Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

torstai 9. helmikuuta 2017

Palatsikeikka

En aina tajua aivojeni toimintaa, tai kyse lienee enemmänkin jonkinasteisesta toimimattomuudesta.
Eilen kävi hassusti, kun olin menossa tietokirjailijoitten tilaisuuteen Finlaysonin palatsiin.

Lähtiessäni vielä tarkistan sähköpostista, että olihan se varmasti kuudelta ja olihan se varmasti Finlaysonin palatsi. Kyllä vain. Tämän jälkeen lähden luonnollisestikin kävelemään Finlaysonin palatsin ohi kohti Pikkupalatsia, koska jostain syystä olen liimannut mieleeni kuvan, että siellä se tilaisuus on.
Pikkupalatsilla ihmettelen, miksi se on pimeänä. Porttikin on lukossa. Kaivan esiin kalenterin tarkistaakseni ajan ja paikan. Kas, paikkahan oli Finlaysonin palatsi eikä Pikkupalatsi. Niinpä minä luonnollisestikin lähden säntäämään kohti Näsilinnaa, jonka jostain käsittämättömästä syystä seuraavaksi kuvittelen olevan Finlaysonin palatsi.
Kiipeän Näsinkalliolle jotakin suljettua reittiä pitkin, koska se on lyhin tie. Alitan muoviesteet ja liukastelen jäisessä talvikunnossa olevia portaita ylös, rämmin työmaan poikki ja alittelen vielä parit muovinauhat ja onnistun olemaan putoamatta alas kallionseinämää. Mutta kas kummaa, myös Näsilinna on pimeä, ovi lukossa. Kierrän rakennuksen. Vain jossain takahuoneessa tai keittiötilassa palaa valo. Mietin, että nyt on taas todellisuudessani pahan kerran vikaa, jokin ei täsmää. Kenelle voin soittaa? En kenellekään. Olo on epätoivoinen.
Alan etsiä puhelimesta sähköpostiviestiä, jossa aika ja paikka mainitaan. Edelleen siellä lukee Finlaysonin palatsi ja kello 18. Kello kuuteen on viisi minuuttia aikaa. Siinä kohtaa mieleeni kirkastuu, että Finlaysonin palatsi on Finlaysonin palatsi. Lähden kipittämään kohteeseen.

Eteisessä hosun takkia ja kaulaliinaa henkariin ja huomaan naapurinaulakolla hyvin kauniin nuoren miehen. Hän ei luonnollisestikaan ole tulossa samaan tilaisuuteen kanssani, sillä siellä, minne minä olen menossa, nuorisoa edustamme me jokusen vuoden alle 50-vuotiaat. Tai no, myös vähän yli 50-vuotiaat käyvät nuorisosta. Harva nimittäin on alle seitsemänkymmenen.
Saavun oikeaan saliin noin puoli minuutta vaille kuusi. siis melko täpärästi, mutta en ole edes viimeinen saapuja. Viimeiset yleisön edustajat tulevat kymmenisen minuuttia myöhässä. Tätä ehkä kahdeksankymppistä pariskuntaa voisi luonnehtia vaikka sanalla pysäyttävä. He jäävät katselemaan salia ja vapaita paikkoja oven suuhun ja minä jään katselemaan heitä. Katse kiinnittyy ensimmäisenä värikkäästi pukeutuneen rouvan silmäluomiin, jotka kimaltavat valkoista tai hopeaa. Rouvalla on paljon suuria korvakoruja, suurimmat roikkuvat olkapäille. Korvakoruissa alimpana heiluvat jonkinlaiset punaiset röyhyt. Röyhyt ovat ehkä muovia.
Pariskunta istuu pöytäni päätyyn tuolit käännettynä puhujaan, kummallakin vasen korva ja takaraivo minuun päin. Naisella on vasemmassa korvassa neljä korvakorua. Miehellä on vasemmassa korvassa kultainen korvanappi ja kuulolaite. Naisella on lyhyt, päältä vähän pystyyn kammattu valkea tukka, miehellä ohut millisiili ja kohollaan olevia ihonvärisiä luomia korvan yläpuolella.
Naisella on punainen vaate ja kaulassa suuri koru, jossa myös punaisia röyhyjä, ehkä lankaa. Miehellä on musta pikkutakki, mustat farkut ja kiiltonahkaiset kapeakärkiset kengät. Mies nukahtaa melko pian sen jälkeen, kun on istuutunut.
Kun illan ensimmäinen puhuja lopettaa esityksensä, annetaan tilaisuus parille lyhyelle yleisökysymykselle. Rouva tilaa ja saa ensimmäisen puheenvuoron. Mies on herännyt. Nainen ei kysy mitään vaan aloittaa luentomaisen monologin, jossa tulee kohtaa kohdan perään. Kun rouvan opetuksellinen tuokio ei ota katketakseen, aluetoimikunnan puheenjohtaja ystävällisesti huomauttaa yleisökysymyksiin käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta, jolloin rouva mahdollisesti hieman tiivistää luentoaan, johon on varustautunut muistiinpanoin, mutta ei suinkaan lopeta ennen kuin on päässyt sen loppuun.
Toinen illan puhujista, siis tilatuista puhujista, aloittaa osuutensa, ja samalla salissa kiertää ensimmäisen puhujan tuorein kirja. Mies on nukahtanut uudelleen. Kun kirja saavuttaa pariskunnan, rouva yrittää töniä miestä hereille, mutta kun tämä ei herää, hän ottaa kirjan itselleen selattavaksi. Tai ehkä paremminkin luettavaksi, hän näyttää paneutuvat kirjaan huolellisesti. Kun rouva on ehkä kymmenen minuuttia lueksinut kirjaa, mies havahtuu hereille ja rouva ojentaa kirjan herran haltuun. Naisen sormissa on useita näyttäviä kultasormuksia.
Kun toinenkin puhuja lopettaa osuutensa, alkaa ruokailu. Nainen ja mies asettuvat pöydän ääreen syömään. Rouva hymyilee miehelle hellästi ja ottaa tätä kädestä kiinni. Huomaan, että myös miehen oikeassa korvassa on kultainen korvakoru.

Minä jään ruokapöytäkeskusteluissa aina keskustelujen ulkopuolelle, niin nytkin. Pöydässä ihmiset keskustelevat tällä erää pareittain. Kun vastapäisen miehen keskustelutoveri syötyään lähtee, tämä vastapäinen mies suuntaa katseensa minuun ja kysyy, olemmeko me tavanneet. Sanon, että olemme me näissä tilaisuuksissa olleet samaan aikaan, mutta samalla mieleeni hiipii epäilys, että jos mies vaikka onkin ensi kertaa ”näissä tilaisuuksissa”. Olen jotenkin muistavinani, että olen tämänkin näköisen miehen joskus nähnyt, mutta voin yhtä hyvin sekoittaa hänet johonkuhun toiseen. Hän esittäytyy, ehkä Teroksi, unohdan saman tien. Itse heitän miehelle genetiivimuotoisen sukunimeni ja perään tarjoilen etunimeni. Hörppään tuntemattoman kanssa pikkupuhumisen epämukavuuteen lisää valkoviiniä. Samalla vahingossa kolautan lopetusasentoon virittämiäni aterimia lautasella ja sanon oho.
Mies kysyy sen, mitä näissä ympyröissä aina kysytään, eli mitä olen kirjoittanut. Joudun taas kertomaan, että kauan sitten oppikirjasarjan enkä jotenkin taas osaa kysyä vastakysymystä, että entäs sinä, kun tämä rupattelu ei vaan ole leipälajini. Rupattelu on viinilaji, otan taas vähän. Onneksi lasi on jo toinen. Mies puhuu politiikasta ja sen sellaisesta itselleni hyvin haastavasta. Siksi lähinnä pudottelen vastapallona kyllää, joota ja aivan-sanaa. Välillä muodostan kokonaisen lauseen, jonka oletan saattavan jotenkin aiheeseen sopia ja toivon, ettei se paljasta minun olevan totaalisen sivistymätön moukka. Lopulta viinillä liukastettu puhe alkaa luistaa aavistuksen paremmin. Välillä kompuroin jossakin sanassa ja mietin, vaikutanko tämän vuoksi kenties kovin humalaiselta. Olen juonut viinilasillisia kuitenkin vain kaksi. Ehkä-Tero ei ole juonut ollenkaan, koska on autolla. Hän on luonnostaan puhelias ja keskustelunhaluinen, mikä luullakseni helpottaa kummasti elämää ja ihmisten kanssa olemista.
Olin ajatellut livistää jo ennen jälkiruokakahvin ja -teen tarjoilua, mutta en onnistunut aikeessa, ja niinpä minäkin annan tarjoilijan kaataa kuppiini vähän teetä, vaikka uniongelmaisena yleensä vältän myöhäistä kofeiinin nautintaa.

Kotona otankin sitten viinin ja kofeiinin päälle muutamat unetilgad – kyllä, se on Virosta ostettu puteli – ja melatoniininapin. Tämän koktailin nautittuani kömmin piikkimatolleni peiton alle. Jossain vaiheessa katkonaiset nukuntajaksot ja kummat unet tulevat.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Assosiaatiovirtaa työelämistä kasvosokeuteen


Minulla on tavallaan kaksi rinnakkaista työelämää: päivätyöelämä, josta saan rahaa, ja kirjoittajaelämä, josta juurikaan en. Ihmiset, joiden kanssa toimin toisessa, ovat pääsääntöisesti eri ihmisiä kuin toisessa. Joskus kuitenkin leikkauskohtia tulee, ja se on monesti hämmentävääkin. Yleensä tapaan nämä molemmilla teilläni kulkevat ihmiset ensin päivätyöelämässä ja sitten jossain toisaalla, missä yllätyn, että ai tämäkin ihminen kirjoittaa tai että jaahas, tuokin on kiinnostunut kirjallisuustapahtumista.
Joskus tosin vain saatan luulla näkeväni jonkun saman ihmisen. Päivätyöelämässä tapasin jokin aika sitten yhden opinnäytetyöntekijän ja vähän myöhemmin luulin näkeväni hänet kulttuurikuvioissa. Sitten kuulin tämän ihmisen nimen, ja selvisi, että eri ihminen. Minulla on melko iso hankaluus tunnistaa ihmisiä. Elokuviakin voi olla vaikea seurata, jos niissä on paljon henkilöitä, koska ihmiset, joilla on samanväriset ja samanpituiset hiukset eikä mitään erityisen huomiota herättävää kasvoissa, menevät helposti sekaisin.
Aikaa myöten, kun olen nähnyt samaa naamaa tarpeeksi usein, opin paremmin erottamaan tämän ihmisen muista, mutta aina aikakaan ei auta. Toista aviomiestäni kuvittelen näkeväni tämän tästä – hiuksettomia silmälapsipäisiä miehiä on kerta kaikkiaan aivan liikaa. Joskus morjestan näille väärille tyypeille, useimmiten kuitenkin vain tuijotan liian pitkään yrittäen ottaa piirteistä selkoa.
Ensimmäinen aviomieskään ei ollut paljon helpommin tunnistettava, koska jo naimisissa ollessamme luulin välillä kohdanneeni jonkun tuntemattoman, kun aviomies oli jossain, missä en ollut odottanut hänen olevan. Kun hän huuteli minulle työkaverinsa auton ikkunasta, että tarvitsenko kyytiä, ehdin jo vastata että en, ennen kuin tajusin kenelle puhun. Kerran hän tuli samaan aikaa kotipihaan ja jäi pitämään minulle alaovea auki: kiitin kuin vierasta.
Tunnistamisen hankaluutta lisää sekin, etten yleensä uskalla suunnata silmiäni suoraan ihmisiin, kun olen kohtaamistilanteessa. Ovea auki pitävää heppuakaan en tohtinut katsoa päin, kun onhan moisten kohteliaiden tekojen vastaanottaminen aina vähän vaivaannuttavaa.
Silloin, kun ensimmäinen aviomies huusi auton ikkunasta, tarvitsenko kyytiä, olin kävelemässä rautatieasemalle. Olin lähdössä silloisen työporukan kanssa laivaseminaariin eli lähinnä juopottelemaan porukalla.
Se oli hyvä reissu. Valvoimme osan porukasta kanssa koko yön. Joimme lopulta viiniä tai lonkeroa tai mitä lie laivan käytävällä ja keskustelimme kaikenlaista syvällistä. Yksi seurueen miehistä kysyi, mitä haluaisimme tehdä, jos voisimme olla ihan mitä tahansa. Esteenä ei olisi edes se, mitä oikeasti osaa tehdä ja mitä ei. Minä sanoin haluavani olla rocktähti. Työkaverini sanoi haluavansa olla kirjanpitäjä.
Tällä hän sai minut ja tämän kysymyksen esittäjän haukkomaan henkeään. Jos voisi valita maailmassa ihan mitä tahansa, olla mitä tahansa, hän olisi kirjanpitäjä! Painostuksemme alla hän sitten taisi keksiä jotakin lennokkaampaakin. Mutta ehkä maailma on kirjanpitäjien työstä haaveilevien. Ehkä me laulu- ja soittotaidottomat rocktähtityypit keskitymme elämässä epäolennaiseen.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Häpeä!

Taslima Narsin on kirjoittanut Häpeä-nimisen teoksen, samoin Jouko Turkka. En tiedä, miksi muistan nämä, sillä kumpaakaan teosta en ole edes lukenut. Myös esimerkiksi Petri Tamminen on kirjoittanut häpeästä. Hänen tekstejään olen lukenut. Ja Erkka Mykkänen on kertonut joskus heränneensä häpeään, jolla ei ole ollut mitään selkeää kohdetta. Tiedän tunteen.
En tiedä, vaivaako häpeä kirjoittavia ihmisiä enemmän kuin muita. Kenties. Kenties häpeää pyritään taltuttamaan tai ainakin vähän suitsimaan kirjoittamalla.
Toisaalta kirjoittamiseenkin liittyy häpeää. Tuskin olen ainoa kirjoittaja, joka jokaisen uuden tekstin äärellä valmistautuu häpeämään sitä: vaikka nyt joskus olisikin onnistunut kirjoittamaan jotakin kutakuinkin kelvollista, tällä kertaa on ehkä tullut kirjoitettua niin kammottavaa paskaa, että joutuu häpeämään myös kuulijoiden tai lukijoiden tuntemaa myötähäpeää.
Minulle oikein opetettiin häpeämistä, kun olin lapsi. Kun äidin mielestä tein jotain sopimatonta, hän sanoi: ”Häpee ny vähän”, mikä tarkoitti, että piti hävetä paljon. Tai sitten ihan vain lyhyesti: ”Häpee!”
En muista, minkä tekemiseni tai sanomiseni jälkeen näin on sanottu, mutta muistan sen hyvin epämiellyttävän tunteen, jonka moinen kehotus tai käsky aiheutti. Joskus saatoin uhmakkaasti vastustaa: ”Enkä häpee!” Mutta vihalla höystetty häpeän ja kelpaamattomuuden tunne holahti aina niskaan ja valui koko ruumiiseen silti.
Mitään hedelmällistä itsetutkiskelua ja ihmisenä kasvamista moisesta häpeämisestä ei seurannut. Oppi vain tuntemaan itsensä vaikeasti määriteltävällä tavalla huonoksi.
Omaa lastani en ole koskaan kehottanut häpeämään, enkä aio kehottaa vastakaan, sillä tämä on yksi niistä asioista, joita en halua siirtää sukupolvien ketjussa eteenpäin. Traumatisoitukoon jostakin muusta.
Myös kaverini, jonka kanssa lukioaikana liikuskelin, oli häpeämisessä kutakuinkin täysinoppinut. Tulisi lähes loppumaton lista, jos luettelisin, mitä kaikkea häpesimme. Mutta mainittakoon esimerkin omaisesti, että meistä linja-autossa pysäytysnapin painaminen oli todella hävettävää. Ja kun uimme järvenselällä, puhuimme, kuinka hävettävää olisi, jos kesken uimisen tapahtuisi jotain, ja pitäisi huutaa apua. Hukkuisimme mieluummin.
Ehkä joku joskus on häpeän tunteen seurauksena mennyt pyytämään kaverilta anteeksi sanottuaan jotakin harkitsematonta. Mutta pääsääntöisestihän ihmiset häpeävät ilman, että siitä on yhtään mitään hyötyä kenellekään. Ja ihmiset häpeävät tavallaan vääriä asioita. Ihminen ei kai useinkaan häpeä, jos tekee jotakin pahaa vaan kaikkea turhaa, olematontakin.
Tavallaan häpeä on itsekästä puuhaa. Itsensä ympärillä pyörimistähän se on, liian suuren huomion antamista itselleen.

Yritin sanoa tässä tekstissäni jotakin, jota en ihan kuitenkaan tavoittanut. Luonnollisestikin hävettää julkaista mokoma räpellys.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Sattumia ja sen sellaista

Tänä aamuna sängyssä mietin taas kaikkea. Sitäkin, että milloinhan olen nukkunut viimeksi koko yön niin, että nukahdettuani olen herännyt seuraavan kerran vasta aamulla. Opiskeluaikana Jyväskylässä? Vai sen jälkeenkin vielä? Kaskisissa? Orimattilassa? En pysty muistamaan. Sen tiedän, että kauan siitä on, kun näin on ollut. Onko se useimmilla aikuisilla näin? Vai onko moinen aikuisillakin harvinaista? En tiedä. Pitäisi kysyä ihmisiltä Facebookissa.
Mietin myös unta, jonka näin siinä vähän ennen heräämistä. Olin kai Pariisissa, hyvin erikoisella kokoonpanolla. Yhdessä vaiheessa minun piti mennä hotellin kymmenenteen kerrokseen, mutta ei ollut sellaista nappulaa, jossa olisi ollut numero kymmenen, piti painaa 1 ja 0. Mutta nollaakaan ei löytynyt. Muut hississä olijat painelivat joitain muita nappuloita ja hissi lähti ties mihin. Sitten löysin nollan ja olin kai sitä painamassa siinä kohtaa, kun vanhahko nainen oli laittamassa kättään nappuloille hänkin. Huitaisin käden siitä pois. Täti loukkaantui ja alkoi läpsiä minua sormille.
Oli kotiinlähtöpäivä, mutta olisin halunnut ehtiä vielä kävellä Pariisissa suuntaan, missä en ollut pitkään aikaan käynyt, mutta missä ounastelin tai muistelin jotakin kiinnostavaa olevan.
Tuntuu, että olen nähnyt sellaisen jutun unessa monesti. Että on jokin suunta, joka aina jotenkin jää huomiotta, mutta olen siellä ollut kerran aiemmin ja haluaisin löytää sinne uudestaan. En tiedä, saako joskus yksi uni tuntemaan sen kerroksellisuuden, että tämä on koettu monesti, vai onko oikeasti monta unta, jossa sama elementti on ollut.
Muistan ainakin unessa olleen sellaisen luontopaikan metsän keskellä jossain ihan lähellä, tutun ympäristön huitteilla, semmoinen hulppea aukio, satumetsäpaikka. Sinne olen etsinyt tietä joko monessa unessa tai sitten yhdessä, joka on luonut illuusion monesta unesta.

Facebookissa pääsee katsomaan listana aiempien vuosien samalla päivämäärällä kirjoittamansa jutut tai tapahtuneet tapaukset. Tasan neljä vuotta sitten olin maakuntalehden toimituksessa kuuntelemassa erään toimittajan esitystä. Ja tasan kaksi vuotta myöhemmin eli tänä samaisena päivänä vuonna 2014 näemmä minä ja tämä toimittaja aloimme olla Facebook-kavereita. Hassuja sattumia elämän sopassa.

Eilen aamulla mietin Varenka-kirjaa. Sellainen oli tarhassa, ja jostain syystä se kolahti 6-vuotiaaseen minuun. Olisin halunnut sen itselleni, mutta en koskaan saanut.
Eilen joogan jälkeen jäin katselemaan kirjaston aulassa olevia kärryllisiä kirjaston poistokirjoja, joita myytiin 50 sentillä kappale. Lastenkirjakärryssä oli päällimmäisenä pinossa Varenka, kirja, jota en ollut nähnyt noin neljäänkymmeneen vuoteen mutta olin aamulla ajatellut. Sattumia.
Luin kirjan kirjaston aulassa penkillä. Se oli kertomus uskovaisesta venäläisnaisesta, joka otti ihmisiä suojaan kotiinsa ja rukoili aina, että yön aikana Jumala rakentaisi muurin talonsa ympärille suojaksi yö yöltä lähestyviltä sotilailta. Minään aamuna muuria ei ole ilmesynyt. Päivä päivältä väki mökissä lisääntyy, neljä niitä ihmisiä taisi siellä lopulta olla. Alkaa sataa lunta, ja sataa niin paljon, että mökki peittyy. Sotilaat menevät ohi, kun mökkiä ei näy lumen alta. Tulee rauha.

Keittelin tänään turskasoppaa, luin Lempi-kirjan loppuun ja kävin elokuvissa katsomassa Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan. Sekä kirja että elokuva olivat hyviä.
Hain varaamani lipun elokuvateatterilta ja menin vielä ennen elokuvan alkua tiramisukakulle ja rooibokselle läheiseen kahvilaan. Luin sielläkin kirjaa, joka oli vielä tuolloin kesken. Tässä kirjassa oli Sisko-niminen sisko, edellisessä lukemassani kirjassa (Käyttövehkeitä) oli veli nimeltä Veli. Takana olevassa pöydässä istui yksi nainen, ja kun siihen tuli toinen, se ensimmäinen pyysi minua vaihtamaan paikkaa, että se toinen mahtuu istumaan häntä vastapäätä. Minun tuolini kun oli lähellä yhtä naisten pöydän tuolia. Siirryin, vaikka ihmettelin, että eivätkö naiset olisi voineet istua vierekkäin tai vaihtaa pöytää, kun tilaa oli paljon. Mutta en sanonut muuta kuin joo.
Elokuvista lähdettyä oli elokuvanjälkeisolo, jotenkin epätodellinen. Ja samalla kuitenkin kaikki ympärillä oli kauhean terävää ja totta: syksyn värit, iso valkoinen sulka ja muovihaarukka asvaltilla.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Vähämerkityksisiä huomioita

Jehovan todistajien valtakunnansalin edessä seisoo naisia ja miehiä. Ne nauravat. Yksi naisista toteaa, että huumorin kukka se on kaikkein kaunein kukka. Muut myöntelevät yhä naureskellen. Harmittaa, että minulta jäi kuulematta kasku, joka jehveleihin oli uponnut kuin Titanic.
Seuraavaksi kiinnitän huomioni lyhyeen juhlamekkoon ja hartiahuiviin pukeutuneeseen nuoreen naiseen, joka kipittää vähän vaikean näköisesti mutta horjumatta kymmensenttisillä ohuen ohuilla piikkikoroillaan, kääntyy läheisen talon sivustalle ja menee sivuovesta sisään. Mistähän tyttö tuli? Jehovan todistajien valtakunnansalistako hänkin?
Jatkan matkaani kädessäni sekä pahviroskaa että muovijätettä. Vien ne naapurikaupunginosan keräyspisteeseen, koska meidän pihassamme ei ole niille astioita. Biojäteastioita pihassa on, mutta minä olen ilmeisesti ainoa, joka niihin jätettä kippaa. Tyypit tunkevat kaiken sekajätteeseen, ja siksi ne astiat pursuavat pusseja yli laitojen lähes aina ennen tyhjennyspäivää. Ihme touhua.
Yläkerran kämppä on myytävänä, ja tänään on asuntoesittely. Jos veisi oveen lapun: toivomuksena on, että uudet asukkaat osaavat lajitella jätteensä.
Alaovessa jo pari lappua onkin, toinen ilmoittaa lämmönjakelun katkoksesta 22.9. ja toinen huutaa, että lukolle on tehty ilkivaltaa, vaikka kyse ei ole sen pahemmasta kuin että joku on estänyt paperipalalla ovea menemästä illalla lukkoon. Mutta lappusista ovessa voi tulla asunnonkatsojalle mielikuva, että tässä rauhattomassa talossa tehdään alituiseen ilkivaltaa, ja kylmäkin tulee.
Kun tallaan asvalttia jätteineni, sukat rullaantuvat alas nilkan ohi ja jatkavat vetäytymistään kohti varpaita. Aina kun pysähdyn kiskomaan sukkia rutusta jalkapohjan kaaren alta, alan miettiä sarjamurhaajaa, joka tapeskeli prostituoituja. Kerran hän tuli tappaneeksi naisen, joka ei ollut koskaan myynyt itseään. Mies kertoi erehtyneensä, koska oli nähnyt naisen kadunkulmassa kiskomassa sukkiaan ”niin kuin ilotytöt tekevät”.
Torin kulmalla pudotan jätteeni oikeisiin astioihin ja jatkan matkaani kohti kauppaa. 
Kaupan automaattiovet eivät aukea. 
”Onko se kiinni?” kysyy vanhahko mies takanani. Kuikuilemme sisään. 
”Ei”, sanon, "kyllä siellä on ihmisiä sisällä." 
Peruutan ja menen taas eteenpäin, peruutan. Ovet eivät vieläkään aukea. Päätän mennä viereisistä ovista sisään. Kun lähden niitä kohti, äsken kiinni pysyneet ovetkin aukeavat ja mies menee sisään. Olemme saman aikaan kaupan aulassa. Emme puhu enää, koska tilanne on ohi, ongelma selätetty, syytä kanssakäymiseen ei enää ole.
Kun olen ostoksineni jonossa, naapurikassa sanoo moi. Hetkeä myöhemmin mies viereisessä kassajonossa huudahtaa moi.
Mä en huomannu, että sä sanoit mulle moi. Luulin, että sä sanoit tolle edelliselle. Tää vuoro tulikin äkkiä. En ehtiny ees heittää rojuja hihnalle.”
Syyn miehen sosiaalisuuteen haistaa: hän on humalassa. Ei kauhean pahasti.
Joskus mä oon sanonu moi, kun kassa on sanonu vasta edelliselle moi. Sinä sitten ollaan naama punasena. Ei se ny niin vaarallista oo. Mutta se on suomalaiselle paha paikka, jos sanoo väärässä kohdassa moro.”
Joskus mietin, että jos ihmiset puhuisivatkin toisilleen kaikenlaista ilman kriisitilannetta (ovi ei aukea) tai ilman humalaa. Olisiko maailma silloin mukavampi paikka?
Paluumatkalla, kotikaupunginosaan noustessani, näen iäkkään pariskunnan, jotka nostelevat kadunvarteen parkkeeratun auton takakontista ämpäreitä, ja nuoren miehen, joka ajaa pyörällä pihasta kadulle. Lienevät naapuruksia.
Löytyykö mustikkaa vielä?” mies huikkaa ohi kurvatessaan.
Juu! Ja sienessä!” vastaa nainen.
Minua jää häiritsemään kysymyksen ja vastauksen muodon yhteensopimattomuus.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Päiväretki pääkaupunkiin

En saanut viime yönä juurikaan nukuttua, ja siinä sitten ehti taas miettiä kaikenlaista, eilistä Helsingin-reissuakin. Purskahdin kesken öisen makaamiseni monta kertaa nauruun, kun muistelin matkaseuralaiseni äimistelevää ilmettä pääkaupungin Stockmannilla. Nainen piteli vaaleaa pötkylää kädessään kuin Hamlet pääkalloa ja kysyi hämmästelevällä äänellä: ”Onks tää siemen?”
Ei, se ei ollut jättiläissiemen vaan vehnäsämpylä.
(Sämpylöitten yläpuolella oli pusseja, joiden alla tekstejä: pellavansiemen, auringonkukansiemen jne.)
Menojunassa kaverini epäili, ettei Helsingissä ole metsää. Kuin vastauksena tai vastalauseena tälle saimme vain hetkeä myöhemmin dallaa stadin skutsissa ihan hemmetin monta kilometriä totaalisen eksyksissä.
Tämä taas johtui siitä, että aioimme kävellä Pasilan asemalta Käpylään kyläilemään, kyläilykohteeseen kun oli siitä vain kolmisen kilometriä – meille liikunnallisille naisihmisille ei siis matka eikä mikään. Asemalta vaan on aika vaikea suunnistaa maanalaisista käytävistä oikeaan suuntaan. Alkuun kuitenkin näytti lupaavalta, koska toki tiesin, mikä on oikea suunta lähteä etenemään.
”Mutta tästähän noustaan tohon Hartwall-areenalle, ei kai me nyt sinne mennä, yritetään vaikka kiertää tuolta vasemmalta.”
Se tie lähtikin sitten kiertämään yllättävän kaukaa, mutta ajattelimme kuitenkin seurailla sitä, josko sieltä jo kohta löytyisi opastekyltti tai kadunnimi, joka kertoo, olemmeko oikeassa suunnassa. Vaan eipä löytynyt. Löytyi vain asvalttia, jota sitten etenimme ehkä puolitoista kilometriä – minkä jälkeen olimme jälleen Hartwall-areenalla. Siinä näimme opastekyltin, jossa luki Käpylä. Muistelin kyllä, että siitä olisi pitänyt kaartaa pikemminkin oikealle, mutta kävelytie vei vasempaan. Ei siinä sitä sitten sen kummemmin jääty ihmettelemään, käveltiin vaan. Mutta sitten kävelytie loppui. Kauempana edessä näkyi taas kevyen liikenteen väylän merkki, ja ajattelimme, että sinne pääsisi varmaankin tuon oikealla olevan metsätien kautta. Ei muuta kuin metsään siis! Vaan metsässäpä tie veikin ihan muualle kuin suoraan eteenpäin. Tuli risteyksiä ja lisää risteyksiä. Ensimmäisen metsäkilometrin jälkeen meillä ei ollut minkäänlaista aavistusta, missä olimme ja miten pääsisimme pois.
Lopulta pääsimme metsästä jollekin soratielle, missä näimme vihdoin ihmisiäkin, suunnilleen ensimmäiset koko matkalla, vaikka jotkut väittävät Helsinkiä suurkaupungiksi. Pysäytimme hölkkäävän miehen ja kysyimme, onko Käpylä täälläpäin. Mies kertoi, ettei ole. Pitäisi kävellä – yllätys yllätys – Hartwall-areenalle ja jatkaa siitä eteenpäin.
Kumma juttu, miten ihmisen aivot panevat hanttiin, kun ei haluaisi uskoa jotakin. Minäkin yritin sinnikkäästi ajatella, että varmaan olisi jokin muukin reitti, ei voinut olla oikeasti niin, että meidän pitäisi koko pitkä matka palata takaisin sinne saakelin areenalle, jonka luona olimme jo kahdesti aiemmin olleet. Mutta niin se vaan oli. Sitä kohti siis!
Seikkailussa oli vielä jokunen mutka, jyrkkä sorarinne, moottoriliikennetien ylitys, katkaistu silta ja sen sellaista. Löysimme myös jännittävän kivirakennelman yhdeltä metsäosuudelta.
Kun edessä häämötti taas jokseenkin tutuksi käynyt hallirakennelma, ajattelimme varmistaa vielä suunnan. Pysäytimme nuoren pyöräilevän herrahenkilön ja kysyimme, onko Käpylä tuolla päin. Mies kertoi, että on ja että pitää mennä alikulusta. ”Ette voi missaa sitä.”
Voi kuule, ihan varmasti voimme, ajattelin, mutta en sanonut. Kiitimme vain ohjeista. Uskomatonta kyllä, emme enää pahemmin eksyilleet ennen ensimmäistä määränpäätämme, mutta siinä kohtaa se ”vain kolmisen kilometriä” tuntui aiempien askelten päälle jo jonkinmoiselta ponnistukselta.
Lopulta kuitenkin pääsimme perille, tapasimme kaksi minulle entuudestaan tuttua aikuista ihmistä ja yhden kokonaan uuden tuttavuuden, kolmikuisen silkkitukkaisen vauvantuoksuisen pikkuihmisen.
Kävin asunnon WC:ssä, joka toimi kuin junan vessa siinä mielessä, että en onnistunut vetämään näistä kumpaakaan. Junan vessassa oli painonappula, joka ei vörkkinyt, ja tässä kauniin vanhan talon vessassa oli yläsäiliöstä roikkuva ketju, jonka kiskominen oli haastavahko tekniikkalaji. Sitä piti herätellä vähän kuin perämoottoria.
Jostain syystä Käpylässä istuksiessamme päätimme, että Helsingin keskustaan menisimme paikallisjunalla emmekä kävellen. Kyläpaikkamme isäntä lähti vielä saattelemaan meidät oikealle laiturille. I wonder why...
Rautatieasemalta suuntasimme ensimmäisenä syömään. Ruoka oli hyvää, ja sujuvasti meni alas myös alkoholillinen ruokajuoma.
Ravittuina olimme valmiita uusiin seikkailuihin.
Kävimme yhdessä eettis-ekologisessa vaatekaupassa, jossa matkaseuralaiseni herätti jonkin verran hilpeyttä. Kun kaveri ohitti kassaneidon, kaverin taskusta kuului: ”Käänny oikealle.”
Poikkesimme myös saippuakauppaan, jossa erään kanssani kulkevan ihmisen eräs tuttavuus työskenteli. Tämä kanssani ollut eräs toisaalta halusi nähdä tämän toisen erään, mutta toisaalta pelkäsi näkevänsä. Mutta eräs ei ollut kaupassa töissä tällä kertaa.
Tulimme ostaneeksi liikkeestä jotakin kumpainenkin, ja taas joutui vanhat sanonnat kriittiseen tarkasteluun, sillä ”halpaa kuin saippua” kalskahti jotenkin väärältä, koska ostamamme saippuat maksoivat maltaita ja mansikoita.
Seuraavaksi menimme Stockmannille, jonka ruokaosastolta kävimme hankkimassa pari siideriä ja pissat housuun nauramalla siemen/sämpylä-ihmettelylle.
Sitten taas kävelimme vähän (lue: paljon). Poikkesimme yhteen museoon ja sitten talsimme talvipuutarhalle, joka harmittavaisesti oli mennyt jo neljältä kiinni. Istuimme kuitenkin puutarhassa jonkin aikaa ennen kuin lähdimme takaisin Kamppia kohti ”vähän eri reittiä”, joka lopulta osoittautui melko pitkäksi taipaleeksi vaihtelevine maasto-osuuksineen.
”Pääseeköhän noin jyrkkää kalliota alas” eivät jääneet kuitenkaan viimeisiksi sanoiksemme, kalliota kun pääsi alas ihan mainiosti.
Alun perin oli tarkoitus käydä myös Espalla ja meren äärellä, mutta tallasimme päivän íltaan jo ennen kuin sinne asti ehdimme. Olimme juoneet jo yhdet Stockmannin kylmäkaapista löytyneet siiderit. Ennen paluujunaan menoa ajattelimme nauttia vielä toiset, jotkin erityisen laadukkaat (ja kalliit) siiderit, joissa oli kruunukorkit. Omaa korkinavaavaa ei ollut mukana, joten aseman edustalla kysyin herraseurueelta, josko heillä olisi. Äkkäsin siinä, että herrat eivät taidakaan puhua suomea, ja tein selvyyden vuoksi kädellä pullon avaamista osoittavan liikkeen. Herrat ymmärsivät kansainvälisen imaisuni ja ojentelivat kilvan käsiään pulloani kohti. Yksi heistä tarttui kiinni sen lasisesta kaulasta ja napsautti sytkärillään korkin iti. Repussani hölskynyt hiilihapollinen juoma suihkusi iloisena geysirinä avaajan käsille, minun käsilleni ja asvaltille. Kaverin pullon mies osasi jo avata pahaa aavistellen ja varovasti, joten toista siiderisuihkulähdettä emme enää nähneet.
Istahdimme Rautatientorin reunaan nauttimaan laatujuomistamme, jos nyt nauttia-verbiä voi käyttää siitä, että joi kädet tahmeana kivipaadella kököttäen lämmintä siideriä, loppua kohden vielä melko lailla rivakkaan tahtiin hörien, koska junaan alkoi olla kiire.
Kun olimme Hämeenlinnan kohdalla, puhelimeni soi. Saippuakaupassa oli erään eräs, minun erääni taasen yritti juuri siinä kohtaa tavoittaa minua puhelimitse. Hätäpäissäni kyselin vierustoveriltani: ”Vastaanko?”
Mutta jos kysyy vaikean kysymyksen ihmiseltä, joka ei erota sämpylää siemenestä, eihän se tietenkään tiedä.
Vastasin.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Tarhan Janne ja muut Tiitiäiset

Luin Elias Koskimiehen Ihmepojan. Tykkäsin kirjasta simppelin rakenteen, hyvin kulkevan tarinan ja sujuvan kerronnan takia, mutta myös nostalgian vuoksi. Kirjassa elellään 80-luvun loppua. Aloin lukiessani miettiä omaa 80-lukua ja vanhempiakin aikoja, kuten esikoulua eli tarhaa, kaikkia ihmisiä, jotka sieltä muistan ja joista useimmat ovat minulle tänä päivänä ihan samoja kuin olivat silloin, jotkut ansaitusti, jotkut ansaitsematta.
Ansaitsemattomuus tulee siitä, että minulla saattoi jonkun kanssa olla suunnilleen yksi pitempi kontakti, joka määritteli hänet ikuisiksi ajoiksi, ja joskus vielä epäreilusti. Esimerkiksi Päivi: Pelasimme kerran tarhassa muistipeliä, jonka pelaamisesta en ylipäätään koskaan ole erityisesti pitänyt, koska en muistanut korttien sijainteja ja hävisin aina, ellen sitten sattunut tuurilla pärjäämään. Joskus taisin jopa ehdottaa jollekulle kaverille, että nostellaan vaan kortteja eikä yritetäkään muistaa. Ehkä ehdotin silmät kiinni kääntelyä tai jotakin, kun huomasin, etten pärjää edes nuoremmille kavereilleni.
Mutta jostain syystä Päivi ja minä olimme alkaneet pelata muistipeliä, vaikka yleensä en pelannut muistipeliä enkä ollut Päivin kanssa. Jostain syystä en vain liiemmin välittänyt Päivistä, vaikkei siihen kai mitään varsin painavaa syytä ollut.
Pareja kertyi kummallekin aika iso pino, mutta totta kai Päivi muisti paremmin. Kun kaikki kortit oli poimittu talteen. Laskimme kumpikin omat parimme. Minä laskin parit – ja lisäsin tähän todelliseen määrään parit parit, ja ilmoitin tämän liioitellun luvun Päiville.
”Sä voitit”, totesi Päivi hyvän häviäjän rauhallisuudella.
Juoksin pihaleikkeihin.
Pian Päivi tuli luokseni ja sanoi laskeneensa korttini uudestaan.
”Sä valehtelit,” hän ilmoitti.
Sen jälkeen en varsinkaan enää pitänyt Päivistä. Olihan hän osoittanut ikävää epäluottamusta minua kohtaan laskemalla parini uudestaan.
Tarhassa oli myös Henri ja Miikka, kaverukset, joita ihailtiin ja jotka olivat melkein kuin yksi ja sama poika, koska heistä puhuttiin aina yhdessä:  Henri ja Miikka. Talvella Henri ja Miikka vetivät meitä tyttöjä pulkassa tarhan pihalla.
Miikka hävisi kouluvuosien aikana jonnekin, mutta Henri kävi samaa koulua koko peruskouluajan, rinnakkaisluokalla. Kerran, taisimme olla jo yhdeksännellä, kävelin koulun rappusia kemian luokkaa kohti. Hän istui kavereineen ylimmällä rappusella, ja kun olin menossa ohi, hän tarttui jalastani kiinni, ikään kuin halasi mustalla stretchfarkulla verhottua vasenta jalkaani.
Tämä oli luultavasti ensimmäinen ja ainoa kontakti hänen kanssaan sitten tarha-aikojen. En tiedä, miksi hän halusi halata jalkaani möykäten samalla jotakin epäselvää, mutta minusta tilanne oli kovin kiusallinen. Ravistin jalkani irti ja tunsin oloni loukatuksi. Pitäköön pulkkansa!
Tarhassa oli myös pari Irene ja Ville. Irene ja Ville olivat rakastavaisia. Siinä määrin kuin alle kouluikäisenä rakastavaisia ollaan.
Villekin katosi koulussa jotenkin tai jonnekin, Irenen muistan myöhemmiltäkin vuosilta, koska hän oli – miten sen nyt sanoisi – mieleenpainuvaa sorttia. Jonkinasteinen kehitysvamma teki hänestä estottoman ja äänekkään.
Tarhassa oli myös Janne, ylipainoinen poika, joka kiusasi muita. Vuosikymmeniä myöhemmin hänestä tuli apukoulun ja ehkä jonkin muunkin koulun tai kurssin käytyään huoltomies, joka ajeli huoltoyhtiön lava-autolla. Sanoimme häntä tarhan Janneksi edelleen, kun näimme hänet sinisen auton ratissa. Sanomme vieläkin, jos hänestä jotakin puhetta tulee.
Nimi Janne tarkoitti minulle jonkin aikaa lapsena jotakin ilkeää ja inhottavaa, epämieluisaa. Mutta sitten isoveljen mukana meille ilmestyi neljäsluokkalainen Janne, jonka myötä nimi muuttui kertaheitolla ihanan pojan nimeksi, ja nimesin punanenäisen pehmoapinanikin Janneksi.
Tarhassa oli tietysti paljon kavereitakin. Monet heistä ovat ystäviäni yhä, eikä kukaan heistä ole mielestäni juurikaan muuttunut, ei edes ulkonäöltään.