti takaisin. Kyseli, miltä kissa näyttää.
”Ihan hyvinvoivalta...”
”Tarkotin lähinnä ulkonäköä, väriä ja semmosta”, mies täsmensi vähän kyllästyneellä äänellä. Kerroin, että musta, jolla on valkoista mahan alla ja tassuissa.
Aloin myöhemmin miettiä ”mahan alla” -ilmausta: miten niin mahan alla, miksen sanonut mahassa.
Mies neuvoi sysäämään kissan pihalle. Pyysi kyllä soittelemaan uudestaan viikon tai parin päästä, jos se tulee aina uudestaan.
Kun sanoin, että olisi kiva jättää ikkunat auki, kun lähtee kotoa, mies sanoi, että no, helteet alkaa jo helpottaa, niin voi pitää sitten kiinnikin.
Aha. Selvä.
Siinä kissan uneksuessa kolahti posti eteisen lattialle. Postipinon päällimmäisenä oli osuvasti Musti ja Mirri -kaupan mainoslehtinen, jonka kannessa luki: "Teidän Korkeutenne, vaatikaa vessakäynniltänne enemmän! Ylellisen raikkaana ja kuivana säilyvä Compact Care Premium -kissanhiekat..."
Kun olin lähdössä hakemaan lasta koulusta, yritin ensin jutella ja leikitellä kissaa pihalle, mutta ei tuo innostunut ollenkaan lähtemisajatuksesta. Hänen Korkeutensa makasi rennon laiskana matolla ja suljeskeli silmiään verkalleen. Kun yritin nostaa kissaa, eläin tarrasi kynsillään kiinni mattoon. Kesy petoeläin vihjasi, että Hän ei olisi ihan välttämättä nyt juuri lähdössä minnekään. Kannoin kissan vastalauseista huolimatta rappuun, missä otus taas läsähti makaamaan ovien eteen. Nappasin felis catuksesta uudelleen kiinni ja kannoin ulos. Misse lösähti ulko-oven eteen.
Kun palasimme lapsen kanssa kotipihaan, kissa oli pyörätelineen takana kerällä.
Laiteltuani ruuan ja roikuttuani puhelimessa sen turhaan lähetetyn ja tunnollisuuksissani ja hömelyyksissäni maksamani laskun vuoksi, lähdimme uimarannalle. Varustelin itsenikin järveen menoon, mutta 19-asteinen vesi tuntui sen verran vilpoiselta, että pitäydyin kahlailussa.
Palattuamme pihaan kissa oli poistunut.
Iltasella mietin, että aikamoinen päivä, ja napsautin puolen litran siideritölkin auki.
Mukavasti se kostutti suuta, vaikka metallikyljessä luki extra dry Maistelin mietoa alkoholijuomaa ja katselin Yle Areenalta loppuun edellisiltana aloittamani Suden vuosi -elokuvan. Kieli hakeutui koko ajan hampaistoni kraatteriin. 
Keskeytin katselun ja siiderin hörpinnän, kun puhelin ilmoitti tekstiviestistä. Kun olin naputtelemassa äidille vastausta, miten lapseni ensimmäinen koulupäivä oli mennyt (hyvinhän se), oveen koputettiin. Koputettiin! Meillähän olisi ovikellokin siinä. Ei kissakaan liene oppinut koputtamaan, käväisi mielessä.
Avasin oven varovasti; onhan tuommoinen koputtelu vähintäänkin epäilyttävää.
Siellä olin ihan salskea nuorimies, joka aloitti, että me ollaan vapaaehtosia, tai jotakin sen suuntaista, ja kun kun avasin ovea vähän enemmän, näin myös äsken mainitun me-kokoonpanon toisen osapuolen, nuorehkon naisen, joka hymyili ja tervehti. Jehovan todistajia varmaankin. Tässä uuden asuinsijani vieressä on niiden valtakunnansali.
Nuorella miehellä oli kädessään pitkulainen esite, jonka hän olisi halunnut antaa minulle, mutta sanoin ei kiitos. Vähän kyllä jäi mietityttämään, minkä aatteen tai lahkon ihmisiä olivat, kun ainakaan Herätkää!-lehteä tai Vartiotornia ei näkynyt.
”No mutta, me toivotellaan sitten vaan oikein hyvää illan jatkoa”, sanoi mies.
”Kiitos samoin”, sanoin, suljin oven ja palasin kuivan juomani ja Yle Areenan ääreen.
Kissaa oli jo melkein ikävä.


lauantai 2. elokuuta 2014

Panemisesta puhumisen vaikeuteen

Eilen menin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen, mikä on minulle varsin myöhäistä. Pian sänkyyn pääsyn jälkeen aloin ihmetellä ”peltikaton rummuttelua”. Siltä se kuulosti. Piti ihan nousta sängystä ja mennä ikkunasta kuikuilemaan, seisooko joku ehkä tupakalla talon matalan osan luona ja rummuttaa katon reunaa. Tai onko joku peräti kiivennyt siihen peltikatolle makuuhuoneeni ikkunan lähelle musisoimaan. Mutta ketään ei näkynyt rummuttamassa missään. 
Siinä ikkunan ääressä kurkkiessani korva osui patteriputkeen: siellä se ääni värähteli ja kolisi. Tajusin, että ”rummutus” tulee patteria pitkin yläkerran naapurista, ja samassa alkoi rytmikin olla sellainen ensin kiihtyvä ja sitten tasaisen kiivas. Oivalsin, että siellä pannaan, ja sänky kolkkaa patteriin. Nopeatahtisena kolina tai ryminä ei kestänyt hirmuisen kauan, ymmärrettäväähän tuo, aika lämminkin kun oli. Kiivaan kolkkeen jälkeen vielä muutama hidas kolk, kolk, kolk, ja siinä se. Sitten puheääniä.
Onhan se kivaa, että naapurissa saadaan seksiä, mutta jos alkaisi moista kovaäänistä kolketta ihan joka yö kuulua, niin kävisihän tuo ärsyttäväksi.
Minä en kuitenkaan ole se täti, joka vie nimettömän kirjeen talon ilmoitustaululle tai yläkerran ihmisten postiluukusta, vaikka melkein voisin olla. Että älkää panko patteria vasten, pliis. Ajatus nimettömästä viestistä olisi lähes mahdollinen. Mahdottomampi ajatus olisi, että menisin sanomaan näille ihmisille asiasta.
Minä en ole ihminen, joka ottaa asiat reippaasti puheeksi. Olisi kiva tietysti olla. Tiedän ihmisiä, jotka hoitavat ongelmat reippaasti puhumalla. En nyt tarkoita mitään panemisääniin puuttumista vaan kaikenlaisia asioita, pieniä ja isoja, joihin törmää töissä ja vapaalla.
Ihmiset sanovat ihan kiihkottomasti ja rauhallisesti, että mua nyt vähän häiritsee tällainen asia tai että hei, yks juttu.
Tulee mieleen nopeasti kolme nimeä tuttavapiiristä esimerkkinä ihmisistä, jotka saavat sanottua ja osaavat hoitaa asiat hienosti puhumalla. Sitten se asia hoituu. Minä en hitto vie vaan saa sanottua.
Muistan miljoona tilannetta, joissa joku on hoitanut asian fiksusti puhumalla, ja muistan miljoona tilannetta, joissa minä en ole saanut sanottua.
Usein kyse on näennäisesti hyvin pienistä jutuista. Kun ollaan jollakulla kylässä, kun joku on meillä kylässä. Jos minä olen kaverilla kylässä ja jätän vessanpöntön lirisemään, kaveri sanoo rauhallisesti: ”Tuu tänne, näytän sulle yhden jutun. Tee näin, niin vessan ei jää lirisemään.”
Kun joku on meillä kylässä ja tekee jotakin ”väärin”, minua ärsyttää, mutta en sano mitään. Tai sitten, jos se joku on se, jonka kanssa seurustelen, ensin en sano mitään ja sitten jo tiuskaisen äkäisesti, että miksi sä aina tai mikset sä koskaan.
Aina kyse ei ole edes mistään ongelmaan puuttumisesta, ihan vain puhumisesta.Kun eksän lapset vielä kävivät meillä, kun meillä miehen kanssa oli yhteinen koti, oli kaikenlaista, mistä olisi pitänyt puhua yhdessä tai mitä minun olisi pitänyt saada lapsille sanottua, mutta en vain osannut. Sanoin asioista miehelle, ja miestä närkästytti, kun en puhunut suoraan lapsille.
Muistan elävästi, miten ahdistavaa oli jo ylipäätään se oleminen asunnossa, kun mies oli yhdessä huoneessa, yksi lapsi toisessa, toinen kolmannessa huoneessa. Minä sitten neljännessä kaikkien keskellä ahdistuneena siitä, että kukaan ei puhu. Minä olisin halunnut puhua, mutta en osannut aloittaa; minusta miehen olisi pitänyt olla se yhteisyyttä yllä pitävä voima, mutta tämä voima makasi sängyllä kuulokkeet korvilla, silmät kiinni.
Aamuisin joskus sain kysyttyä lapsilta, jos olivat jalkeilla, ottavatko puuroa, ja sekin oli jo todella pelottavaa ja vaikeaa. Ja jos lapset olivat vielä sängyssä, en tiennyt, pitäisikö silti käydä kysymässä siitä puuroasiasta vai ihan vaan jättää tekemättä tai tehdä puuro heille.
Ne, jotka osaavat puhua, ajattelevat, että kaikesta ihmiset ongelmia tekevätkin, että siitä vaan suuta auki, saatana. Kun eivät ymmärrä.
”Miten niin halvaantunut, älä puhu paskaa. Nouset vaan siitä tuolista ja lähdet lenkille!”

Mutta joo. Ihan kiva, että yläkerran naapurissa saatiin seksiä.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Naisilla on asiaa

Käyn melkein joka viikko stadionin punttisalilla, missä kävijöiden keski-ikä huitelee reilusti viidenkymmenen yläpuolella. Eikä se ole huono asia. Minä viihdyn huomattavasti paremmin siellä kuin nuorten rusketettujen, meikattujen ja muutoinkin mallinuken näköisten tyttöjen suosimilla kuntosaleilla.
   Meininki on rentoa, mitä nyt yksi tädeistä saattaa huomauttaa, jos kolauttaa laitteen punnukset liian kovaäänisesti yhteen. Ja musiikki on huonoa. Punttisalilla on yleensä radio päällä, ja jos sieltä ehtiikin hetken aikaa soida hyvä biisi, joku naisista kyllä kiirehtii veivaamaan toisen kanavan päälle ennen kappaleen puoltaväliä.
   Mankan vieressä on myös muutama c-kasetti. Ties kuka ne on siihen joskus toimittanut ja jättänyt keräämään pölyä. Valinnanvaraa olisi itse äänitetyistä ”Rockabilly & Rock'n roll” ja Yölintu-kaseteista kaupasta ostettuun Kikkaan.
   Varttuneiden naisten jutut ovat välillä ihan hauskoja, jos ne osaa niin ottaa. Tosinaan kuitenkin tätien tuottama teksti on sen verran paksua, ettei osaa. Tavallisesti kun aina jotakin tai jotakuta paheksutaan: milloin maahanmuuttajia, milloin tatuointeja, milloin Seija Paasosen liian vaaleata tukkaa.
   Viime kerralla en keskittynyt tarpeeksi naisten puheisiin heti alussa ja menetin tiedon, kenen ulkonäköä tällä erää ruodittiin. Yksi naisista sanoi tämän puheena olevan ihmisen näyttävän ihan psykopaatilta. Toinen nainen oli yllättäen sitä mieltä, että tyyppi näyttää ihan normaalilta.
   ”Sen silmissä on sellanen hullun katse”, perusteli ensimmäinen.
   ”Mutta ei sitä kyllä ihmisen ulkonäöstä voi päätellä, millanen ihminen oikeesti on, esitti toinen valistuneen näkemyksensä.
   ”Lehdessä oli eilen sen yhden elinkautisvangin kuva. Se oli ihan kiltin näkönen. Ei olis uskonu, että se on murhannu jonkun”, hän jatkoi.
   ”Niin oli. Ihan kiltin näkönen”, komppasi kolmas.

Kehutuksi tuleminen on aina vähän noloa, mutta erityisen nolostuttavaa se on, jos kehutaan syyttä suotta, ilman että on moista ylistystä ansainnut.
   Viimeksi tein punttisalin tangolla muutaman negatiivisen leuanvedon eli hyppäsin ylös ja laskeuduin kädet hitaasti suoristamalla alas. Kaksi naisista alkoi ihastella äänekkäästi mahtavia käsivoimiani – jollaisia minulla ei siis ole.
   Pukuhuoneessa tapaa joskus punttisalin naisia, niitä jotka yleistä pukuhuonetta käyttävät (pari naisista hakee vahtimestarilta avaimen yksityiseen tilaan: ”Ei me mitään yleistä pukuhuonetta aleta käyttään.”) Mutta pukuhuoneessa käy joskus myös koululaisia sekä naisia, jotka ovat menossa johonkin senioritanhuun tai mummojumppaan. Joskus nämä tilan kanssakäyttäjät yllättävät sanomalla jotakin muutakin kuin odotuksenmukaisen hein.
   Vähän aikaa sitten joku tuntematon viisissä- kuusissäkymmenissä oleva nainen makasi huoneen keskellä olevilla penkeillä kuin kuollut, kun tulin ovesta.
   Hetken päästä nainen osoittautui elossa olevaksi, kun hän alkoi liikutella raajojaan. Täti nousi istumaan ja samalla pyysi minua painamaan hänen kättään selkänsä taakse. Tein parhaani mukaan työtä käskettyä, vaikka tuntemattomien koskettelu ja vääntely venytysasentoihin ei ole minulle ihan kaikkein luontevinta puuhaa. Harvalle kai onkaan.
   Pian tämän tapauksen jälkeen tapasin pukuhuoneessa naisen, joka puki tai riisui omissa oloissaan, ihan niin kuin minäkin. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään. Mutta kun olin saanut ulkovaatteet päälleni ja pakkailin kassia, nainen särki hiljaisuuden.
   ”Siunausta!”, hän kailotti.
   Ähkäisin vaivautuneesti ja kiitin. Ja poistuin paikalta mahdollisimman nopeasti.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Autossa

Ennen kouluikääni ja peruskouluaikanani meidän perheellä ehti olla kaksi autoa: uutena ostettu Lada ja käytetty BMW.
Kerrostalomme pihassa ei seissyt kovinkaan monta autoa, eikä siellä tietenkään ollut mitään merkittyjä saati lämmitystolpallisia autopaikkoja. Meidän Lada oli parkissa kahden puun välissä, ja jos joskus autoreissusta palatessamme joku toinen oli ajanut autonsa tähän, isä saattoi kirota ääneen.
Lada-aikaan vain isällä oli ajokortti. Kun isä Bemari-aikaan ensimmäisen kerran menetti korttinsa, äiti meni autokouluun, vaikka oli aiemmin ajatellut yli kolmekymppisenä olevansa liian vanha moiseen.
Lada oli puiden välissä aina lukitsematta, ja minä menin joskus kavereiden kanssa sinne leikkimään, vaikka isä oli kieltänyt. Kun taas kerran olin ratin takana leikkimässä autoajelua ja olin väännellyt ohjauspyörän rattilukkoon, isä tempaisi ensin auton oven auki ja sitten minut ovesta ulos. Sain tukkapöllyä.
Lada-aikaan nukuin usein automatkoilla takapenkillä – missä tietenkään ei ollut turvavöitä, turvaistuimista puhumattakaan. Kerran, kun olimme mummulassa enkä millään ottanut nukahtaakseni, minua lähdettiin ajeluttamaan autolla, että nukahtaisin. Nukahdinkin.
Joskus autossa tuli voitua myös pahoin ja matkalla mummulaan piti pysähtyä oksentamaan tien penkalle.
Kuusivuotiaana valehtelin tarhakaverille, että meidän Ladassa on jääkaappi.
Hän tuli kysymään joskus myöhemmin, kun olimme jo koulussa, vieläkö meillä on sama auto kuin ennen. Valehtelin taas, koska olin jo oppinut, että Ladat ovat vähän noloja: sanoin, ettei ole.
”Niin sitäkö, missä oli jääkaappi?”
”Jaa niin se. On meillä vielä se.”
Kun olimme meidän pihassa, entinen tarhakaveri halusi tietysti nähdä jääkaapin. Osoittelin ikkunasta etupenkkien väliin, että siellähän se, ja kaveri totesi, että joo.
Bemariaikaan, sitten kun äidilläkin oli ajokortti, alkoi tulla sellaisiakin mummulareissuja, että äiti ajoi ja isä joi.
Humalaiset ihmiset autossa eivät tavallisesti kohenna selvien ihmisten matkustusmukavuutta, ja myös huutava lapsi tai riitely seurustelukumppanin kanssa voivat tehdä autossa olemisesta yhtä helvettiä. Mutta yleensä, kun ajattelen automatkailua, ajattelen sitä lämpimästi.
Hyvän tyypin tai useiden hyvien tyyppien kanssa matkustaminen autossa on ihan parasta. Silloin ei vain perille pääsy ole olennaista vaan koko matkalla oleminen on tärkeää ja antoisaa.
Yksi syy, miksi pidän autossa olemisesta, on keskustelun helppous. Ihmiset ovat ilman erityistä paikkojen miettimistä lähellä toisiaan ja rauhassa omilla sijoillaan. Autossa on luontevaa katsoa eteenpäin ja vain välillä vilkaista keskustelukumppaniaan. Minunkin olemiseni vaikuttaa ihan normaalilta. Minä kun muuallakin ihmisille jutellessani katson enimmän aikaa ihmisistä ohi, ja joistakin ihmisistä näkee, että se häiritsee heitä. Mutta minä vain en osaa sitä luontevaa katsekontaktijuttua.
Olen kirjoittanut ainakin yhden tarinan automatkasta, mutta monta muuta voisi vielä kirjoittaa. Muistissa tarinoita on paljon. Autot ja automatkailumuistot ovat tärkeä siivu elämääni. 
Monien ihmisten monenlaisia autoja olen ajanut monenlaisissa kokoonpanoissa ja moniin eri paikkoihin. Olen mukava taikuri kyydissäni ajanut harhaan ja etsinyt krapulahikeä valuen peruutusvaihdetta vuokra-autosta Sodankylän Elokuvajuhlilla, tehnyt täpärän ohituksen Chevrolet Vanilla matkalla Kotkan Meripäiville, menettänyt hyvin pelottavalla tavalla yhden BMW:n hallinnan matkalla Kuhmosta etelään, kironnut oman Datsunini hyytymistä Lahden liikennevaloihin ja paljon muuta. 
Yksi parhaista automatkamuistoista on reissu Lappiin silloin lähes tuntemattoman miespuolisen ihmisen kanssa. Kävimme matkalla tapaamassa silloista aviomiestäni, joka oli Lapissa kesätöissä. Siellä aviomies nousi kolmantena päivänä helikopteriin ja lensi pois avioliitostamme. Mersu-mies ja minä jatkoimme matkaamme Norjaan. En tiennyt tulevasta, mutta kun auto oli parkissa ja me istuimme pohjoisnorjalaisen saaren helteisessä heinikossa kalliota vasten Jäämeren tuulen puhaltaessa turhuudet pois, tiesin, että tähän on tultu ja juuri nyt tässä on hyvä.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kahviloissa

Samalla kadunpätkällä on kolme paikkaa, josta saa kahvia. Niissä kaikissa käyn silloin tällöin. Yksi paikoista on pikaruokaketjun ravintola, joka mainostaa ikkunassaan caffè lattea kahdella eurolla. Käyn hörppäämässä latteni siellä, jos minulla ei ole liiemmin aikaa nauttia miljööstä, mutta tekee kuitenkin mieli toviksi johonkin istahtaa.
Kun menen ensimmäistä kertaa pikaruokapaikan halpaan latteen, menen myös lattehalpaan: huulteni koskettaessa maitovaahtoa, joka ei ole kuumaa, unohdan, että kahvi vaahdon alla polttaa. Kun reilu annos kahvia valuu vaahdon ohi suuhuni, poltan kieleni.
Tiskin takana on kaksi nuorta työntekijää, tomera nätti tyttö, joka pyysi odottamaan latteni tekeytymistä vähän sivummalla ja kaunis poika, jolla on päässään pikaruokaketjun lippalakki. Jonoa on koko ajan.
Vieressäni istuva poika selaa älypuhelintaan ja ryttää hampurilaispaperin.
Asiakkaat ovat pääosin nuoria tai köyhiä tai romaneja. Asiakkaiden vaatetus ei ole erityisen chic. Siinäkin mielessä sovin sekaan hyvin. Tyylikkäämmät tyypit menevät esimerkiksi naapurikahvilaan. Minäkin pidän kahvilasta seinän takana, se on tällä hetkellä lempipaikkojani tässä kaupungissa. Samalla kadulla vähän kauempana oleva kahvila on vanha suosikkini, mutta nykyään siellä tulee käytyä aika harvoin.
Jostain näkymättömistä kuuluu vähän väliä kovaäänistä naurunrätkätystä. Ehkä naurajat ovat romaninaiset ulko-oven lähellä, en tiedä.
Laktoositon latteni on reilun kaupan tuote ja tehty vasta jauhetuista pavuista. Tämän informaation saan pahvisesta kahvimukista.
Poika vierestäni on lähtenyt. Nyt tälle korkealle tuolille kiipeää pieni tyttö, jolla on mukanaan viulukotelo. Lapsen äiti jonottaa tiskille ja puhuu tytölle viroa.
Katson kelloa, pitää lähteä. Pyyhin kädellä suun ympärystää, mahdolliset maitovaahdot pois. Yritän työntää ovea auki. Ei aukea. Ovea pitää vetää.

Kun minulla on enemmän aikaa, menen siihen vanhaan suosikkipaikkaani, jossa en nykyään tule käyneeksi usein. Ostan karjalanpiirakan, kakkupalan ja teetä. Naapuripöydässä istuu kaksi kumaraksi kutistunutta vanhaa naista, joiden ääni särkyy puhuessa. He juttelevat keskenään ja tarjoilijamiehen kanssa.
Toinen mummo kysyy toiselta, onko hänellä nyppyjä. Toinen kuulee, että ryppyjä.
”Eiku nyppyjä.”
”On mulla sellasia...” nainen alkaa kertoilla hapertuneella äänellä ihomuutoksistaan.
Toinen nainen tarjoaa teititellen minulle iltapäivälehteä.

Avaan jälleen pikaruokapaikan oven.
Takanani olevassa pöydässä istuu yksinäinen nuori mies, joka röyhtäisee erittäin remakasti. Vieressäni istuu nuoria italialaisia naisia, ja minä suomalaiskansalliseen tapaan mietin, mitä hekin meistä suomalaisista ajattelevat. Minua vastapäätä, joskin välimatkan päässä, istuu varhaiskeski-ikäinen mies. Tunnelma tai asetelma on minusta jotenkin kaurismäkeläinen.
Poltan taas kieleni kahden euron lattessa, vaikka mukamas annoin kahvin jäähtyä.
Italialaisnaiset juttelevat vuolaasti ja lähtevät.
Haen tiskiltä pikku paperipötköllisen sokeria. Kassatyttö selittää kyömynenäiselle keski-ikäiselle maahanmuuttajamiehelle, ettei valitettavasti voi myydä tälle.
”Sinulla on kuulemma porttikielto tänne.”
”Kuka päätti? Johtajako päätti?” mies latelee kysymyksiä.
Palaan paikalleni. Jonkin ajan päästä mies tiskillä sanoo okei ja poistuu.
Mietin, mahtaako hän kohta palata joukkotuhoaseen kanssa.
Roskaruokaa ja roskasakkia.
”Mitä Maria? Haloo? Haloo? Mitä sä teet? Haloo? Haloo?”
Naapuripöytään on italialaistyttöjen tilalle istahtanut romaninainen, joka huutelee puhelimeensa jollekulle, joka ei vaikuta kovin vastaanottavaiselta.
Miten maitovaahdon saa mukin pohjalta ilman lusikkaa? Ei mitenkään, huomaan. Yritän ohuella puutikulla, josta sojottaa tikku. Tikku tikussa. Pelkään, että saan tikun kieleeni, eikä mokomalla riu'ulla muutenkaan saa vaahtoa kaavittua.
Isä ja pieni lapsi ovat lähdössä.
”Älä mene ulos, laita lakki päähän”, isä sanoo.
Minäkin lähden – ja yritän taas työntää vedettävää ovea.

Seuraavaksi menen siihen naapuriin, nykyiseen suosikkipaikkaani.
Ostan valkoista teetä ja toscaviinerin. Tunnelma ja asiakaskunta on kovin eri kuin seinän takana. Naisilla on suora ryhti ja huolella laaditut kampaukset. Heidän värjätyissä hiuksissaan ei ole tyvikasvua, hiusvärit eivät ole haalistuneet.
Sain teeni oheen pienen hunajakennon muotoisen muovipakkauksen, jonka kannesta nuolaisin hunajat. Hienot naiset eivät tekisi niin, mutta minulla onkin haalistunut hiusväri ja tyvikasvua.
Toscaviineri on todella hyvää, mutta se saa hampaani vihlomaan. Ihana viineri, ikävät hampaat.
Istun jykevän puupöydän päässä kuin kuningas. Tai kuningatar kenties. Pöydän yllä on suuri kattokruunu, kaunis esine.
Kahvilan asiakaskunta on enimmäkseen varttuneita rouvia. Yhdessä pöydässä kuitenkin istuu läppärin ääressä nuori mies kuulokkeet korvillaan, ja valtavan pöytäni toiseen päähän tulee nuoria meikattuja naisia. He puhuvat englantia.
Jonkin kadulle parkkeeratun auton varashälytin alkaa ujeltaa kolmatta kertaa. Meteli peittää kahvilan rauhallisen taustamusiikin. Ihmisten puheensorinakin kilpailee musiikin kanssa ja enimmäkseen voittaa.
Englantia puhuvien naisten seuraan liittyy kolmas laitettu nainen. Hänellä on mukanaan syöttötuolivauva. Vemppuvaraajainen pallopääpystytukka tarttuu haparoivin käsin kaikkeen, mihin ylettyy ja ilmehtii pöljästi. Ihana vauva.
Varashälytin huutaa neljännen kerran. Tulee mieleen Aisopoksen satu pojasta, joka huusi, että susi tulee, vaikka ei tullut.
Kahvilassa on kaunista ja rauhallista, visuaalisesti. Audiopuoli on kirjavampi.
Selailen Hesaria ja ihastelen untuvahiuksista kaunispäistä vauvaa. Varashälytin aloittaa vanhan virtensä viidennen kerran.
Alan tehdä lähtöä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ahdistuksen anatomiaa

Alan olla ihan ookoo eli vain perushermostunut. Mutta viime aikoina olen ollut kaikkea muuta.
Kun alan stressata, paineen tunne voi kasvaa järjettömiin mittoihin.
Miksi stressaan? Miksi näen etukäteen kaikki mahdolliset kauhukuvat sen sijaan että miettisin positiivisia juttuja? Kai se johtuu gee- gee- gee- geeneistä. Ja ympäristötekijöistä.
Annika Idström sanoi jossain haastattelussa, että joskus toivoisi voivansa olla lastu lainehilla, mutta ei vain osaa. Sama.
Kaltaiseni neurootikkostressaaja osaa paitsi ahdistua kaikesta myös syyllistää itseään ahdistumisestaan. Pitäisihän sitä nyt aikuisen ihmisen kestää. Muutkin ihmiset ovat olleet vastaavissa tilanteissa ja silti vain mennä porskuttaneet eteenpäin. Miten minä olen niin heikko, että meinaan sortua ja seota. Ajattelen, että ei tästä hengissä selviä, että itsensä sisällä oleminen on yhtä perkelettä.
Mahassa, keuhkoissa, sydämessä, kaikkialla juilii fyysinen epämukavuus, koko oleminen on yhtä valtaisaa epämukavuutta. Päässä linkoavat moninaiset ahdistavat ajatukset, rintani päällä istuu norsu. Koko ajan on käsittämättömän huono olla, kokovartalopaskaolo. Olen hermostunut ja keskittymiskyvytön. Sydän pitää epätahtista värinää ja hengittäminen käy työstä: kovasti pitää yrittää, että saa pidettyä sisään-ulosvirtausta yllä. Nukkuminenkaan ei ota sujuakseen.
Mielessä jyskää, että en jaksa tätä tuskaista olemista enää yhtään, mutta samalla tiedän, ettei vaihtoehtoja ole. Tässä olen enkä muuta voi. Stressi ei ole takki, jonka voi riisua eteisessä. Siinä ei ole virtakytkintä, josta sen voi napsauttaa pois päältä. Se ei ohjattavissa järjellä. Se ei ole ohjattavissa millään. Se on hallitsematon miljoonapäinen hirviö.
Ulkona liikkuessani kadehdin jokaista vastaantulijaa, koska oletan, että heidän elämänsä on helppoa, onnellista ja mukavaa. Minua vain itkettää ja tahtoisin hypätä kohtaamani koiranulkoiluttajapojan kaulaan turvaa hakemaan.
Olen yrittänyt monesti päättää, että nyt loppuu stressaus, että hengittelen rauhassa ja otan rennosti. Ja olen yrittänyt lähes kaikkia ajateltavissa olevia rauhoittumiskeinoja metsässä vaeltelusta valeriaanaan, joogasta juoksemiseen, puhumisesta punttisaliin ja runkkauksesta rukoukseen, mutta nopeavaikutteista ihmelääkettä ei kai vain ole.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Asuntokauppaa

Istumme pankin neuvottelupöydän ääressä odottamassa toista välittäjää ja asuntokaupan toista osapuolta paikalle. Pöydän ääressä ovat minun lisäkseni jo minun oikein mukava pankki-ihmiseni sekä ei missään määrin mukava asunnonvälittäjä, jonka punaisella Mercedes Benzillä olen tullut paikalle. Hän on juuri niin kliseinen välittäjäheppu, kun olla saattaa: pieni, kalju, reilusti hajustettu. Mutta jumankekka, kun se toinen välittäjä astuu sisään, tajuan, että kaikkia kliseitä ei ollut vielä äsken nähty. Hänkin on pieni, lyhyt, mutta vatsa on jättimäinen. Hän istuu pitkän pöydän ääreen mustat aurinkolasit päässään, mäiskyttää purukumia. Hänellä on punainen naama ja kapean suorakaiteen muotoinen partasuikale leuassaan. Kauluspaidan kaula-aukosta tursuaa mustat rintakarvat.
”Siellä on hieno ilma. Sellainen oikein asuntokauppailma”, smooltookkaa minun kuskini. Samat lauseet hän sanoi minulle jo pankin pihassa. En hymyillyt silloin enkä hymyile nytkään.
”Joo. Kelpaa Porschella ajella”, sanoo aurinkolasiheppu ja ottaa lasit päästää. Sangan kohdalla punaisessa ihossa kulkee valkoinen raita palamatonta ihoa.
”Ai sä tulit Porschella. Pitäisköhän mun sitten ostaa tänä kesänä moottoripyörä”, ääneenmiettii puolestaan toinen.
Miehet jatkavat kilvan omaisuudellaan retostelua.
Ettekö te saatanan moukat tajua vaiko ettekö vain välitä, että viestitte tässä meille, että meiltä, asiakkailtanne, nyhdetyillä rahoilla teistä on tullut rikkaita paskiaisia?

Kävin katsomassa sitä puuilvespuiston vieressä olevaa asuntoa, jonka sijainti oli täydellinen. Asunto sen sijaan ei ollut. Se vaikutti kohtuullisista neliöistä huolimatta kovin ahtaalta. Kämpän kunto oli kehno.
En kuitenkaan osannut hylätä ajatusta asuntoon muuttamisesta, koska juuri siinä sijainnissa olisin kovin mieluusti itseni nähnyt asumassa.
Olikohan se seuraava päivä, kun menin taas nettiin katsomaan tämän asunnon tietoja ja klikkasin lähetä viesti välittäjälle -kohtaa. Aloin kirjoittaa kyselyä asunnosta. Kun sain viestini valmiiksi ja painoin lähetä-painiketta, viesti katosi, mutta ei lähtenyt matkaan. Ruutuun ilmestyi ilmoitus, joka kertoi tapahtuneesta virheestä. Päivitin sivun, jolloin huomasin, että asuntoilmoitus oli juuri poistettu nettisivulta. Siksi viesti ei lähtenyt. Asunto oli jo myyty.
Seuraavana viikonloppuna olin muualla, en päässyt asuntoesittelyihin. Siitä viikon päästä näytti niin ikään siltä, etten ehdi asuntonäyttöihin, jotka saattaisivat kiinnostaa, koska olin sunnuntaina menossa teatteriin. 
Mutta kun teatteriesitys oli loppunut, katsoin kellosta, että vielä olisi vartti aikaa käydä katsomassa asuntoa, joka sijaitsee ihan lähellä. Satoi, mutta lähdin polkemaan asuntoesittelyä kohti. 
Menin kämppään, tapasin pienin kaljun miehen, kävin kurkkimassa asunnon kaikki huoneet. Ei näyttänyt huonolta. Pohjaratkaisu oli toimiva, mitään remonttia ei välttämättä tarvitsisi tehdä. Vaikka neliöitä oli vähän, tilaa tuntui olevan hyvin.
”Miltäs näyttää?”, välittäjä kysyi.
”Ihan kivalta.”
”Niinkö kivalta, että voisit jättää tarjouksen?”
”Ehkä.”
”No niin, mä voisin ottaa sun yhteystiedot ylös", heppu sanoi, ja otti esiin kynän ja paperia.
Epämukavan päällekäyvää, mutta myönnyin antamaan sähköpostiosoitteeni.
”Mä ottaisin mieluummin puhelinnumeron.”
Saatanan mäntti. Minä olen asiakas. Sinä et sano minulle, mitä sinä mieluummin ottaisit vaan kunnioitat sitä, mitä minä haluan.
Annoin vain sähköpostiosoitteen.
Laitoin seuraavana päivänä itse viestiä välittäjälle, jossa esitin tarjouksen sillä ehdolla, että pankki myöntää lainan.
Välittäjä haluasi sopia heti samalle päivälle tapaamisen, jotta saisi tarjoukseni kirjallisena. Suostuin, vaikka taas ahdisti miehen päällekäyvyys. Sovimme tapaamisen linja-autoasemalle. Olin viitisen minuuttia etuajassa, miestä ei vielä näkynyt. Eikä näkynyt vielä sovittuna aikanakaan. Olin jo aikeissa lähteä, kun hän ilmaantui, kymmenen minuuttia myöhässä. Vitutti.
Seuraavana päivänä hoidin viestittelemällä yhteyksiä pankkiini, mutta välittäjän mielestä asiat etenivät liian hitaasti. Hän tiedusteli pankkiani, ja kun kerroin konttorin, hän jo kohta ilmoitti soittaneensa sinne ja sopineensa kauppa-ajan.
Kovin hätäinen heppu.
Kauppapäiväksi hän ilmoitti seuraavan maanatain.

Alan hermoilla hulluna. Oikeasti hulluna. Meinaa järki lähteä, kun stressaan, onko minulla oikeasti minkäänlaisia mahdollisuuksia maksaa lainaa. Mietin kaikkea nykyisen asunnon irtisanomiseen ja tulevaan muuttoon liittyvää, mietin, mikä kaikki voi olla mahdotonta tai vähintäänkin hankalaa, mikä kaikki voi mennä pieleen. Mietin, miksi ryhdyin koko touhuun, kun en pysty hallitsemaan tätä. Olen koko ajan ihan helvetin ahdistunut.
Maanantaina olen tietysti yhä paniikissa, sydän lyö miten sattuu ja hengittämien on työlästä, mutta lohduttaudun sillä, että tänään ne penteleen kaupat tehdään, ja sitten ehkä ja toivottavasti jo alkaa helpottaa.
Maanantaiaamusta välittäjä soittaa. Hän kertoo, että asiat ovat oikein hyvin, mutta kauppoja ei voidakaan tehdä vielä tänään, kun täytyy laskeskella myyjän rästissä olevia vastikkeita. Suututtaa. Kuulen nyt ensimmäistä kertaa, että joitakin rästejä on. Kerron välittäjälle, että eikös välittäjän tehtävä vähän niin kuin olisi selvitellä tällaiset asiat etukäteen.
”No minähän tietysti olisin, mutta kun tuo kollega on tätä aiemmin hoitanut...”
Tämän lauseen olen kuullut aiemminkin ja tulen kuulemaan vielä monta kertaa.
Sovimme, että teemme kuitenkin jo tänään yhden pankkireissun, minun pankkiini. Saan välittäjältä ensimmäisen mersukyydin.
Pankissa välittäjä antaa kauppakirjan pankkivirkailijalle. Minulle hän ei ole sitä näyttänyt. Pankkivirkailija ihmettelee, miksi paperissa lukee, että ostaja ottaa vastatakseen kaikki myyjän rästissä olevat vastikkeet, joita on noin kahdeksan tonnin edestä.
Kun kuulen tämän, alan minäkin ihmetellä. Minun osuudestani ei luonnollisestikaan ole aiemmin mainittu minulle halaistua sanaa.
Ja aamulla välittäjä kertoi kauppojen viivästymisen syyksi, että rästejä laskeskellaan. Siinähän ne nyt näkyivät olevan laskettuna jo.
No, sehän oli tietysti se kollega, joka oli paperin sanamuodon takana, ja sanavalintahan on vähän huono, mutta eihän siinä mitään poikkeuksellista sinänsä ole, seliseli
Välittäjän kakistelu on vastenmielistä kuunneltavaa. Tulee olo, että en uskalla luottaa mihinkään tässä asuntokaupassa.
”Minä en ole koskaan ennen nähnyt tällaista kauppakirjaa, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään tavallinen käytäntö”, pankki-ihmiseni sanoo.
Välittäjä selittää kakistellen asiaa pankkivirkailijalle.
”Älä minulle selitä, selitä hänelle”, virkailija sanoo, mutta välittäjä vain vilkaisee minuun ja jatkaa sitten puhumista virkailijalle. Kun virkailija ei hyväksy ontuvia selityksiä, välittäjä soittaa kollegalleen. Tämä mies sitten haluaa puhua virkailijan kanssa, vaikka virkailija sanoo, ettei halua sekaantua ja pyytää välittäjiä selittämään asiansa minulle. Välittäjä kuitenkin tuuppaa puhelimen pankki-ihmiselle. Myöhemmin pankkivirkailija kertoo, että tämä toinen välittäjä suunnilleen haukkui hänet ääliöksi, kun hän ei vain tajua, että tällainen on ihan normaali käytäntö.
Me emme tällaista normaalia käytäntöä kuitenkaan sulata, ja tästä alkaa vääntö, joka ei millään lailla helpota stressiäni.
Menee viikko, homma pysyy sekavana. Stressaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, milloin asiat etenevät, jos etenevät.
Sitten soittaa vouti. Ihmettelen ensin, että kuka, mitä ja miksi, mutta vähitellen puhelun aikana selviää, että vouti on nyt tutkinut papereita ja antaa luvan asunnon myyntiin. Hän kertoo, että myyjän asuntokaupasta saamat rahat menevät ulosottoon. Nyt kuulen tästä asiasta ensimmäisen kerran. Vouti on kuitenkin oikein mukava mies ja selittää selkeästi, mistä on kysymys. Tässä myllerryksessä olen hyvin kiitollinen sekä pankki-ihmisestäni että tästä voudista. Että joku selittää minulle, mitä tapahtuu.
Voudin soiton jälkeen väännetään vielä viikko kauppakirjaa, koska kerta toisensa jälkeen välittäjät tyrkkäävät minulle paperia, jossa asiat esitetään epäselvästi, olennaisia asioita jätetään mainitsematta ja mainitaan sellaista, mitä ei pitäisi. Minulle yritetään sysätä jos jotakin vastuuta.
Sopimuksessa todettiin muun muassa että ”Ostaja on tietoinen, että osakkeet on ulosmitattu. Tämä saattaa heikentää myyjän vastuuta mahdollisista piilevistä virheistä.”
Minä olin käynyt katsomassa asuntoa kerran pikaisesti. Silloin minulle ei millään lailla vihjaistu, että nyt pitäisi syynätä asunto tarkkaan, että myyjä voi salata vaikka mitä eikä vastaa mistään.
Pyysin poistamaan kauppakirjasta virkkeen, jolla myyjän vastuuta pyritään rajoittamaan. Vaikka toki minä olin tässä vaiheessa jo hyvin tietoinen, että mitä tahansa myyjän vastattavaksi tulisikaan, ei häneltä mitään korvausta voisi koskaan saada.
Ehdotin välittäjälle, että hän käyttäisi minua asunnossa vielä kauppaa edeltävänä päivänä. Sanoin haluavani nähdä asunnon ja muut talon tilat (joita en ole nähnyt aiemmin ollenkaan) nyt, kun tiedän kaupan laadun. Hän ei suostunut ehdotukseen.
Mutta. Eilen tehtiin kaupat. Näin aiemmin tapaamani välittäjän lisäksi tämän surullisen kuuluisan kollegan sekä asunnon myyjän.
Toivon, ettei ikäviä yllätyksiä enää tule, että nykyinen asukas, jonka vastikkeet maksan tämän ja ensi kuun osalta, lähtee sovittuna päivänä. 
Toistaiseksi stressitasoni on kuitenkin laskenut huippulukemista lähes siedettävälle tasolle. Join perjantaisiiderin ja huomenna menen hierontaan hoidattamaan monta viikkoa jännittämiäni lihaksia.
Kyllä kaikki järjestyy, laulaa Laurilan Janne Spotifyssa, ja minä luotan Jannen sanaan. Janne kun on musiikkimies, ei mikään kiinteistövälittäjä

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Tunteellista

Joku, joka on kuullut tai nähnyt listauksiani, millainen miehen pitäisi tai ei pitäisi olla, saattaa ajatella, että minulla on kovin tiukat kriteerit. Joku, joka on nähnyt minut pussailemassa jonkun moniongelmaisen pikkurikollisen kanssa, saattaa ajatella, ettei minulla ole minkäänlaisia kriteereitä. Kummassakin aatoksessa on totuudenhippusia; kaikkiallahan niitä.
Kun istuu kotona asioita miettimässä, kaikkea voi ajatella järkevästi. Kun on oikeasti tilanteissa, asioita ei yleensä tule ajateltua järkevästi. Tunne vie. Joskus se vie pussailemaan sekakäyttäjää, joskus parisuhteeseen basistin kanssa. 
Tunne voi viedä myös toiselle paikkakunnalle tai uuteen työpaikkaan, mitä milloinkin.
Niin, ensimmäisessä aviomiehessäni pidin erityisesti siitä, että hän soitti bassoa bändissä ja osasi soittaa myös sahaa. Vallan ihastuttavia asioita, mutta eivät ehkä kuitenkaan ne parisuhteen kantavimmat pylonit.
Kun eksyin eli löysin ensimmäisen kerran salaiseen puutarhaan – tai no, vähän rähjäiseen puuilvesten vartioimaan puistoon, joka ei näy suoraan tielle oikein mistään suunnasta, olin haltioitunut. Kirjoitin heti paikalla muistiinpanoja havainnoistani ja niistä sitten kotona runon.
Talvisin puiston keskellä on luistinrata. Olen käynyt puistossa ensi kerran jälkeen aina silloin tällöin miettimässä, että tämän puiston reunalle minä muutan.
Nyt yhdessä puistoa reunustavista taloista on kaksio myynnissä, ja menen sitä huomenna katsomaan.  

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Suhteetonta

Aina joskus joku keksii olla huolissaan siitä, etten seurustele. Itse olen siitä päivä päivältä yhä vähemmän huolissani. Pidän miltei mahdottomana ajatusta, että muuttaisin vielä jonkun miehen kanssa samaan asuntoon, ja kohtuullisen epätodennäköisenä sitäkin, että alkaisin seurustella än äs vakavasti. ”Vakava seurustelu” on typerä ilmaus, mutta joskus sitä joutuu käyttämään, koska termin ärsyttävyydestä huolimatta useimmat ihmiset ymmärtävät, mitä sillä tarkoitetaan.
Ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että seurustelisin. Sopivan ihmisen löytäminen vain on jokseenkin hankalaa. Keksin jokaisesta tapaamastani miehestä hyvin nopeasti ja vaivattomasti jonkin häiritsevän seikan, jonka myötä ajatus seurustelusta muuttuu epärealistiseksi.
Se jokin saattaa olla miehen olemuksessa, ulkonäössä, tavoissa, puheissa, missä tahansa. ”Se jokin sinulla on” tarkoittaa tässä tapauksessa eri asiaa kuin Juha Vainion sanoituksessa.
Tavallinen tarina on sellainen, että tapaan nuoren kauniin pojan, jonka kanssa alan juttusille. Puolessa tunnissa, tai usein jo muutamassa minuutissa, vakuutun, että tyyppi on täysi ääliö. Ja jos törmäämme vielä joskus myöhemmin, huomaan, ettei heppu lopulta ollut edes erityisen kaunis.
Mutta jos tapaamani tyyppi ei ole ääliö – hän saattaa olla jopa sekä fiksu että mukava – niin hän on liian lyhyt, liian vanha, liian lihava, kalju, hänellä on vääränlainen nenä tai kohollaan olevia luomia, hänessä on vääränlainen haju, hänellä on vääränlaisia ilmeitä ja eleitä, hänellä on pöljät vaatteet tai hänellä on häiritseviä tapoja.
Olen melko huono sietämään häiritseviä tapoja, ainakin omassa kodissani. Vaikka kuinka yrittäisin ottaa rennosti ja olla mukautuvainen, minua vain alkaa ärsyttää, jos margariinia lääpitään veitsellä siitä päältä sen sijaan, että lohkaistaisiin reunasta pala, tai jos veitsi tökätään margariinirasiaan pystyyn, kun se laitetaan jääkaappiin. Kyllä, jo pelkästään margariinin käyttöön liittyy tällaisia ylitsepääsemättömiä ärsyyntymisen aiheita.
Mutta vääränlainen nenäkin on aika paha juttu. Siinä se tököttää keskellä miehen naamaa päivästä toiseen, joten siihen on aika mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota. Ollaan tästä kavereitten kanssa monesti puhuttu, nenäasiasta. En nimittäin ole ainoa nenänainen (vrt. peppumiehet ja tissimiehet). Nenä vain kiinnittää huomion. Kauniita miesneniä voisi toljotella tuntikausia. Ja kyllä kauniisiin naisneniinkin kiinnittää huomiota.
Jotkut miehet myös pukeutuvat häiritsevästi. Ehkä eniten minulla on ongelmaa päähineasioissa.
Kun baarissa katsoo ja kenties jopa kuuntelee jotakuta tyyppiä, hän saattaa vaikuttaa lupaavalta. Mutta sitten mies lähtee pihalle ja kiskoo päähänsä virkatun korvaläpällisen lakin. Ei jumankauta. Yhtä pahoja ovat muunkinlaiset virkatut pipot tai muunkinlaiset korvaläpälliset lakit.
Mutta hei, jos olet mies ja tämän luettuasi ajattelet olevasi minulle täydellinen seurustelukumppani, ota toki yhteyttä!

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Taudin kantaja

Kipeänä oleminen on ihan hemmetin rasittavaa puuhaa. Tauti on raskasta kannettavaa.
Makaan sohvalla ja nostan jalat selkänojalle. Jalat ovat toisissaan kiinni, vähän koukussa. Tuntuu epämukavalta. Lasken jalat alas, vedän ne inkkari-istunta-asentoon. Ei tunnu hyvältä sekään, mutta annan olla. Joka paikkaan sattuu – vähän, mutta ärsyttävällä tavalla, ei saa mitenkään oltua mukavasti. Nivelissä ja lihaksissa mellastaa laiskasti epämukavuus, jota on vaikea kuvata tarkasti. Jotain kihelmöintiä, veren kuplintaa tai kuohuntaa, melskettä kaikkialla ruumiissa. Selkää särkee. Päässä on pieni kipu. Sieraimista koko ajan vähintään toinen on tukossa ja samanaikaisesti sekä kivuliaalla tavalla kuiva että lähes solkenaan valuva. Kurkkuun sattuu, keuhkoihin on muuttanut olioita tai olijoita, jotka kuljeskelevat sinne tänne, kutittavat ja raapivat, juoksentelevat henkitorvessa ja potkivat välillä sydämeen epätahtia.
On kuuma, on kylmä, korvat ovat lukossa, aivot on kuorrutettu udulla, joka ei kuitenkaan ole pahaa maailmaa pois häivyttävää. Se päinvastoin estää pahoja tai vaivaavia ajatuksia pääsemästä pois. Ne eksyvän sumussa, jäävät kiertämään kehää, Koko ajan olo on rauhaton, mielessä pyöri asiat, mitä pitäisi, miksei nyt joutaisi sairastaa ja mitä jos en pian tervehdy. Mikä kaikki menee pieleen, jää hoitamatta, mitä tahansa.
Ruumiinlämpö sahaa paitsi ylös ja alas minua palasiksi. Haluan pois tästä tautisesta ruumiista. Haluan kuoriutua tästä kelvottomasta kotelosta perhosen lailla vapauteen – terveyteen.
Yöt menee valvomiseen, kun ajatuskaruselli renkuttaa samoja ahdistavia pätkiä. Nenän tukkoisuudesta huolimatta pystyy helposti haistamaan tyynyyn kuivuneen kuolan. Kohta siinä on samaa lajia tuoreempana tavarana, kun nenän kautta ei voi hengittää. Kun nukkuu suu auki, kuola valuu ja kitalaki kuivuu.
Se on kuiva nytkin. Liikuttelen kieltäni jotenkin vieraan tuntuisessa suussa. Kieli löytää terävän ja rosoreunaisen hammasvälin. Se löytyy joka päivä monta kertaa. Hammaslääkäri ei hoitanut sitä ihan hyvin. Se olikin erikoishammaslääkäri, joten kuului kai ihan asiaan, että hoito oli erikoista.
Jo ensimmäisellä kerralla tuntui, ettei homma mennyt ihan niin kuin piti, silloin tuokin hammas yllättäen porattiin ja paikattiin. Mutta toinen kerta oli vielä erikoisempi.
Aikani oli aamulla. Pääsin operointihuoneeseen yli vartin myöhässä, koska kuulemma hammaslääkärin juna oli ollut myöhässä. Kun pääsin tuoliin ja hoitaja käänsi lamppua, sieltä putosi jokin osa päälleni. Hoitohenkilökunta siinä sitten totesi, että jaaha, ei se nyt toimi. Sammuttivat lampun ja aloittivat hampaani käsittelyn loisteputken valossa. Myöskään vesisuihku ei toiminut eikä jokin laite, jonka nimeä en muista. Että jotenkin oli hirmu luottavainen fiilis siinä maata puudutuspiikiteltävänä ja porattavana ja paikattavana.
Tulipa tämäkin nyt taas tässä kohtaa mieleen. Taidan ottaa vähän särkylääkettä.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Rillipääporukka re(i)ssaa

Olin ehkä kuusivuotias, en muista tarkkaa ikää. Ei ollut joulunaika, mutta löysin huoneestani tonttulakin ja laitoin sen päähäni. Minulla oli jalassani sukkahousut, ehkä punaiset, sellaiset tavalliset lasten sukkahousut, jotka ovat jonkin sortin joustinneuletta, sellainen kolmiulotteinen tekstuuri, niin kuin raitoja, vaikka väri on yhtä ja samaa.
Asuimme kerrostalossa, jossa oli kellari pohjakerroksessa. Minä lähdin hakemaan kellarista perunoita.
Kellarin sisemmästä ovesta oli sisäpuolen kahva irronnut. Tiesin, ettei sitä saisi auki, jos se loksahtaisi kiinni. Siksi avasin oven apposen auki, kun meni kurottelemaan perunoita laarista. Vaan ovipa sulkeutui kuitenkin. Minuun iski tietysti pelko ja paniikki. Aloin hakata ovea ja itkeä. Samalla kuitenkin ajattelin ”järkevästi”. Ajattelin, että tänne nyt jään ikuisiksi ajoiksi, mutta pysyn kyllä hengissä syömällä perunoita. Jatkoin myös itkemistä ja oven hakkaamista. Jonkin ajan päästä pohjakerroksessa asuva nainen tuli avaamaan oven.
”Olinkin kuulevinani täältä ääntä.”
Mitään sanomatta luikin äkkiä kotiin kerrosta ylemmäksi. Minua jotenkin nolotti se tonttulakkikin.
Suunnilleen samoissa i'issä olin, kun olin naapuritalossa kaverilla yötä. Kaveri oli vuotta vanhempi, mutta kova pelkäämään silloinkin, kun ei ollut yksin. Minä yritin lohduttaa häntä kertomalla, että jos tänne tulisi rosvoja, ne varmaan sitoisivat meidät ja laittaisivat kaappiin. Ajattelin siis järkevästi, että rosvot eivät tappaisi meitä, minkä sitten hyvässä tarkoituksessa kerroin kaverillekin. Kaveri kuitenkin pakeni minun vierestäni äitinsä viereen, ja kohta äiti tuli torumaan, etten saisi pelotella Anua.
Olen aina harrastanut pähkähullua, kauhuja maalailevaa ”järkevää” ajattelua.
Lapseni harrastaa nyt samaa, vähintäänkin kolmannessa polvessa. Lapseni, kuten minäkin lapsena (ja yhä edelleen) miettii, kaikkea pahaa, mitä voisi tapahtua mutta samalla, miten tilanteista voisi selvitä. Välillä mietimme tällaisia yhdessä.
”Mitä, jos minä menisin pihalle leikkimään, ja sillä välin talon ympärille rakennettaisiin korkea muuri, enkä pääsisi enää kotiin, mitä sitten?” lapsi kysyy, eikä todellakaan tyydy vastaukseen, että sellaista ei voi tapahtua. Meidän pitää yhdessä miettiä toimiva ratkaisu tällaisen tilanteen varalle.
Isommaksi tultuani pelkojeni aiheet ovat vähän muuttuneet, mutta periaatteessa täysin sitä samaa älytöntä järkeilemistä ja kaikkiin mahdollisiin pahoihin tilanteisiin (muka) varautumista harrastan edelleen. Enemmän kuin mitään tarpeellista varautumista se on tietysti joutavaa murehtimista.
Kun vasta kevyesti harkitsen jonkin työpaikan hakemista, stressaan varmuuden vuoksi läpi kaikki epämukavuudet ja ongelmat, joita paikan saamisesta voisi seurata.
Olen oppinut tämän etukäteen murehtimisen ja mahdollisten kauheuksien kuvittelemisen taidon äidiltäni, ellei moinen sitten ole suorastaan geneettistä. Äiti on samanlainen kauhujen maalailija: ”Olis kauheeta, jos...” ja jatkoksi sitten yksityiskohtainen kuvaus, mitä ja miten jokin onnettomuus tai jotakin muuta kamalaa voisi tapahtua.
On aikamoista, kun meidän porukka lähtee ulkomaille. Siinä on aina monta asiaa, jotka voi etukäteen kuvitella meneväksi pieleen. Siitä huolimatta reissaamme yhdessä, ja haluamme lähteä aina vaan uudelle matkalle. Pärnussa olemme käyneet niin usein, että lapseni epäilee, että meidät jo muistetaan siellä, Kun olimme äskettäin Tallinnassa ja istuimme linja-autossa, lapsi sanoi, että siellä Pärnun hotellissa ne ajattelee, että tossa toi rillipääporukka taas tulee. Lapsen vieressä istuvaa äitiäni, edessä istuvaa minua ja minun vieressäni istuvaa naista alkoi naurattaa.
Myös tällä Tallinnan-matkalla eli viimeisimmällä reissulla kaikki sujui oikein hyvin, vaikka etukäteen valvoin öitä ja mietin, miten jaksamme herätä aamuyöstä, heräämmekö, saammeko heräämistä ennen yhtään nukuttua, miten vaikea voi olla saada taksi tuolloin, ehdimmekö ajoissa linja-autoasemalle ja mitä jos emme ehdi, mihin voimme soittaa, kun eihän matkatoimistossa siihen aikaan ole ketään eikä meillä ole numeroa linja-autoon, tuleeko edes koko kyyti linja-autoasemalle, kun meillä ei ole mitään tositetta sovitusta matkasta.
Heräsimme, saimme taksin, auto tuli. Rillipääporukka teki jälleen yhden onnistuneen reissun.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Muuttoja, muistia, muutoksia

Mietin aikaa, sen kulkua ja omaa ajantajua tai -tajuttomuutta. Hahmotan ajan paikkojen kautta: muistan, mitä missäkin osoitteessa tai ympäristössä on tapahtunut. Asiat, jotka muistan synnyinkaupungistani, tiedän tapahtuneiksi ennen kolmatta syntymäpäivääni. Ja tapahtumat, jotka muistan seuraavasta osoitteesta, osaan sijoittaa ikävuosiin kolmesta kahdeksaan. Sitä seuraavassa talossa asuin kunnes lähdin vanhempien luota maailmalle. Asuin vielä viidellä eri paikkakunnalla ennen kuin muutin tähän kaupunkiin. Täällä asuin ensin reilun vuoden kaksiossa eri kaupunginosassa kunnes muutin tähän.
Kun muistan, mitä missäkin asunnossa tai asuntolassa on tapahtunut, osaan sijoittaa tapahtumat myös aikaraameihin. Mutta tässä kämpässä olen asunut yli 11 vuotta. Se on pitkä aika, pidempi kuin missään aiemmassa asunnossa.
Olen asunut tässä aviomies Ykkösen kanssa, yksin, aviomies Kakkosen kanssa, miehen ja lapsen kanssa ja kahdestaan lapsen kanssa.
Näin pitkä aika samassa asunnossa sekoittaa paikkasidonnaista muistiani. En aina muista, onko jokin kapistus peräisin aviomies Ykkösen ajoilta vaiko aviomies Kakkosen, sanoiko jonkin asian Ykkönen vai Kakkonen.
Jotenkin olen jo liian täysi tätä kämppää, joka tämäkin on täysi – paitsi tavaraa myös täällä asuneita ja vierailleita ihmisiä ja toisiinsa kompastelevia muistoja.
Olen valmis muuttamaan, vaikka huomaankin myös juurtuneeni tänne. Kaipaan jo nyt niitä asioita, jotka tässä asunnossa, tässä talossa, tällä alueella ovat parasta. Arvostan kovasti riittävää määrää pistorasioita asunnon kaikissa huoneissa, alakerran ilmaista pyykkitupaa sekä rannan läheisyyttä, soutuvenepaikkaa rannassa ja läheistä arboretumia.
Ja totta kai muutto on aina iso stressi: sen tulevan asumismuodon valinta, kämpän löytäminen, raha-asiain hoituminen ja itse muutto.
Mutta on asioita, joista jo haluan päästä, myös konkreettisia asioita. Haluan päästä esimerkiksi nykyisestä sohvasta.
Sohvalla on hyvä istua ja hyvä maata. Ei tämä ole edes ruma. Mutta haluan tästä eroon. Aviomies Kakkonen toi huonekalun tänne jo ennen muuttoaan, ja tänne se jäi miehen muutettua pois. Olen päättänyt olla muuttamatta tätä isoa ryhmäistuinta seuraavaan asuntoon, mihin on jo sellainenkin järkevä syy, että seuraava asunto tulee olemaan tätä nykyistä pienempi.
Sohvan virkaan pääsee vanha laveri, jonka haen lapsuuden kodin huoneestani. Patjat siihen jo on – ne ostin edelliseen laverisohvaan, joka jäi yli isältä, kun hän muutti pitkän matkan työkämpästään kokonaan taas äidin luo. Vanhat patjat olivat tupakansavun viherryttämät. Irrotin kyllä kankaat ja pesin ne, mutta niitä ei saanut enää entisenveroisesti takaisin paikoilleen.
Sitä laverisohvaa ei enää ole, tein siitä nojatuolin, joka kyllä on edelleen. Jokin aika sitten maalasin sen.
Aina välillä iskee olo, että jonkin pitää muuttua. Joskus laverisohvan pitää muuttua nojatuoliksi, joskus neljän huoneen asunnon kolmioksi tai kaksioksi.

torstai 13. helmikuuta 2014

Olet tässä

Olin menossa töihin liittyen erääseen toimijatapaamiseen, joka pidettiin minulle vieraassa paikassa ja minulle tuntemattomassa kaupunginosassa.
Matkaa oli Googlen karttatietojen mukaan reilut viisi kilometriä, jonka olisi samaisen palvelun mukaan pitänyt pyörällä taittua 19 minuutissa. Varasin aikaa varmuuden vuoksi kuitenkin 45 minuuttia.
Edellisiltana olin muistanut, että pitäisi löytää kaupungin kartta ja ottaa se töihin mukaan. Minulla olisi sellainen hyvä iso kartta, mutta – yllätys – se oli hukassa. Pakkasin reppuun puhelinluettelon karttalehtisen, kun en muuta löytänyt.
Yleensä löydän ihan pelkän kartan avulla isommitta ongelmitta perille, minne ikinä olenkaan menossa, mutta nyt oli hankaluuksina sellaiset seikat, että yritin noudattaa Googlen tarjoamaa reittiohjetta ja käyttää siinä tukena karttalehtistä, jossa matkan loppuosa oli hyvin hankalasti ja vaikeaselkoisesti kahdella eri sivulla.
Alku meni aika hyvin, vaikka eksyinkin jo pian Googlen viitoittamalta tieltä, ne viitat kun olivat näkymättömiä. Googlen reitti yritti ohjata minut perille pyöräteitä pitkin, ja pyöräteillä ei ole nimiä eivätkä nämä väylät näkyneet ollenkaan puhelinluettelon kartastossa (joka kaiken lisäksi oli vuodelta ties mikä). Yritä siinä sitten tajuta, missä ollaan menossa, kun pyöräteitä menee ristiin rastiin ja ohjeessa lukee vain: käänny oikealle, käänny vasemmalle, käänny vasemmalle, käänny loivasti oikealle. Ihan matkan alussa, kun osasin suunnistaa oikein ihan ilmaa karttaa, ohje neuvoi kääntymään oikealle ylämäkeen, vaikka oikealla oli alamäki.
Mutta vaikka eksyin Googlen reitiltä jo alussa, osasin kartan avulla isoa tietä pitkin palata sille takaisin. Taas näytti ihan hyvältä: pyörätie meni ison tien lähellä, tiesin missä olen ja tiesin edenneeni jo hyvän pätkän oikeaan suuntaan.
Mutta sitten pyörätie lähti kiemurtelemaan ihan vailla tolkkua peltojen poikki ja metsiköitten läpi. Missään ei ollut mitään tunnistettavaa, missään ei näkynyt kadunnimiä eikä kaupunginosaviittoja.
Siinä sitten poljin sohjoa pitkin kohti tuntematonta. Puiden lomasta pilkahteli omakotitaloalue, ja kun yhä jatkoin matkaa, alkoi näkyä korkeita tornitaloja. Tunnistin kaupunginosan, johon olin saapumassa. Se ei ollut se, johon yritin löytää.
Ärsytti ja väsytti jo, mutta koetin rauhoitella itseäni, että onhan tässä vielä aikaa. Palasin vähän matkaa takaisin ja pujahdin omakotitaloalueelle. Kaduilla ei näyttänyt olevan nimiä ollenkaan. Ja lisäksi ne olivat umpikujia. Siksakkasin tienpätkiä aikani, kunnes kadunnimiä alkoi löytyä. Kadut olivat naistennimisiä. Yritin etsiä niitä karttalehdiltä, mutta en löytänyt.
Jatkoin matkaa. Ah, ihanaa, iso tie! Poljin tielle lukemaan sen nimen ja sitten etsin tien kartasta. Syynäsin myös poikkikadun ja saatoin taas sijoittaa itseni kartalle: olet tässä.
Ei ihan toivotonta, totesin. On vain osattava löytää reitti tielle, joka on linnuntietä lähellä, mutta pyöräreittejä pitkin mitä ilmeisimmin monen kiemuran takana. Lähdin kuitenkin taas matkaan ja onnistuin kuin onnistuinkin jonkin ajan päästä löytämään kadunnimen, joka oli Googlen ohjeistuksessa. Mahtavaa!
Olin enää muutaman kadun päässä päämäärästä, ja aikaakin oli vielä viisi minuuttia. Googlen ohjeissa mainittu kadunnimi luki pyörätien päässä. Kuikuilin kaikkiin kolmeen kyltin luota alkavan tien suuntaan, missä niistä lukisi samainen kadunnimi tai Googlen ohjeen seuraava katu. Ei missään.
Lähdin siis takaisin pyörätielle ja lähdin polkemaan suuntaan, joka alkoi epäilyttää heti alkuunsa. Vasemmalla puolella sentään oli taloja, edessäpäin vain metsikköä ja tyhjyyttä. Poukkasin talojen pihojen läpi tielle, jota lähdin suuntaan, jonka oletin oikeaksi. Tuli uusia tuntemattomia pikkuteitä, mutta alkoi taas tuntua tyystin toivottomalta löytää niitä pitkin oikeaan paikkaan.
Sijoitin itseni kartalle: olet täydellisen eksyksissä.
Jatkoin matkaa. Poukkoilin sinne ja tänne. Olo oli painajaismainen. Aina kun luuli, että nyt vihdoin on kaikki selvää, huomasi, ettei olekaan, että perille ei vain pääse ja kello käy.
Olin jo myöhässä.
Mutta lopulta, kun olin jo varma, että en tule milloinkaan löytämään perille, löysin. Olin noin vartin myöhässä, mutta paikassa nimeltä perillä. Väsyneenä, kädessäni ruttuinen kartasto ja paperitollo, jossa oli Googlen ohjeistus, parkkeerasin pyöräni kartanorakennuksen seinustalle.
Olisi ollut mielenkiintoista (ja varmaan tuskaista myös) nähdä kartalle piirrettynä se reitti, mitä seikkailin. Olin pitkän aikaa melko lähellä mutta auttamattoman hukassa.
On ahdistavaa, kun ei ole mitään käsitystä, missä on, kun kaikki suunnat ovat yhtä tuntemattomia, maisemat outoja. Tarkennettakoon, että se on ahdistavaa silloin, kun pitäisi löytää jonnekin, mistä on jo myöhässä. Jos tarkoituksellisesti seikkailuretkeilee, eikä ole kiire minnekään, silloin kaikki on ihan hyvin oudossakin paikassa, usein suorastaan erityisen hyvin ja kiinnostavasti juuri siksi, että on oudossa paikassa. Silloin ei tunne ahdistusta vaan jopa pakahduttavaa innostusta.
Oli noloa lampsia hengästyneenä, hikisenä ja varmasti myös punakkana sisään kesken tilaisuuden.
Minulla oli kauhea nälkäkin moisen poljentarupeaman jälkeen, mutta tarjolla olleet eväät – juustokakkua ja hedelmiä – oli siinä kohtaa jo nautittu. Ihmisten edessä oli tyhjiä kuppeja ja lautasia, lautasilla mandariininkuoria, viinirypälekaroja ja punaista tuhrua mansikkakastikkeen jäljiltä.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Tarina pojasta

Tunsin kerran Pojan. Hän oli 13-vuotias, pieni ja hintelä. Hänellä oli kauniit lapsen kasvot. Ajattelin, että hänestä varmaan kasvaa hyvännäköinen mies.
Kerran, kun olin menossa kotiin, kotitaloni edessä oli ryhmä poikia, mukana myös Poika. He katsoivat minua, minä heitä. Tervehdin. Katsoin poikaporukkaan vielä kerran, ja silloin Poika katsoi minuun, alaviistosta, ujosti, kasvoillaan aavistus vaivautuneesta hymystä ja silmissä häivähdys nolostumisesta.

Eräänä iltana ovellani seisoi Mies: iso, leveäharteinen, 26-vuotias tatuoitu äijä. Pojasta oli kasvanut mies, niin kuin pojista kasvaa, jos säilyvät hengissä tarpeeksi kauan.
Mies ei kauheasti kysellyt minulta mitään, ei oikein jaksanut kuunnellakaan. Hän kertoi omia tarinoitaan, samaakin juttua monta kertaa. Hän jätti peseydyttyään suihkun ylös, mistä se tiputteli ikävästi kylmää vettä lämpimälle iholle, kun sen irrotti telineestään. Hänellä oli ärsyttävä tupakkayskä. Hän kävi kusella ovi auki, ei laskenut rengasta kusemisen jälkeen alas.
Hän ei varsinaisesti ollut komea taikka kaunis mutta ei rumakaan. Hän oli mukavan iso, ja tatuoinneissakin oli jotakin kiehtovaa, vaikka eivät nekään kauniita olleet.
Kun nauroimme yhdessä, minun oli hyvä olla. Pidin Miehen naurusta. Pidin myös hänen murteestaan.
Huumekaupoistaan Mies kertoili, että se oli ollut tosi helppoa rahaa. Ostivat puhdasta amfetamiinia, sotkivat siihen perunajauhoa ja myivät narkkareille. Haittapuolina helpossa duunissa oli, että jotkut pyrkivät Miehen kotiin ostoksille, ja joskus joku osoitteli aseella.
Mies kertoi mielellään väkivaltajuttuja ja kuvaili tarkkaan tuttujensa tekemiä rikoksia. Hän kertoi myös, että tutkintavankeus on kamala paikka. Koska valot palavat yötä päivää eikä ole ikkunaa, ei tiedä, mikä vuorokaudenaika kulloinkin on, ja aika ei kulu.
Hän nurisi lakimiesten isoista palkkiosta: 150 euroa tunti, vaikka ei sanoisi mitään. Mutta omaa asianajajaansa hän kehui, sanoi että ottaa saman ensi kerrallakin. Kiinnitin huomiota ensi kerralla -ilmaukseen, jolloin Mies lisäsi: jos sellainen tulee. Hän sanoi, ettei hakeudu tappeluihin eikä lyö.
Mies imuroi jääkaapistani aikamoisen määrän olutta, jota oli jäänyt syntymäpäiviltäni. Oli hänellä muutama omakin.
En ollut Mieheen rakastunut, en oikein edes ihastunut kai. En varsinaisesti kaivannut häntä, kun hän kolmen ensimmäisen yön jälkeen lähti pois. Kotimatkalta Mies soitti, sanoi, ettei minun kannata laittaa mitään viestejä, kun muija tutkii puhelinta.
Parin päivän päästä lähtönsä jälkeen Mies tuli takaisin.
Hän lähetti tekstiviestin, että on kotikaupungissani taas ja toisen: ”Tuunks mä teille yöks?” Vastasin, että saa ihan itse päättää, mihin Mies: ”Kyl mä sitte tuun.”

”Mulla on liikaa menetettävää”, sanoi Mies, jolle lapset olivat maailman tärkein juttu ja joka rakasti kihlattuaan.
”Jos menettäisin lapset, millään ei olis mitään väliä.”
Menettämistä olisi jo erokin, se ettei hän enää asuisi lasten kanssa.
Tavallaan kadehdin Miestä, jolla oli liikaa menetettävää – tai ehkä niitä, joita Mies ei halunnut menettää.
Meillä oli Miehen kanssa monta eroa, mutta oli meillä yhteistäkin. Emme kumpikaan perustaneet Porscheista, mokomista kuplavolkkariversioista. Me emme ymmärtäneet liveroolipelaamista, meistä ei olisi ollut sellaiseen leikkimiseen ja eläytymiseen, heittäytymiseen. Me nauroimme touhulle.
Pidimme pitsassa samanlaisista tylsän tavallisista täytteistä eikä meistä kumpikaan tykännyt homejuustosta. Pidimme veekasin äänestä ja joistain samoista bändeistä.
Jostain syystä pidimme myös toisistamme.

Yhtenä lauantaina, noin kymmentä vailla yksitoista, kun Mies oli taas kotonaan ja kun olin vasta laittanut puhelimen kiinni ja mennyt sänkyyn, oli Mieheltä tullut viesti, jonka luin vasta aamulla: ”Muija tutki mun facebookin. Mä en käytä sitä enää. Jos tulee multa viesti niin se en oo mä. En tiä tuleeko ero.”
Kun muistelin, mitä Mies puhui perheestään, olin huolissani.
Emme jutelleet enää sen jälkeen.
Kun kaksi ja puoli vuotta myöhemmin sain viestin hänen kuolemastaan, olin surullinen ja vihainen.
Jossain vaiheessa aloin miettiä kuolemisen yksityiskohtia. Oliko naru ostettu muuhun tarkoitukseen vai tähän? Oliko hän ollut vähällä hirttäytyä jo aiemmin, muuttanut mielensä? Koska hän päätti kuolla? Kävikö läpi vaihtoehtoja kuolemiselle? Kävikö läpi vaihtoehtoja hirttäytymiselle, miettikö muita itsensätappamistapoja? Oliko empinyt, oliko itkenyt, oliko huutanut? Mihin oli kiinnittänyt narun? Mitä hänellä oli yllään? Kuka oli löytänyt hänet? Millaista köyttä, oranssia liukaspintaista vai hamppuköyttä? Oliko silmukan teko sujunut varmoin ottein? Oliko kuoleminen kestänyt kauan, oliko se tuskallista fyysisesti? Mitä ajatuksia viimeisenä oli pyörinyt mielessä? Oliko hän vihainen, katkera? Oliko hän selvin päin?

Tunsin kerran Pojan. Hän oli 13-vuotias, pieni ja hintelä. Hänellä oli kauniit lapsen kasvot.