Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ikä on numeroita

Rockhenkilö, joka elää rajusti ja reunalla, kuolee kuulemma tyypillisesti 27-vuotiaana. Siihen, että rockmuusikko kuolee 27-vuotiaana, kiinnitetään aina erityistä huomiota. 
Kirjailijalle, jonka elämä myös on usein lyhyt ja ytimekäs, ei taida olla tällaista yhtä kuolinikää, joka olisi nostettu myyttiseksi kirjailijan kahdeksikymmeneksiseitsemäksi.
Kirjailijoiden kuolinikiin tulee kiinnittäneeksi huomiota erityisesti silloin, kun huomaa itse olevansa samassa iässä tai melkein samassa iässä. Samalla tulee pysähtyneeksi miettimään edesmenneen kirjailijan huikeita aikaansaannoksia – ja omaa surkeaa aikaansaamattomuuttaan.
Kun olin 38-vuotias, saman ikäinen kuin Aleksis Kivi oli kuollessaan, mietin, että oma tuotantoni on toistaiseksi jonkin verran vaatimattomampi.
Hiljattain katselin Oscar Wilden elämästä kertovan elokuvan. Wilde kuoli 46-vuotiaana, iässä, jonka saavutan vielä tänä vuonna. Ja minulla on oma doriangraynmuotokuvani vielä laatimatta.
Äskettäin lueskelin myös Matti Rintalan Rohkaisupistoksia -teosta, jonka olin ostanut jo vuonna 2001, mutta jota vasta aloin lukea (ja jonka sieltä täältä vähän lueskeltuani vein kirjaston vaihtohyllyyn). Kirja esitteli Eino Leinon Seuraa ja sen myötä jonkin verran Eino Leinoakin. Siitä luin, että Leino kuoli 47-vuotiaana eli iässä, joka on vuorossa heti seuraavana Oscar Wilde -iän jälkeen.
Ei pitäisi vertailla. On erittäin todennäköistä, etten tule kirjallisilla töilläni koskaan ylittämään Kiven, Wilden enkä Leinon aikaansaannoksia. Mutta kirjoittamiseni voivat auttaa minua pysymään edes vähäisessä määrin järjissäni. Tämän lisäksi ne saattavat aina joskus tuottaa iloa tai oivalluksia jollekulle muullekin.
Jälkeni kirjallisuushistoriassa saattaa olla olematon, mutta sillä, että kirjoitan, on ollut ja on merkitystä. Niin on tärkeää uskoa.


lauantai 17. kesäkuuta 2017

Miehet ovat Perseestä, naiset Anuksesta (Kyllä, todella mauton otsikko)


Osa 1
Olen yrittänyt taas vaihteeksi tehokkaahkosti käydä kotikirjastoani läpi selvittääkseni, mistä kirjoista voin luopua. Minulla on kolme kirjakaappia, ja tavoite olisi, että jonain päivänä kaikki kirjani mahtuisivat näihin. Tuskin tulee tapahtumaan, mutta tavoitteitahan on hyvä olla. Tällä hetkellä kirjoja on kasapäin myös vaatekaapeissa, lipastoissa, arkuissa, vaikka missä. Sekä pari päivää sitten että tänään vein ison repullisen opuksia kirjaston vaihtohyllyyn, mutta työsarkaa riittää yhä.
Nyt kaivelin kaapista John Grayn Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -teoksen, jota en ole vielä aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jonka ajattelin selata läpi, ennen kuin luovun siitä. Suhtaudun tuollaisiin valtavasti myyneisiin elämätaidon opaskirjoihin aina hyvin varautuneesti, valmiina naureskelemaan vähättelevästi teoksen kaikkitietäville opetuksille. Joskus huomaan kuitenkin nyökytteleväni joillekin lauseille hyväksyvästi. Nyökyttely – eli tavallaan jonkun besserwisserin myyntipuheeseen lankeaminen – kuitenkin aina jotenkin nolottaa, vaikka kukaan ei olisi näkemässä.
Tämänkin kymmenille kielille käännetyn parisuhdeoppaan kanssa on heti alkuunsa käymässä niin, että alan nuivasta asenteestani huolimatta myös vähän nyökytellä, tunnistaa tilanteita.
Kirjoittajan teksti on monin paikoin ärsyttävän maalailevaa jaaritusta. (”Kuvittele, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Eräänä päivänä, kauan sitten, katsellessaan kaukoputkillaan marsilaiset huomasivat venuslaiset.” Tai: ”Mies - -panee ylpeästi päähänsä herra Kaikkitietävän hattunsa - -”) Ja välillä teksti muistuttaa jotakin uskonnollista julistusta, kun kirjoittaja amerikkalaiseen malliin hehkuttaa, miten lukuisten parien elämä on muuttunut täysin kirjoittajan opetusten ansiosta.
Huomaan tässä arvioivani teosta, niin kuin olisin lukenut sen perusteellisesti ja kokonaan, vaikka todellisuudessa olen lukenut muutaman sivun alusta. En tiedä, olisiko arvioni erilainen, jos todella lukisin koko teoksen.
Graylla on lukuisia väitteitä siitä, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Itse huomaan heti alkuun, että olen osittain Marsista. Väittäisin, että moni juttu on enemmän tilanne- kuin sukupuolisidonnainen. Ja ihmiset ovat erilaisia koska ihmiset ovat erilaisia eivätkä siksi, että ovat miehiä tai naisia. (Eivätkä kaikki ihmiset edes ole miehiä tai naisia.)
Mutta siihen nyökyttelyosuuteen liittyen julki tuotakoon, että lukiessani John Grayn kuvausta siitä, millaisia miehet ovat, aloin heti ajatella viimeis(in)tä puhelinkeskustelua ensimmäisen aviomieheni kanssa. Gray kertoo, miten mies haksahtaa helposti tarjoilemaan naiselle ratkaisuehdotuksia, kun nainen kertoo jostakin harmia aiheuttaneesta asiasta. Hän ei ymmärrä, että nainen kaipaa myötätuntoa eikä toimintaohjeita.
”Hän haluaa auttaa naista paremmalle tuulelle ratkaisemalla tämän ongelmat. Hän haluaa olla naiselle hyödyksi. - - Mutta kun hän on ehdottanut ratkaisua ja nainen onkin edelleen poissa tolaltaan, hänen on yhä vaikeampi kuunnella naista, koska hänen ehdotuksensa on hylätty ja hän tuntee itsensä entistä tarpeettomammaksi. Hän ei lainkaan ymmärrä, että pystyisi olemaan tukena pelkästään kuuntelemalla myötätuntoisesti ja kiinnostuneena. Hän ei tiedä, että Venuksen ongelmissa puhuminen ei tarkoita ratkaisuehdotuksen pyytämistä.”
Kun entinen aviomies äskettäin soitti, kerroin hänelle vähän tuohtuneeseen sävyyn, että huoltoyhtiön mies kävi tutkimassa keittiöni putkia, mistä syystä joutui purkamaan ja kokoamaan keittiön kaapiston alaosaa. Kokoaminen ei mennyt ihan niin kuin piti. Heppu asensi sokkelin ja lattialistan ihan vinoon, ja vieläpä onnistui kiinnittämään listan väärään kohtaan. Nyt parketin ja vinon lattialistan välistä näkyy pitkä kolmionmuotoinen kaistale betonilattiaa. Mainitsin tästä isännöitsijälle, ja isännöitsijä mainitsi asiasta huoltoyhtiölle. Kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut näiden mainintojen jälkeen, laitoin itsekin vielä viestiä huoltoyhtiöön. Silti edelleenkään ei ole kuulunut mitään eikä huoltomiestä näkynyt.
Mies, joka on humalassa, alkaa ensinnäkin ärsyttävästi rauhoitella minua, niin kuin olisin jotenkin poissa tolaltani, vaikka nyt vain olen tullut maininneeksi itseäni ärsyttävän asian hiihdellen kuitenkin täysin tolallani. Huoltomiehen hutilointia voi taivastella tuohtuneeseen sävyyn olematta ladultaan.
Oikea toimintatapa mieheltä olisi ollut yhtyä taivasteluun, todeta – vähän tuohtuneeseen sävyyn – että on ne kyllä ammattitaidottomia tapauksia nämä huoltomiehet. Ja sitten olisi puhuttu muusta. Mutta: Mies hokee, että rauhoitu nyt, niin kuin olisin vihainen hänelle ja niin kuin olisin rauhoittelun tarpeessa. Sitten hän ehdottaa, että jos vaikka ottaisin kuvan siitä lattialistasta, niin hän ehkä osaisi neuvoa, mitä sille kannattaa tehdä.
Minua alkaa ärsyttää neuvot, joita en ollut vailla. Kyllä minä nyt itsekin näen, mikä siinä on pielessä ja tarvittaessa varmaankin osasin purkaa kaapistoa ja koota sen oikein, mutta minusta se nyt vaan ei ole minun tehtäväni alkaa ährätä keittiössä, kun kyse on huoltoyhtiön tyypin hutiloinnista. Saa tulla itse korjaamaan jälkensä.
Kerron miehelle tämän ja kerron myös, että miehen humalatila ärsyttää.
Mies vain ihmettelee ärsyyntymistäni ja ärsyyntyy takaisin. Pian lopetamme puhelun.

Osa 2
Tuota alkua kirjoittaessani oli Grayn kirjasta kolmisensataa sivua lukematta. Selasin kirjaa eteenpäin ja luin pätkiä sieltä täältä.
Mielenkiintoinen ratkaisu suomentajalta on ollut kääntää myös esimerkkitapausten parien nimet. Pariskunnat eivät ole Sheila ja John tai Betty ja Matt vaan Liisa ja Jussi, Silja ja Lauri ja niin edelleen.
Lopputulema on, että vaikka kirjassa on joitain järkeenkäyviä ajatuksia, muun muassa sen suoraviivainen nais–miesjaottelu risoo. Minä olen joissain tilanteissa marsilainen, joissain toisissa venuslainen, ja mielestäni kaikki ihmiset ovat.
Kirja luettelee esimerkiksi naisen ja miehen rakkauden tarpeet, kuusi erilaista tarvetta kummallekin. Teos kertoo nainen tarvitsevan välittämistä, ymmärtämistä, kunnioitusta, omistautumista, tunteiden arvostusta ja rohkaisua.
Totta. Mutta miehet ei? Häränkakkaa.
Miehet tarvitsevat Grayn mukaan luottamusta, hyväksyntää, arvostusta, ihailua, tunnustusta ja kannustusta.
Varmasti näin, mutta niin tarvitsen minäkin.
Tätä kirjaa sen sijaan en tarvitse, vien sen seuraavalla kirjastokäynnilläni vaihtohyllyyn.

torstai 9. helmikuuta 2017

Palatsikeikka

En aina tajua aivojeni toimintaa, tai kyse lienee enemmänkin jonkinasteisesta toimimattomuudesta.
Eilen kävi hassusti, kun olin menossa tietokirjailijoitten tilaisuuteen Finlaysonin palatsiin.

Lähtiessäni vielä tarkistan sähköpostista, että olihan se varmasti kuudelta ja olihan se varmasti Finlaysonin palatsi. Kyllä vain. Tämän jälkeen lähden luonnollisestikin kävelemään Finlaysonin palatsin ohi kohti Pikkupalatsia, koska jostain syystä olen liimannut mieleeni kuvan, että siellä se tilaisuus on.
Pikkupalatsilla ihmettelen, miksi se on pimeänä. Porttikin on lukossa. Kaivan esiin kalenterin tarkistaakseni ajan ja paikan. Kas, paikkahan oli Finlaysonin palatsi eikä Pikkupalatsi. Niinpä minä luonnollisestikin lähden säntäämään kohti Näsilinnaa, jonka jostain käsittämättömästä syystä seuraavaksi kuvittelen olevan Finlaysonin palatsi.
Kiipeän Näsinkalliolle jotakin suljettua reittiä pitkin, koska se on lyhin tie. Alitan muoviesteet ja liukastelen jäisessä talvikunnossa olevia portaita ylös, rämmin työmaan poikki ja alittelen vielä parit muovinauhat ja onnistun olemaan putoamatta alas kallionseinämää. Mutta kas kummaa, myös Näsilinna on pimeä, ovi lukossa. Kierrän rakennuksen. Vain jossain takahuoneessa tai keittiötilassa palaa valo. Mietin, että nyt on taas todellisuudessani pahan kerran vikaa, jokin ei täsmää. Kenelle voin soittaa? En kenellekään. Olo on epätoivoinen.
Alan etsiä puhelimesta sähköpostiviestiä, jossa aika ja paikka mainitaan. Edelleen siellä lukee Finlaysonin palatsi ja kello 18. Kello kuuteen on viisi minuuttia aikaa. Siinä kohtaa mieleeni kirkastuu, että Finlaysonin palatsi on Finlaysonin palatsi. Lähden kipittämään kohteeseen.

Eteisessä hosun takkia ja kaulaliinaa henkariin ja huomaan naapurinaulakolla hyvin kauniin nuoren miehen. Hän ei luonnollisestikaan ole tulossa samaan tilaisuuteen kanssani, sillä siellä, minne minä olen menossa, nuorisoa edustamme me jokusen vuoden alle 50-vuotiaat. Tai no, myös vähän yli 50-vuotiaat käyvät nuorisosta. Harva nimittäin on alle seitsemänkymmenen.
Saavun oikeaan saliin noin puoli minuutta vaille kuusi. siis melko täpärästi, mutta en ole edes viimeinen saapuja. Viimeiset yleisön edustajat tulevat kymmenisen minuuttia myöhässä. Tätä ehkä kahdeksankymppistä pariskuntaa voisi luonnehtia vaikka sanalla pysäyttävä. He jäävät katselemaan salia ja vapaita paikkoja oven suuhun ja minä jään katselemaan heitä. Katse kiinnittyy ensimmäisenä värikkäästi pukeutuneen rouvan silmäluomiin, jotka kimaltavat valkoista tai hopeaa. Rouvalla on paljon suuria korvakoruja, suurimmat roikkuvat olkapäille. Korvakoruissa alimpana heiluvat jonkinlaiset punaiset röyhyt. Röyhyt ovat ehkä muovia.
Pariskunta istuu pöytäni päätyyn tuolit käännettynä puhujaan, kummallakin vasen korva ja takaraivo minuun päin. Naisella on vasemmassa korvassa neljä korvakorua. Miehellä on vasemmassa korvassa kultainen korvanappi ja kuulolaite. Naisella on lyhyt, päältä vähän pystyyn kammattu valkea tukka, miehellä ohut millisiili ja kohollaan olevia ihonvärisiä luomia korvan yläpuolella.
Naisella on punainen vaate ja kaulassa suuri koru, jossa myös punaisia röyhyjä, ehkä lankaa. Miehellä on musta pikkutakki, mustat farkut ja kiiltonahkaiset kapeakärkiset kengät. Mies nukahtaa melko pian sen jälkeen, kun on istuutunut.
Kun illan ensimmäinen puhuja lopettaa esityksensä, annetaan tilaisuus parille lyhyelle yleisökysymykselle. Rouva tilaa ja saa ensimmäisen puheenvuoron. Mies on herännyt. Nainen ei kysy mitään vaan aloittaa luentomaisen monologin, jossa tulee kohtaa kohdan perään. Kun rouvan opetuksellinen tuokio ei ota katketakseen, aluetoimikunnan puheenjohtaja ystävällisesti huomauttaa yleisökysymyksiin käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta, jolloin rouva mahdollisesti hieman tiivistää luentoaan, johon on varustautunut muistiinpanoin, mutta ei suinkaan lopeta ennen kuin on päässyt sen loppuun.
Toinen illan puhujista, siis tilatuista puhujista, aloittaa osuutensa, ja samalla salissa kiertää ensimmäisen puhujan tuorein kirja. Mies on nukahtanut uudelleen. Kun kirja saavuttaa pariskunnan, rouva yrittää töniä miestä hereille, mutta kun tämä ei herää, hän ottaa kirjan itselleen selattavaksi. Tai ehkä paremminkin luettavaksi, hän näyttää paneutuvat kirjaan huolellisesti. Kun rouva on ehkä kymmenen minuuttia lueksinut kirjaa, mies havahtuu hereille ja rouva ojentaa kirjan herran haltuun. Naisen sormissa on useita näyttäviä kultasormuksia.
Kun toinenkin puhuja lopettaa osuutensa, alkaa ruokailu. Nainen ja mies asettuvat pöydän ääreen syömään. Rouva hymyilee miehelle hellästi ja ottaa tätä kädestä kiinni. Huomaan, että myös miehen oikeassa korvassa on kultainen korvakoru.

Minä jään ruokapöytäkeskusteluissa aina keskustelujen ulkopuolelle, niin nytkin. Pöydässä ihmiset keskustelevat tällä erää pareittain. Kun vastapäisen miehen keskustelutoveri syötyään lähtee, tämä vastapäinen mies suuntaa katseensa minuun ja kysyy, olemmeko me tavanneet. Sanon, että olemme me näissä tilaisuuksissa olleet samaan aikaan, mutta samalla mieleeni hiipii epäilys, että jos mies vaikka onkin ensi kertaa ”näissä tilaisuuksissa”. Olen jotenkin muistavinani, että olen tämänkin näköisen miehen joskus nähnyt, mutta voin yhtä hyvin sekoittaa hänet johonkuhun toiseen. Hän esittäytyy, ehkä Teroksi, unohdan saman tien. Itse heitän miehelle genetiivimuotoisen sukunimeni ja perään tarjoilen etunimeni. Hörppään tuntemattoman kanssa pikkupuhumisen epämukavuuteen lisää valkoviiniä. Samalla vahingossa kolautan lopetusasentoon virittämiäni aterimia lautasella ja sanon oho.
Mies kysyy sen, mitä näissä ympyröissä aina kysytään, eli mitä olen kirjoittanut. Joudun taas kertomaan, että kauan sitten oppikirjasarjan enkä jotenkin taas osaa kysyä vastakysymystä, että entäs sinä, kun tämä rupattelu ei vaan ole leipälajini. Rupattelu on viinilaji, otan taas vähän. Onneksi lasi on jo toinen. Mies puhuu politiikasta ja sen sellaisesta itselleni hyvin haastavasta. Siksi lähinnä pudottelen vastapallona kyllää, joota ja aivan-sanaa. Välillä muodostan kokonaisen lauseen, jonka oletan saattavan jotenkin aiheeseen sopia ja toivon, ettei se paljasta minun olevan totaalisen sivistymätön moukka. Lopulta viinillä liukastettu puhe alkaa luistaa aavistuksen paremmin. Välillä kompuroin jossakin sanassa ja mietin, vaikutanko tämän vuoksi kenties kovin humalaiselta. Olen juonut viinilasillisia kuitenkin vain kaksi. Ehkä-Tero ei ole juonut ollenkaan, koska on autolla. Hän on luonnostaan puhelias ja keskustelunhaluinen, mikä luullakseni helpottaa kummasti elämää ja ihmisten kanssa olemista.
Olin ajatellut livistää jo ennen jälkiruokakahvin ja -teen tarjoilua, mutta en onnistunut aikeessa, ja niinpä minäkin annan tarjoilijan kaataa kuppiini vähän teetä, vaikka uniongelmaisena yleensä vältän myöhäistä kofeiinin nautintaa.

Kotona otankin sitten viinin ja kofeiinin päälle muutamat unetilgad – kyllä, se on Virosta ostettu puteli – ja melatoniininapin. Tämän koktailin nautittuani kömmin piikkimatolleni peiton alle. Jossain vaiheessa katkonaiset nukuntajaksot ja kummat unet tulevat.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Assosiaatiovirtaa työelämistä kasvosokeuteen


Minulla on tavallaan kaksi rinnakkaista työelämää: päivätyöelämä, josta saan rahaa, ja kirjoittajaelämä, josta juurikaan en. Ihmiset, joiden kanssa toimin toisessa, ovat pääsääntöisesti eri ihmisiä kuin toisessa. Joskus kuitenkin leikkauskohtia tulee, ja se on monesti hämmentävääkin. Yleensä tapaan nämä molemmilla teilläni kulkevat ihmiset ensin päivätyöelämässä ja sitten jossain toisaalla, missä yllätyn, että ai tämäkin ihminen kirjoittaa tai että jaahas, tuokin on kiinnostunut kirjallisuustapahtumista.
Joskus tosin vain saatan luulla näkeväni jonkun saman ihmisen. Päivätyöelämässä tapasin jokin aika sitten yhden opinnäytetyöntekijän ja vähän myöhemmin luulin näkeväni hänet kulttuurikuvioissa. Sitten kuulin tämän ihmisen nimen, ja selvisi, että eri ihminen. Minulla on melko iso hankaluus tunnistaa ihmisiä. Elokuviakin voi olla vaikea seurata, jos niissä on paljon henkilöitä, koska ihmiset, joilla on samanväriset ja samanpituiset hiukset eikä mitään erityisen huomiota herättävää kasvoissa, menevät helposti sekaisin.
Aikaa myöten, kun olen nähnyt samaa naamaa tarpeeksi usein, opin paremmin erottamaan tämän ihmisen muista, mutta aina aikakaan ei auta. Toista aviomiestäni kuvittelen näkeväni tämän tästä – hiuksettomia silmälapsipäisiä miehiä on kerta kaikkiaan aivan liikaa. Joskus morjestan näille väärille tyypeille, useimmiten kuitenkin vain tuijotan liian pitkään yrittäen ottaa piirteistä selkoa.
Ensimmäinen aviomieskään ei ollut paljon helpommin tunnistettava, koska jo naimisissa ollessamme luulin välillä kohdanneeni jonkun tuntemattoman, kun aviomies oli jossain, missä en ollut odottanut hänen olevan. Kun hän huuteli minulle työkaverinsa auton ikkunasta, että tarvitsenko kyytiä, ehdin jo vastata että en, ennen kuin tajusin kenelle puhun. Kerran hän tuli samaan aikaa kotipihaan ja jäi pitämään minulle alaovea auki: kiitin kuin vierasta.
Tunnistamisen hankaluutta lisää sekin, etten yleensä uskalla suunnata silmiäni suoraan ihmisiin, kun olen kohtaamistilanteessa. Ovea auki pitävää heppuakaan en tohtinut katsoa päin, kun onhan moisten kohteliaiden tekojen vastaanottaminen aina vähän vaivaannuttavaa.
Silloin, kun ensimmäinen aviomies huusi auton ikkunasta, tarvitsenko kyytiä, olin kävelemässä rautatieasemalle. Olin lähdössä silloisen työporukan kanssa laivaseminaariin eli lähinnä juopottelemaan porukalla.
Se oli hyvä reissu. Valvoimme osan porukasta kanssa koko yön. Joimme lopulta viiniä tai lonkeroa tai mitä lie laivan käytävällä ja keskustelimme kaikenlaista syvällistä. Yksi seurueen miehistä kysyi, mitä haluaisimme tehdä, jos voisimme olla ihan mitä tahansa. Esteenä ei olisi edes se, mitä oikeasti osaa tehdä ja mitä ei. Minä sanoin haluavani olla rocktähti. Työkaverini sanoi haluavansa olla kirjanpitäjä.
Tällä hän sai minut ja tämän kysymyksen esittäjän haukkomaan henkeään. Jos voisi valita maailmassa ihan mitä tahansa, olla mitä tahansa, hän olisi kirjanpitäjä! Painostuksemme alla hän sitten taisi keksiä jotakin lennokkaampaakin. Mutta ehkä maailma on kirjanpitäjien työstä haaveilevien. Ehkä me laulu- ja soittotaidottomat rocktähtityypit keskitymme elämässä epäolennaiseen.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Häpeä!

Taslima Narsin on kirjoittanut Häpeä-nimisen teoksen, samoin Jouko Turkka. En tiedä, miksi muistan nämä, sillä kumpaakaan teosta en ole edes lukenut. Myös esimerkiksi Petri Tamminen on kirjoittanut häpeästä. Hänen tekstejään olen lukenut. Ja Erkka Mykkänen on kertonut joskus heränneensä häpeään, jolla ei ole ollut mitään selkeää kohdetta. Tiedän tunteen.
En tiedä, vaivaako häpeä kirjoittavia ihmisiä enemmän kuin muita. Kenties. Kenties häpeää pyritään taltuttamaan tai ainakin vähän suitsimaan kirjoittamalla.
Toisaalta kirjoittamiseenkin liittyy häpeää. Tuskin olen ainoa kirjoittaja, joka jokaisen uuden tekstin äärellä valmistautuu häpeämään sitä: vaikka nyt joskus olisikin onnistunut kirjoittamaan jotakin kutakuinkin kelvollista, tällä kertaa on ehkä tullut kirjoitettua niin kammottavaa paskaa, että joutuu häpeämään myös kuulijoiden tai lukijoiden tuntemaa myötähäpeää.
Minulle oikein opetettiin häpeämistä, kun olin lapsi. Kun äidin mielestä tein jotain sopimatonta, hän sanoi: ”Häpee ny vähän”, mikä tarkoitti, että piti hävetä paljon. Tai sitten ihan vain lyhyesti: ”Häpee!”
En muista, minkä tekemiseni tai sanomiseni jälkeen näin on sanottu, mutta muistan sen hyvin epämiellyttävän tunteen, jonka moinen kehotus tai käsky aiheutti. Joskus saatoin uhmakkaasti vastustaa: ”Enkä häpee!” Mutta vihalla höystetty häpeän ja kelpaamattomuuden tunne holahti aina niskaan ja valui koko ruumiiseen silti.
Mitään hedelmällistä itsetutkiskelua ja ihmisenä kasvamista moisesta häpeämisestä ei seurannut. Oppi vain tuntemaan itsensä vaikeasti määriteltävällä tavalla huonoksi.
Omaa lastani en ole koskaan kehottanut häpeämään, enkä aio kehottaa vastakaan, sillä tämä on yksi niistä asioista, joita en halua siirtää sukupolvien ketjussa eteenpäin. Traumatisoitukoon jostakin muusta.
Myös kaverini, jonka kanssa lukioaikana liikuskelin, oli häpeämisessä kutakuinkin täysinoppinut. Tulisi lähes loppumaton lista, jos luettelisin, mitä kaikkea häpesimme. Mutta mainittakoon esimerkin omaisesti, että meistä linja-autossa pysäytysnapin painaminen oli todella hävettävää. Ja kun uimme järvenselällä, puhuimme, kuinka hävettävää olisi, jos kesken uimisen tapahtuisi jotain, ja pitäisi huutaa apua. Hukkuisimme mieluummin.
Ehkä joku joskus on häpeän tunteen seurauksena mennyt pyytämään kaverilta anteeksi sanottuaan jotakin harkitsematonta. Mutta pääsääntöisestihän ihmiset häpeävät ilman, että siitä on yhtään mitään hyötyä kenellekään. Ja ihmiset häpeävät tavallaan vääriä asioita. Ihminen ei kai useinkaan häpeä, jos tekee jotakin pahaa vaan kaikkea turhaa, olematontakin.
Tavallaan häpeä on itsekästä puuhaa. Itsensä ympärillä pyörimistähän se on, liian suuren huomion antamista itselleen.

Yritin sanoa tässä tekstissäni jotakin, jota en ihan kuitenkaan tavoittanut. Luonnollisestikin hävettää julkaista mokoma räpellys.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Sattumia ja sen sellaista

Tänä aamuna sängyssä mietin taas kaikkea. Sitäkin, että milloinhan olen nukkunut viimeksi koko yön niin, että nukahdettuani olen herännyt seuraavan kerran vasta aamulla. Opiskeluaikana Jyväskylässä? Vai sen jälkeenkin vielä? Kaskisissa? Orimattilassa? En pysty muistamaan. Sen tiedän, että kauan siitä on, kun näin on ollut. Onko se useimmilla aikuisilla näin? Vai onko moinen aikuisillakin harvinaista? En tiedä. Pitäisi kysyä ihmisiltä Facebookissa.
Mietin myös unta, jonka näin siinä vähän ennen heräämistä. Olin kai Pariisissa, hyvin erikoisella kokoonpanolla. Yhdessä vaiheessa minun piti mennä hotellin kymmenenteen kerrokseen, mutta ei ollut sellaista nappulaa, jossa olisi ollut numero kymmenen, piti painaa 1 ja 0. Mutta nollaakaan ei löytynyt. Muut hississä olijat painelivat joitain muita nappuloita ja hissi lähti ties mihin. Sitten löysin nollan ja olin kai sitä painamassa siinä kohtaa, kun vanhahko nainen oli laittamassa kättään nappuloille hänkin. Huitaisin käden siitä pois. Täti loukkaantui ja alkoi läpsiä minua sormille.
Oli kotiinlähtöpäivä, mutta olisin halunnut ehtiä vielä kävellä Pariisissa suuntaan, missä en ollut pitkään aikaan käynyt, mutta missä ounastelin tai muistelin jotakin kiinnostavaa olevan.
Tuntuu, että olen nähnyt sellaisen jutun unessa monesti. Että on jokin suunta, joka aina jotenkin jää huomiotta, mutta olen siellä ollut kerran aiemmin ja haluaisin löytää sinne uudestaan. En tiedä, saako joskus yksi uni tuntemaan sen kerroksellisuuden, että tämä on koettu monesti, vai onko oikeasti monta unta, jossa sama elementti on ollut.
Muistan ainakin unessa olleen sellaisen luontopaikan metsän keskellä jossain ihan lähellä, tutun ympäristön huitteilla, semmoinen hulppea aukio, satumetsäpaikka. Sinne olen etsinyt tietä joko monessa unessa tai sitten yhdessä, joka on luonut illuusion monesta unesta.

Facebookissa pääsee katsomaan listana aiempien vuosien samalla päivämäärällä kirjoittamansa jutut tai tapahtuneet tapaukset. Tasan neljä vuotta sitten olin maakuntalehden toimituksessa kuuntelemassa erään toimittajan esitystä. Ja tasan kaksi vuotta myöhemmin eli tänä samaisena päivänä vuonna 2014 näemmä minä ja tämä toimittaja aloimme olla Facebook-kavereita. Hassuja sattumia elämän sopassa.

Eilen aamulla mietin Varenka-kirjaa. Sellainen oli tarhassa, ja jostain syystä se kolahti 6-vuotiaaseen minuun. Olisin halunnut sen itselleni, mutta en koskaan saanut.
Eilen joogan jälkeen jäin katselemaan kirjaston aulassa olevia kärryllisiä kirjaston poistokirjoja, joita myytiin 50 sentillä kappale. Lastenkirjakärryssä oli päällimmäisenä pinossa Varenka, kirja, jota en ollut nähnyt noin neljäänkymmeneen vuoteen mutta olin aamulla ajatellut. Sattumia.
Luin kirjan kirjaston aulassa penkillä. Se oli kertomus uskovaisesta venäläisnaisesta, joka otti ihmisiä suojaan kotiinsa ja rukoili aina, että yön aikana Jumala rakentaisi muurin talonsa ympärille suojaksi yö yöltä lähestyviltä sotilailta. Minään aamuna muuria ei ole ilmesynyt. Päivä päivältä väki mökissä lisääntyy, neljä niitä ihmisiä taisi siellä lopulta olla. Alkaa sataa lunta, ja sataa niin paljon, että mökki peittyy. Sotilaat menevät ohi, kun mökkiä ei näy lumen alta. Tulee rauha.

Keittelin tänään turskasoppaa, luin Lempi-kirjan loppuun ja kävin elokuvissa katsomassa Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan. Sekä kirja että elokuva olivat hyviä.
Hain varaamani lipun elokuvateatterilta ja menin vielä ennen elokuvan alkua tiramisukakulle ja rooibokselle läheiseen kahvilaan. Luin sielläkin kirjaa, joka oli vielä tuolloin kesken. Tässä kirjassa oli Sisko-niminen sisko, edellisessä lukemassani kirjassa (Käyttövehkeitä) oli veli nimeltä Veli. Takana olevassa pöydässä istui yksi nainen, ja kun siihen tuli toinen, se ensimmäinen pyysi minua vaihtamaan paikkaa, että se toinen mahtuu istumaan häntä vastapäätä. Minun tuolini kun oli lähellä yhtä naisten pöydän tuolia. Siirryin, vaikka ihmettelin, että eivätkö naiset olisi voineet istua vierekkäin tai vaihtaa pöytää, kun tilaa oli paljon. Mutta en sanonut muuta kuin joo.
Elokuvista lähdettyä oli elokuvanjälkeisolo, jotenkin epätodellinen. Ja samalla kuitenkin kaikki ympärillä oli kauhean terävää ja totta: syksyn värit, iso valkoinen sulka ja muovihaarukka asvaltilla.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Vähämerkityksisiä huomioita

Jehovan todistajien valtakunnansalin edessä seisoo naisia ja miehiä. Ne nauravat. Yksi naisista toteaa, että huumorin kukka se on kaikkein kaunein kukka. Muut myöntelevät yhä naureskellen. Harmittaa, että minulta jäi kuulematta kasku, joka jehveleihin oli uponnut kuin Titanic.
Seuraavaksi kiinnitän huomioni lyhyeen juhlamekkoon ja hartiahuiviin pukeutuneeseen nuoreen naiseen, joka kipittää vähän vaikean näköisesti mutta horjumatta kymmensenttisillä ohuen ohuilla piikkikoroillaan, kääntyy läheisen talon sivustalle ja menee sivuovesta sisään. Mistähän tyttö tuli? Jehovan todistajien valtakunnansalistako hänkin?
Jatkan matkaani kädessäni sekä pahviroskaa että muovijätettä. Vien ne naapurikaupunginosan keräyspisteeseen, koska meidän pihassamme ei ole niille astioita. Biojäteastioita pihassa on, mutta minä olen ilmeisesti ainoa, joka niihin jätettä kippaa. Tyypit tunkevat kaiken sekajätteeseen, ja siksi ne astiat pursuavat pusseja yli laitojen lähes aina ennen tyhjennyspäivää. Ihme touhua.
Yläkerran kämppä on myytävänä, ja tänään on asuntoesittely. Jos veisi oveen lapun: toivomuksena on, että uudet asukkaat osaavat lajitella jätteensä.
Alaovessa jo pari lappua onkin, toinen ilmoittaa lämmönjakelun katkoksesta 22.9. ja toinen huutaa, että lukolle on tehty ilkivaltaa, vaikka kyse ei ole sen pahemmasta kuin että joku on estänyt paperipalalla ovea menemästä illalla lukkoon. Mutta lappusista ovessa voi tulla asunnonkatsojalle mielikuva, että tässä rauhattomassa talossa tehdään alituiseen ilkivaltaa, ja kylmäkin tulee.
Kun tallaan asvalttia jätteineni, sukat rullaantuvat alas nilkan ohi ja jatkavat vetäytymistään kohti varpaita. Aina kun pysähdyn kiskomaan sukkia rutusta jalkapohjan kaaren alta, alan miettiä sarjamurhaajaa, joka tapeskeli prostituoituja. Kerran hän tuli tappaneeksi naisen, joka ei ollut koskaan myynyt itseään. Mies kertoi erehtyneensä, koska oli nähnyt naisen kadunkulmassa kiskomassa sukkiaan ”niin kuin ilotytöt tekevät”.
Torin kulmalla pudotan jätteeni oikeisiin astioihin ja jatkan matkaani kohti kauppaa. 
Kaupan automaattiovet eivät aukea. 
”Onko se kiinni?” kysyy vanhahko mies takanani. Kuikuilemme sisään. 
”Ei”, sanon, "kyllä siellä on ihmisiä sisällä." 
Peruutan ja menen taas eteenpäin, peruutan. Ovet eivät vieläkään aukea. Päätän mennä viereisistä ovista sisään. Kun lähden niitä kohti, äsken kiinni pysyneet ovetkin aukeavat ja mies menee sisään. Olemme saman aikaan kaupan aulassa. Emme puhu enää, koska tilanne on ohi, ongelma selätetty, syytä kanssakäymiseen ei enää ole.
Kun olen ostoksineni jonossa, naapurikassa sanoo moi. Hetkeä myöhemmin mies viereisessä kassajonossa huudahtaa moi.
Mä en huomannu, että sä sanoit mulle moi. Luulin, että sä sanoit tolle edelliselle. Tää vuoro tulikin äkkiä. En ehtiny ees heittää rojuja hihnalle.”
Syyn miehen sosiaalisuuteen haistaa: hän on humalassa. Ei kauhean pahasti.
Joskus mä oon sanonu moi, kun kassa on sanonu vasta edelliselle moi. Sinä sitten ollaan naama punasena. Ei se ny niin vaarallista oo. Mutta se on suomalaiselle paha paikka, jos sanoo väärässä kohdassa moro.”
Joskus mietin, että jos ihmiset puhuisivatkin toisilleen kaikenlaista ilman kriisitilannetta (ovi ei aukea) tai ilman humalaa. Olisiko maailma silloin mukavampi paikka?
Paluumatkalla, kotikaupunginosaan noustessani, näen iäkkään pariskunnan, jotka nostelevat kadunvarteen parkkeeratun auton takakontista ämpäreitä, ja nuoren miehen, joka ajaa pyörällä pihasta kadulle. Lienevät naapuruksia.
Löytyykö mustikkaa vielä?” mies huikkaa ohi kurvatessaan.
Juu! Ja sienessä!” vastaa nainen.
Minua jää häiritsemään kysymyksen ja vastauksen muodon yhteensopimattomuus.