Olin ehkä kuusivuotias, en muista
tarkkaa ikää. Ei ollut joulunaika, mutta löysin huoneestani
tonttulakin ja laitoin sen päähäni. Minulla oli jalassani
sukkahousut, ehkä punaiset, sellaiset tavalliset lasten sukkahousut,
jotka ovat jonkin sortin joustinneuletta, sellainen kolmiulotteinen
tekstuuri, niin kuin raitoja, vaikka väri on yhtä ja samaa.
Asuimme kerrostalossa, jossa oli
kellari pohjakerroksessa. Minä lähdin hakemaan kellarista
perunoita.
Kellarin sisemmästä ovesta oli
sisäpuolen kahva irronnut. Tiesin, ettei sitä saisi auki, jos se
loksahtaisi kiinni. Siksi avasin oven apposen auki, kun meni
kurottelemaan perunoita laarista. Vaan ovipa sulkeutui kuitenkin.
Minuun iski tietysti pelko ja paniikki. Aloin hakata ovea ja itkeä.
Samalla kuitenkin ajattelin ”järkevästi”. Ajattelin, että
tänne nyt jään ikuisiksi ajoiksi, mutta pysyn kyllä hengissä
syömällä perunoita. Jatkoin myös itkemistä ja oven
hakkaamista. Jonkin ajan päästä pohjakerroksessa asuva nainen tuli
avaamaan oven.
”Olinkin kuulevinani täältä
ääntä.”
Mitään sanomatta luikin äkkiä
kotiin kerrosta ylemmäksi. Minua jotenkin nolotti se tonttulakkikin.
Suunnilleen samoissa i'issä olin, kun
olin naapuritalossa kaverilla yötä. Kaveri oli vuotta vanhempi,
mutta kova pelkäämään silloinkin, kun ei ollut yksin. Minä
yritin lohduttaa häntä kertomalla, että jos tänne tulisi rosvoja,
ne varmaan sitoisivat meidät ja laittaisivat kaappiin. Ajattelin
siis järkevästi, että rosvot eivät tappaisi meitä, minkä sitten
hyvässä tarkoituksessa kerroin kaverillekin. Kaveri kuitenkin
pakeni minun vierestäni äitinsä viereen, ja kohta äiti tuli
torumaan, etten saisi pelotella Anua.
Olen aina harrastanut pähkähullua,
kauhuja maalailevaa ”järkevää” ajattelua.
Lapseni harrastaa nyt samaa,
vähintäänkin kolmannessa polvessa. Lapseni, kuten minäkin lapsena
(ja yhä edelleen) miettii, kaikkea pahaa, mitä voisi tapahtua mutta
samalla, miten tilanteista voisi selvitä. Välillä mietimme
tällaisia yhdessä.
”Mitä, jos minä menisin pihalle
leikkimään, ja sillä välin talon ympärille rakennettaisiin
korkea muuri, enkä pääsisi enää kotiin, mitä sitten?” lapsi
kysyy, eikä todellakaan tyydy vastaukseen, että sellaista ei voi
tapahtua. Meidän pitää yhdessä miettiä toimiva ratkaisu
tällaisen tilanteen varalle.
Isommaksi tultuani pelkojeni aiheet
ovat vähän muuttuneet, mutta periaatteessa täysin sitä samaa
älytöntä järkeilemistä ja kaikkiin mahdollisiin pahoihin
tilanteisiin (muka) varautumista harrastan edelleen. Enemmän kuin
mitään tarpeellista varautumista se on tietysti joutavaa
murehtimista.
Kun vasta kevyesti harkitsen jonkin
työpaikan hakemista, stressaan varmuuden vuoksi läpi kaikki
epämukavuudet ja ongelmat, joita paikan saamisesta voisi seurata.
Olen oppinut tämän etukäteen
murehtimisen ja mahdollisten kauheuksien kuvittelemisen taidon
äidiltäni, ellei moinen sitten ole suorastaan geneettistä. Äiti
on samanlainen kauhujen maalailija: ”Olis kauheeta, jos...” ja
jatkoksi sitten yksityiskohtainen kuvaus, mitä ja miten jokin onnettomuus tai jotakin muuta kamalaa voisi tapahtua.
On aikamoista, kun meidän porukka
lähtee ulkomaille. Siinä on aina monta asiaa, jotka voi etukäteen
kuvitella meneväksi pieleen. Siitä huolimatta reissaamme yhdessä,
ja haluamme lähteä aina vaan uudelle matkalle. Pärnussa olemme
käyneet niin usein, että lapseni epäilee, että meidät jo
muistetaan siellä, Kun olimme äskettäin Tallinnassa ja istuimme
linja-autossa, lapsi sanoi, että siellä Pärnun hotellissa ne
ajattelee, että tossa toi rillipääporukka taas tulee. Lapsen
vieressä istuvaa äitiäni, edessä istuvaa minua ja minun
vieressäni istuvaa naista alkoi naurattaa.
Myös tällä Tallinnan-matkalla eli
viimeisimmällä reissulla kaikki sujui oikein hyvin, vaikka
etukäteen valvoin öitä ja mietin, miten jaksamme herätä
aamuyöstä, heräämmekö, saammeko heräämistä ennen yhtään
nukuttua, miten vaikea voi olla saada taksi tuolloin, ehdimmekö
ajoissa linja-autoasemalle ja mitä jos emme ehdi, mihin voimme
soittaa, kun eihän matkatoimistossa siihen aikaan ole ketään eikä
meillä ole numeroa linja-autoon, tuleeko edes koko kyyti
linja-autoasemalle, kun meillä ei ole mitään tositetta sovitusta
matkasta.
Heräsimme, saimme taksin, auto
tuli. Rillipääporukka teki jälleen yhden onnistuneen reissun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti