Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Rillipääporukka re(i)ssaa

Olin ehkä kuusivuotias, en muista tarkkaa ikää. Ei ollut joulunaika, mutta löysin huoneestani tonttulakin ja laitoin sen päähäni. Minulla oli jalassani sukkahousut, ehkä punaiset, sellaiset tavalliset lasten sukkahousut, jotka ovat jonkin sortin joustinneuletta, sellainen kolmiulotteinen tekstuuri, niin kuin raitoja, vaikka väri on yhtä ja samaa.
Asuimme kerrostalossa, jossa oli kellari pohjakerroksessa. Minä lähdin hakemaan kellarista perunoita.
Kellarin sisemmästä ovesta oli sisäpuolen kahva irronnut. Tiesin, ettei sitä saisi auki, jos se loksahtaisi kiinni. Siksi avasin oven apposen auki, kun meni kurottelemaan perunoita laarista. Vaan ovipa sulkeutui kuitenkin. Minuun iski tietysti pelko ja paniikki. Aloin hakata ovea ja itkeä. Samalla kuitenkin ajattelin ”järkevästi”. Ajattelin, että tänne nyt jään ikuisiksi ajoiksi, mutta pysyn kyllä hengissä syömällä perunoita. Jatkoin myös itkemistä ja oven hakkaamista. Jonkin ajan päästä pohjakerroksessa asuva nainen tuli avaamaan oven.
”Olinkin kuulevinani täältä ääntä.”
Mitään sanomatta luikin äkkiä kotiin kerrosta ylemmäksi. Minua jotenkin nolotti se tonttulakkikin.
Suunnilleen samoissa i'issä olin, kun olin naapuritalossa kaverilla yötä. Kaveri oli vuotta vanhempi, mutta kova pelkäämään silloinkin, kun ei ollut yksin. Minä yritin lohduttaa häntä kertomalla, että jos tänne tulisi rosvoja, ne varmaan sitoisivat meidät ja laittaisivat kaappiin. Ajattelin siis järkevästi, että rosvot eivät tappaisi meitä, minkä sitten hyvässä tarkoituksessa kerroin kaverillekin. Kaveri kuitenkin pakeni minun vierestäni äitinsä viereen, ja kohta äiti tuli torumaan, etten saisi pelotella Anua.
Olen aina harrastanut pähkähullua, kauhuja maalailevaa ”järkevää” ajattelua.
Lapseni harrastaa nyt samaa, vähintäänkin kolmannessa polvessa. Lapseni, kuten minäkin lapsena (ja yhä edelleen) miettii, kaikkea pahaa, mitä voisi tapahtua mutta samalla, miten tilanteista voisi selvitä. Välillä mietimme tällaisia yhdessä.
”Mitä, jos minä menisin pihalle leikkimään, ja sillä välin talon ympärille rakennettaisiin korkea muuri, enkä pääsisi enää kotiin, mitä sitten?” lapsi kysyy, eikä todellakaan tyydy vastaukseen, että sellaista ei voi tapahtua. Meidän pitää yhdessä miettiä toimiva ratkaisu tällaisen tilanteen varalle.
Isommaksi tultuani pelkojeni aiheet ovat vähän muuttuneet, mutta periaatteessa täysin sitä samaa älytöntä järkeilemistä ja kaikkiin mahdollisiin pahoihin tilanteisiin (muka) varautumista harrastan edelleen. Enemmän kuin mitään tarpeellista varautumista se on tietysti joutavaa murehtimista.
Kun vasta kevyesti harkitsen jonkin työpaikan hakemista, stressaan varmuuden vuoksi läpi kaikki epämukavuudet ja ongelmat, joita paikan saamisesta voisi seurata.
Olen oppinut tämän etukäteen murehtimisen ja mahdollisten kauheuksien kuvittelemisen taidon äidiltäni, ellei moinen sitten ole suorastaan geneettistä. Äiti on samanlainen kauhujen maalailija: ”Olis kauheeta, jos...” ja jatkoksi sitten yksityiskohtainen kuvaus, mitä ja miten jokin onnettomuus tai jotakin muuta kamalaa voisi tapahtua.
On aikamoista, kun meidän porukka lähtee ulkomaille. Siinä on aina monta asiaa, jotka voi etukäteen kuvitella meneväksi pieleen. Siitä huolimatta reissaamme yhdessä, ja haluamme lähteä aina vaan uudelle matkalle. Pärnussa olemme käyneet niin usein, että lapseni epäilee, että meidät jo muistetaan siellä, Kun olimme äskettäin Tallinnassa ja istuimme linja-autossa, lapsi sanoi, että siellä Pärnun hotellissa ne ajattelee, että tossa toi rillipääporukka taas tulee. Lapsen vieressä istuvaa äitiäni, edessä istuvaa minua ja minun vieressäni istuvaa naista alkoi naurattaa.
Myös tällä Tallinnan-matkalla eli viimeisimmällä reissulla kaikki sujui oikein hyvin, vaikka etukäteen valvoin öitä ja mietin, miten jaksamme herätä aamuyöstä, heräämmekö, saammeko heräämistä ennen yhtään nukuttua, miten vaikea voi olla saada taksi tuolloin, ehdimmekö ajoissa linja-autoasemalle ja mitä jos emme ehdi, mihin voimme soittaa, kun eihän matkatoimistossa siihen aikaan ole ketään eikä meillä ole numeroa linja-autoon, tuleeko edes koko kyyti linja-autoasemalle, kun meillä ei ole mitään tositetta sovitusta matkasta.
Heräsimme, saimme taksin, auto tuli. Rillipääporukka teki jälleen yhden onnistuneen reissun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti