Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Miksi vaatia järkeä?


Minusta on ihan kiva ominaisuus ihmisessä, että ajattelee ja ymmärtää. Ei ole ollenkaan pahitteeksi, että jossain määrin tietää, mitä tekee ja miksi. On hyvä, että osaa perustella tekemisensä itselleen ja muille. 
Mutta mikä tahansa hyvä asia saattaa yliannosteltuna jossain vaiheessa kääntyä ärsyttäväksi ja alkaa provosoida vastaväitteisiin. Tai ei edes vastaväitteisiin, vaan vastamölinään. Minussakin aina silloin tällöin puhkeaa kukkaan anarkisti, jonka evankeliumina on Täältä tullaan elämä -elokuvan poikien kännislogan: ”Ei mitään väliä!”
Joskus tuntuu, että koko olemassaolon ydin on kaiken perusteleminen ja kaiken järkevästi selittäminen.
Jotta saisin olla olemassa, minulla on velvollisuus perustella yhä uudestaan ja uudestaan yhä uusille instansseille ja ihmisille esimerkiksi, miksi minä koulutettu ja osaava ihminen olen niin pitkän pätkän ollut olematta oikeissa töissä.
Koska älykkäät ihmiset tietävät, ettei Jumalaa ole olemassa ja että kirkollisvero on turha menoerä, minun pitää perustella heille, miksi agnostisuudestani huolimatta kuulun kirkkoon.
Koska yhdessä oleminen ja rakkaus ei edellytä instituutioita, minulta odotetaan järkevää selitystä, miksi kahden päättyneen avioliiton jälkeen yhä kannatan avioliitto-nimistä järjestelmää.
Joskus jaksan perustella parhaan kykyni mukaan, miksi sitä taikka tätä, mutta välillä kiljun (usein tosin vain hiljaa itsekseni): ”En tiedä!” ”Siksi!” ”Ihan sama!” ”Ei mitään väliä!”
Koulussa joskus äidinkielen tunnilla tehtiin ryhmätöitä eri tyylisuunnista. Minä olin dadaismiryhmässä. Siinä aatteessa on jotakin järkeä, koska siinä ei ole mitään järkeä.
Jokin lähde kertoi yhdeksi dadaismin iskulauseeksi kysymyksen: ”Miksi vaatia järkeä?” Sen kirjoitin A2-kokoiselle paksulle paperille.
Niin, miksi vaatia järkeä? Miksi vaatia järkeä aina ja kaikkialla, kun ei tällä planeetalla lopulta pelkällä järjellä pitkälle pötkitä. Monissa asioissa ei yksinkertaisesti vain ole mitään järkeä, ja jos niitä yrittää järjellistää, päädytään helposti laatimaan kaikenmaailman kyökkiteorioita ja kansantarinoita. Koska selityksiä vaaditaan, niitä keksitään. Ihan sama, onko niillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Miksi karhulla on lyhyt häntä? Siksi, koska aikoinaan pitkähäntäinen karhu kalasti avannosta hännällään, mutta häntä jäätyi kiinni ja katkesi irti vetäistäessä.
Samantapaisia vastauksia minäkin saatan lopulta antaa, kun johonkin vaaditaan järkevää selitystä. Kerron tarinan, jossa kysyttyyn asiaan saadaan järkevän kuuloinen selitys – selitys, joka on yhtä tosi kuin kertomus karhun hännästä.

Hukassa kuin Punahilkka


Paitsi että olen itse enimmän aikaa täydellisen hukassa tässä elämä-merkkisessä ajassa, minulla on kaikki aina täydellisen hukassa tässä koti-merkkisessä huoneistossa.
Yhtenä sateisena päivänä etsin töissä repustani – jossa luoja paratkoon on tonni kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea mahdotonta tavaraa muovihanskoista pikkulusikoihin – sateenvarjoa, mutta sateenvarjo ei ollut siellä. Kotona sitten jatkoin sateenvarjon haeskelua, mutten onnistunut löytämään sitä.
Toissa päivänä etsin kotoa kameran akun laturia, mutta – mikä yllätys – en löytänyt. Sen sijaan löysin sateenvarjon. Siirsin sen reppuuni muovihanskojen, lusikoiden, muistilehtiöiden, Hard Rock Cafe Paris -lippiksen, nenäliinojen, pumpun, purukumien, lompakon, kalenterin, kangaskassien, kameran, laktaasientyymikapselien, kynien, hiuslenksujen, huulirasvan, kosteusvoiteen, muovipussin kantokahvan, kenkälusikan ja muutamien muiden tavaroiden seuraksi. Vai siirsinköhän? En ole varma, laitoinko sitä sittenkään reppuun, mutta johonkin minä sen siirsin.
Laturia etsiessäni löysin myös avaamattoman silmätippaputelin, jonka viimeinen käyttöpäivä on mennyt. Jossain vaiheessa olinkin muistellut, että minulla olisi sellainen jossakin, mutta kun en löytänyt, kävin ostamassa apteekista uuden.
Hukassa on hyvä paikka, väittää Kari Hotakainen. Enpä tuota tiedä. Alkaa käydä jossain määrin rasittavaksi, kun elämä menee siihen, että koko ajan etsii jotakin. Eihän siinä mitään, että etsii miesseuraa, töitä, elämän tarkoitusta ja itseään, mutta kun pitää olla koko ajan hakemassa myös hukassa olevia papereita, rannekelloa, latureita tai kännykkää. Joskus meinaa uuvuttaa.
Kameran laturi muuten löytyi eilen illalla.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Lokki


Joskus jokin sana, aihe tai asia, joka jostain syystä tai ilman syytä lennähtää eteen, jää jalkoihin pyörimään. Kun sen potkaisee tieltään, se jo kohta taas ilmaantuu näkyviin jostain muualta. Yksi tällainen lennähtäjä tässä äskettäin oli Lokki. Vielä jokin aika sitten en ollut kiinnittänyt mitään erityistä huomiota Lokki-nimisen valaisimen olemassaoloon. Mutta sitten luin lehtijutun eräästä paikallisesta lamppuliikkeestä, jossa yrityksen omistaja kertoi, että Lokki on valaisin, jota heille ei koskaan tule myyntiin. Se on kuulemma aina jossakin marketissa tarjouksessa.
Tämän jälkeen aloin vaistomaisesti kiinnittää huomiota Lokki-valaisimiin hypermarkettien kuvastoissa. Toden totta, kaikkialla sitä myytiin, ja aina se jossain näytti olevan tarjouksessakin.
Yhtenä pimeänä syysiltana pyöräilin kaupungilta kotiin hiljan valmistuneiden kalliiden kerrostalojen ohi. Pimeästä tulee katseltua sisään niihin valaistuihin asuntoihin, joiden ikkunoita ei ole peitetty verhoilla. Katselin nytkin, mitä varakkaiden ihmisten kotien ikkunoista näkyi. – Näkyi Lokkeja. Vaikka kuinka monen olohuoneen ja ruokailutilan katossa roikkui tuo Yki Nummen 1950-luvulla suunnittelema valaisin. Jos kaikki rannan taloissa asuvat ihmiset olisivat avanneet ikkunansa, taloista olisi lehahtanut vapauteen valtaisa Lokki-parvi, jos lamput vain osaisivat lentää.
Siivetönnä en voi lentää, vanki olen... alkaa soida päässä. Minulla on tällaistakin taipumusta. Kaikkiin tilanteisiin löytyy päänsisäisjukeboksista oma soundtrack. Heti perään alan hyräillä Arja Havakan Lokkia. Tiedän, että Ismo Alangollakin on Lokki-niminen biisi, mutta se ei ala soida päässä, koska en ole sitä kovin monta kertaa kuullut.
Vähin erin, tai itse asiassa hyvinkin nopeasti, Lokki-valaisin alkoi edustaa minulle aikamoista kliseetä. Kun on rahaa ja asunto pitää sisustaa kalliisti, valitaan lampuksi Lokki, koska se on yksi maamme tunnetuimmista valaisimista: tyhmempikin osaa tunnistaa sen klassikoksi.
”Rahalla ei voi ostaa tyylitajua”, sanoi ensimmäinen aviomieheni. Eihän se tietysti ihan pidä paikkaansa: rahalla voi ostaa jonkun toisen tyylitajun; voi esimerkiksi palkata sisustussuunnittelijan kotiinsa. Mutta jos ei halua tehdä niin, voi koota kotiinsa sopivaksi katsomansa määrän klassikoita.
On tietysti aika lailla sattumaa, että juuri Lokki-parka alkoi edustaa minulle jotakin itseään suurempaa asiaa, että aloin kiinnittää huomiota juuri siihen, että juuri se rupesi ärsyttämään liiallisella näkyvyydellään. Mutta niin kävi.
Siinä kohtaa, kun olin ehtinyt saada Lokki-ärsyyntyneisyyteni huippuunsa, löysin työkkärin sivuilta ilmoituksen sisällöntuottajan osa-aikatyöstä ja ajattelin hakea sitä. Työtä tarjosi helsinkiläinen valaisinfirma, joka halusi työnhakijoiden laativan ennakkotehtävänä kuvauksen eräästä tietystä myymästään valaisimesta...
No niin. Ei siis muuta kuin kuvaamaan Lokkien liitelyä suomalaiskoteihin ja -sydämiin: ”Lokki on yksi maamme tunnetuimmista valaisimista. Yki Nummi suunnitteli Lokin 1950-luvulla, mutta sen uljas lento on jatkunut halki vuosikymmenten. Tämä ajaton ja vähäeleisen tyylikäs valaisin on tunnettu myös Lentävä lautanen -nimellä.
Eivät ottaneet töihin.