Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Valehtelu on ahterista

Haluan uskoa siihen, mitä ihmiset minulle sanovat. Yhtä lailla haluan, että muut uskovat minuun.
Inhoan valehtelua.
Minulla on ollut aviomies, joka on valehdellut kirkkain silmin sekä minulle että minun läsnä ollessani kolmannelle osapuolelle, ettei ole koskaan tehnyt tai sanonut jotakin, mitä hänen on kerrottu tehneen tai sanoneen – ja mitä hän myös todistettavasti on tehnyt tai sanonut.
Tiedän, että ikävästä teosta kiinni jääminen tai teon käsitteleminen muiden kanssa on todella epämukavaa. Silti minua hämmästyttää ja hämmentää röyhkeys, jolla valehtelija yrittää häpeältään välttyä.
Kuulostaa varmasti hurskastelulta, mutta itse pyrin tekojen kieltämisen sijaan jättämään tekemättä ne asiat, joiden paljastuminen tuottaisi minulle epämukavuutta ja häpeää.
En ole aina onnistunut, tunnustettakoon se heti, mutta yhä useammin onnistun. Muistan monia riitatilanteita, joissa toinen osapuoli on hyökännyt tosi alhaisin lausein kimppuuni ja minun olisi tehnyt mieli vastata samaan tyyliin. Olen kuitenkin niellyt sanani, koska en ole halunnut joutua tilanteeseen, jossa enemmän tai vähemmän julkisesti käydään sanomisiani läpi. En haluaisi kokea sanomisistani aiheutuvaa häpeää, mutta en myöskään luultavasti pystyisi enkä edes haluaisi pystyä kieltämään sanoneeni, mitä sanoin.
Jonkin aikaa yritin tapailla miestä, jonka valehtelu oli patologista. Silti annoin itseni uskoa valheisiin monen monituista kertaa, koska on yksinkertaisesti todella vaikea sisäistää, että aikuinen ihminen pudottelee suustaan kaiken aikaa täyttä soopaa.
Totta kai minäkin valehtelen, mutta – poliitikkoa siteeratakseni – puhun niin totta kuin osaan. Ja mielestäni osaan nykyään aika hyvin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeammaksi valehteleminen on käynyt. Ja pidän suuntausta hyvänä.
Lapsena valehtelin paljon kaikenlaista ihan vain huvikseni. Valehtelin kaverille, että Ladassamme on jääkaappi. Valehtelin tarhassa tädeille, että minulla on kotona kansallispuku. Keksin päästäni kokonaisia tarinoita, jotka aloitin: ”Luin Alibista, että...”
Mutta huvikseen valehtelu jäi, kun vanhenin. Teini-iässä pyrin vain jättämään kertomatta asioita, joista en halunnut vanhempieni tietävän, mutta jos äiti kysyi suoraan sen tyylisiä kysymyksiä kuin ”oletko polttanut” tai ”oletko juonut”, ilman muuta valehtelin.
Mutta nykyään, kun on sekä ikänsä että ulkonäkönsä puolesta aikuinen, joutuu tekemistensä takia pulaan yhä harvemmin. Siksi ei tarvitse valehdellakaan.
Opiskeluaikana, kun äiti soitti ja kysyi, mitä kuuluu, saatoin valehdella että ihan hyvää. Jos kuulostin itkeneeltä ja äiti kysyi, olenko itkenyt, valehtelin, että en, on vähän flunssaa.
Näin saattaisin valehdella edelleenkin äidille puhelimessa, koska en halua enkä jaksa kaikkea jakaa hänen kanssaan ja toisaalta myös siksi, etten pidä tarpeellisena, että minun murheeni ovat hänenkin murheitaan.
Ja jos joku tuttuni kysyisi, mitä mieltä olen hänen tyttö- tai poikaystävästään, joka mielestäni on vastenmielinen öykkäri, todennäköisesti valehtelisin, että tyyppi on minusta ihan ok.
Mutta pääsääntöisesti en valehtele läheisilleni. En pidä edes sen tyyppisistä valheista, että lapselle väitetään joulupukin olevan totta. Ja minusta on inhottavaa valehdella silloinkin, kun valehtelu liittyy kaverin polttarien järjestämiseen ja syynä on vain polttariyllätyksen säilyminen yllätyksenä.
Joskus menen liiallisuuksiinkin rehellisyyden tiellä. Tai kyse lienee sittenkin vain liiallisuudesta lörpöttelyn tiellä: haluan kertoa kaiken. Tai lipsahdan niin sanottuun too much information -puheeseen vaikka vähäisempikin tieto riittäisi. Tarkoitan tällä sen tapaista tilannetta, jossa poikaystävä kysyy, monenko pojan kanssa olen elämäni aikana suudellut. Tällaista keskustelua ei muistaakseni ole koskaan käyty. Mutta saattaisin vastata, että ”yli sadan kanssa” vaikka voisin sanoa diplomaattisemmin vaikkapa: ”En tiedä, en ole laskenut.” Ihmisillähän on paha tapa kysyä asioita, joihin eivät kuitenkaan lopulta edes halua kuulla rehellistä tai ainakaan eksaktia vastausta.

Valehtelijat ovat yleensä itse epäluuloisia muiden puheita kohtaan. Minun on erittäin vaikea pysyä rauhallisena tilanteessa, jossa minua syytetään valehtelusta, kun puhun totta. Valehtelija–vainoharhailija on ihmistyyppinä niin uskomattoman kuluttava ja raskas, etten soisi kenenkään joutuvan sinnittelemään elämässään sellaisen kanssa. Itse yritin turhan kauan.
Tarinani tyyppi tivasi esimerkiksi alvariinsa vanhaa kunnon Onko sinulla toinen -kysymystä. Yleensä tietysti vastasin ensin totuudenmukaisesti, että ei. Mutta jos tyyppi on vainoharhainen, rehellisyys ei auta yhtään mitään. Hän kysyy samaa heti perään uudelleen. Ja sitten uudelleen. Saadakseen lopulta ”totuuden” selville. Hän tarjoaa palkkioksi jopa vapautusta itsestään: ”Jätän sinut rauhaan, kun myönnät.”
Kun hermot viimein menevät totaalisesti, sanon, että on, totta kai minulla on toinen, ellei peräti kolmaskin. Mutta lopulta kuitenkaan valhekaan ei kelpaa totuudeksi, ja miehen itsensä ”jätän sinut rauhaan” osoittautuu yhdeksi valheeksi muiden joukossa. Rauhaan jättämisen sijaan mies alkaa tivata: ”Kuka se on?”
Vaikea tietysti vastata, kun ketään ”toista” ei ole. Eikä ole edes sitä ensimmäistä, kun kyseinen poikaystäväkokelas on täydellinen sekopää, jonka kanssa oikea suhde ei pääse koskaan alkamaan.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Painavaa asiaa

Kun heräsin, jäin sänkyyn miettimään kaikenlaista. Kaikenlainen sisälsi muun muassa työpuhelimen pin-koodin arvailua ja työkoneen salasanan miettimistä sekä nykyisen työnimikkeen ja toimenkuvan pohtimista.
Niin. On viimeinen varsinainen lomapäivä, viikonlopun jälkeen maanantaina pitäisi palata töihin.
Työteemain ohessa mieleen nousi muutakin. Mietin, että tarvitsisin miehen, jolla on iskuporakone. Mietinnnät kävivät jotenkin raskaiksi, painoivat patjaa vasten. En jaksanut enää parinkymmenen minuutin jälkeen edes liikahtaa saati nousta. Lopulta keräsin voimani kimpuksi ja nopealla riuhtaisulla viskasin peiton ja sen päällä makaavat lyijyiset ajatukset päältäni ja nousin ylös.
Ajattelin, että voisi hakea torilta mansikoita, mutta sitten keksin, että jos sittenkin huomenna. Kaikki raskaat aatokset eivät tainneetkaan ravistua pois peiton mukana.
Tai jos se vaikka onkin ikä, joka painaa. 
Jos jollakin on kosolti hintaa, se on hintava. Jos jollakulla on paljo rintaa, hän on rintava. Jos joku tuntuu oikein roimasti, se on tuntuva. Joten… jos jollakulla on runsaasti ikää, onko hän ikävä?
En tiedä, onko minulla ikää runsaasti, mutta vähän ikävältä silloin tällöin tuntuu.
Yleensä ei kyllä puhuta ikävistä vaan iäkkäistä ihmisistä, jos viitataan iän paljouteen. Mutta missä vaiheessa ikää on niin paljon, että määrä on mainittava, niin kuin siihen ikä-sanaan viitaten?
Minulla oli aiemmin tässä kuussa syntymäpäivä, siitä ehkä moiset mietteet. Sitä miettii taas kerran ajan kiihtyvä kulkua ja sitä, miten vaikea vauhdissa on pysyä mukana.
Kävin syntymäpäivänäni Sokoksella. Silmiini osui valokynähylly, ja valokynän pitäisi osua ehkä myös silmieni alle, mutta minä en osaa käytellä meikkivoiteita enkä valokyniä, joten naamani kaiketi jatkossakin näyttää ikäiseltäni.
Syntymäpäivänäni täytin yhden kyselyn netissä. Siinä kysyttiin ikää, ja kirjoitin siihen uuden ikänumeroni, vaikka itse asiassa täytin sen vasta myöhään sinä iltana. Kun olin kirjoittanut ikäni, systeemi kertoi minulle, että kahdeksan merkkiä jäljellä. Olen siis aika nuori verrattuna esimerkiksi siihen, että ikäni olisi kymmenennumeroinen luku.
Saavutin uuden ikävuoteni televisiosta katselemani elokuvan aikana. Elokuva kertoi Aileen Wuornosista. Kun hänet teloitettiin, hän oli samanikäinen kuin minä uusine ikänumeroineni. Usein, kun vertaa itseään oman sen hetken iässä kuolleisiin, miettii, miten paljon vähemmän on saanut aikaiseksi. Tässä Wuornosin tapauksessa vähempi aikaansaaminen on kai kuitenkin lähinnä hyvä asia.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lukeva mies on kaunis

Tänään kävelin kirkkopuiston halki. Puiston penkillä istui poika, nuori mies. Ensin katsoin, että hän lukee kirjaa. Mutta ei sentään, hän oli kumartuneena älypuhelimensa ylle, niin kuin nykyihminen tapaa olla. Hetken kestänyt ilahtuneisuus minussa katosi.
Mieleen tuli taas mies laivassa. Kun pari viikkoa sitten merimatkailimme Helsingissä mantereelta saarelle, istuimme matkan ajan samassa pöydässä lukevan miehen kanssa. Mies luki vieläpä Murakamin kirjaa, ja kirjassa oli kirjanmerkkinä Suomenlinnassa esitettävän Seitsemän veljestä -näytelmän lippu.
Melkein ihastuin.
Hän ei ollut ulkonäöltään sellainen mies, jollaisiin ihastun ensi hetkessä. Mutta hän oli sellainen mies, jonka kanssa olisin halunnut alkaa jutella, vaikka en koskaan ala jutella kenenkään kanssa.
Me jäimme paatista jo ensimmäisellä saarella, hän jatkoi matkaa.
Onkohan hän jo lukenut Murakaminsa loppuun? Mahtoikohan hän pitää teatteriesityksestä, jota naiset olivat meille juuri hostellin aamusaunassa kehuneet?

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Liukuportaissa

Oletko joskus seissyt liukuportaissa tavaratalossa, jossa viereisissä rullaportaissa ohitsesi nousee tai laskee ihmisiä, katsellut heitä ja arvioinut heidät onnellisemmiksi ja elämässään onnistuneemmiksi kuin sinä?
He ovatkin.
Heillä on hyvä palkka ja siisti koti, jossa lattialistat eivät ole irti. Heillä on pelkän olohuoneen lisäksi arkiolohuone, mutta sekin on huomattavasti tilavampi kuin sinun ainoa olohuoneesi. Heidän sohvassaan ei ole mustikkatahraa, niin kuin sinun sohvassasi, eikä sen enempää muitakaan tahroja, vaikka heidän sohvansa on valkoinen.
He osaavat vieraita kieliä paremmin kuin sinä. He harrastavat kulttuuria iltaisin. Heillä on parisuhde, ja se on ihan normaali parisuhde, ja illanviettoja kaveriporukassa. Heillä on jumalauta hyvä ryhtikin, eikä pää tönötä vaakasuoran kaulan jatkeena niin, että se tulee nurkan takaa esiin ennen muuta ruumista.
Heidän lapsensa tervehtivät reippaasti naapureita ja tekevät pyytämättä läksynsä eivätkä jollota samaa älytöntä lausetta sataa kertaa peräkkäin.
Heidän kotonaan syödään itse valmistettu päivällinen joka helvetin ilta eikä koskaan koroteta ääntä.
He eivät ole koskaan kiinnittäneet mitään huomiota sinuun liukuportaissa.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Mikkoja (ja ihastuneita likkoja)

Kun olin juuri täyttänyt kahdeksan, ihastuin isoveljen kaveriin, minua kaksi vuotta vanhempaan Mikkoon, joka käytti runsaasti vittu-sanaa, piirteli hakaristejä ja anarkiamerkkejä koulukirjoihinsa ja kampasi tukkansa pystyyn. Kerrassaan paha poika siis. Koulun jälkeen pojat heittivät koululaukkunsa meille ja painelivat ulos, ties mitä pahaa milloinkin tekemään. Joskus tutkimme tyttöjen kanssa salaa Mikon koulukirjoja. En ollut koskaan nähnyt kenelläkään muulla niin huonoa käsialaa.
Myöhäisiltapäivästä Mikon vanhemmat noukkivat poikansa meiltä vihertävään Mercedes Benziin. Luulin autoa ensin taksiksi. Meidän talon pihassa ei kellään ollut niin hienoa ja kallista autoa.
Siihen aikaan (ja aika paljon myöhemminkin vielä) ihastukset tyttöporukassa olivat kollektiivista laatua – eikä se haitannut ketään. Päinvastoin, oli mukavaa hössöttää yhdessä samasta pojasta. Teimme Mikolle laulunkin, tai minä sen oikeastaan tein, ja lauloimme sitä yhdessä. Emme kuitenkaan koskaan Mikon kuullen. Osaan sävelen ja sanat yhä. Sanoissa ei tosin mahdottomasti muistamista ollutkaan. Biisi meni näin: ”Oi Mikko, Mikko, mä tykkään susta, oo oo oo o o o oo.”
Tämä huuma kesti kauan, vielä yläasteellakin kävin kaverini kanssa Mikon bändin keikoilla potemassa ihastusta. Lähetimme myös Sävikseen – kyllä, Sävikseen eli Nuorten sävellahjaan – vähän salaperäisen haasteen Mikolle, jossa pyysimme häntä seuraavalla keikalla heittämään meille rumpukapulansa. Haaste loppui: ”Jos et vielä tästä haasteestakaan meitä tunnista, niin johan on.”
Juontaja toisti: ”No johan on!”
Sitten lähti soimaan toivekappaleemme Sex & Drugs & Rock & Roll. En muista, mistä olimme saaneet päähämme toivoa kappaletta, jota emme oikeastaan tunteneet. Emme tienneet silloin, että esittäjä on Ian Dury. Kappaleen nimenkin olimme kirjoittaneet väärin: Sex and rocks and rock'n'roll.
Ja – jos en ihan väärin muista (melkein toivon että muistaisin) – saatoin lähettää hänelle ihan omalla nimellänikin yhden kirjeen jonakin yläastekesänä.
Yläaste- ja lukioaikana minulla kavereineni ja muulla kotikaupunkini nuorisolla oli tapana maleksia viikonloppuiltaisin ja kesällä joskus viikollakin kaupungin keskustassa ja ”heittää rinksaa” eli kiertää kehää pääkadun kummankin puolen jalkakäytäviä maleksien ja välillä istuskellen ikkunalaudoilla tai liiketilojen portailla. Silloin ei ollut nuorisotaloa, nuorisokahvilaa, ei edes hampurilaisbaareja. Jos sisätiloihin halusi, piti pyrkiä keskustan kerrostalojen rappukäytäviin tai helluntaiseurakunnan teetupaan.
Joskus kävimmekin kavereiden kanssa teetuvassa, ja kuinka ollakaan, kerran siellä oli myös Mikko kavereidensa kanssa. Kun pojat lähtivät nousemaan portaita poistuakseen paikasta, aloimme me tytötkin tehdä lähtöä.
”Älkää poikia seuratko, seuratkaa Jeesusta”, henkilökunta neuvoi. Turhaan.
Kun olin lukion ensimmäisellä luokalla, näin Mikon kerran illalla kaupungilla. Olin sopinut tapaavani poikaystäväni kaupungilla, mutta en ollut vielä nähnyt häntä. Olin kiertämässä kylärinksaa, kun Mikko käveli vastaan. Hän oli ollut aiemmin mahdottoman söpö, mutta nyt vastaani käveli hyvin humalainen ja jotenkin pöhöttyneen, pitkään ja hartaasti juhlineen näköinen verestäväsilmäinen Mikko. Suupielessä oli merkkejä syödystä grilliruuasta. Hän lyöttäytyi seuraani ja alkoi ehdotella, josko lähtisin hänen mukaansa.
Kun minulla vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen, oli tilaisuus ”saada” aiemmin tavoittamaton ihastukseni, huomasin, että ihastusta ei enää ollutkaan, koska sitä söpöä poikaa ei enää ollut. En kuitenkaan suoraan sanonut, että ei kiinnosta. Sanoin, että tapaan kohta poikaystäväni. Hän kävelikin jo pian meitä vastaan, ja sanoin: ”Siinä se nyt tuleekin.”
”Siinähän se tulee”, Mikko kertasi ja jatkoi matkaansa.
En muista, olemmeko sen jälkeen nähneet.
Tuossa vaiheessa nuorta elämääni olin ehtinyt jo ihastua kahteen muuhunkin Mikkoon, molempiin yläasteen aikana. Ja myös he molemmat olivat vielä yläasteaikana kaukaa – ja kollektiivisesti – ihailtavia.
Hekin olivat pahoja poikia, mikä oli jossain määrin kiehtovaa, mutta toisaalta tietysti toivoin, että he huomaisivat minut ja antaisivat minun kunnollistaa heidät. Jo varhain ihmiseen iskostuu luulo kykeneväisyydestä muuttaa toisia.
Toinen näistä yläaste-Mikoista oli minua kaksi vuotta vanhempi hänkin. Hän oli siihenastisista ihastuksista suurin. Ihastus alkoi seitsemännellä luokalla, ja seitsemännellä luokalla olin vielä silloinkin, kun hän sammui lumihankeen. Murheeni määrä oli valtava. Koulussa vietettiin seuraavalla viikolla hiljainen hetki Mikon muistoksi. Meillä oli silloin kotitaloustunti. Seisoin hiljaa essu päällä pöydän vieressä ja itkin.
Toinen Mikko oli minua vuotta vanhempi.
80-luvulla lankapuhelimien aikaan nuorisolla oli harrastuksenaan soitella pila- ja ihastuspuheluita. Tälle Mikollekin joskus soitimme tyttöporukalla. Kun Mikon äiti vastasi, pyysimme Mikkoa puhelimeen. Ja kun hän oli luurin toisessa päässä, laitoimme kasetilta soimaan J. Karjalaisen biisistä Menen sekaisin sinusta -kohdan. Tosin se ei mennyt ihan suunnitellusti, radiosta äänitetty biisi loppui kesken, koska kasetti loppui.
Kerran lukioaikana kävelin kaupungilta yöllä kotiin ja olin jo melkein kotona. Risteyksen linja-autopysäkillä istui joku, joka huusi moi ja pyysi käymään. Se oli Mikko. Kävelin hänen luokseen ja kuulin, että hän oli saanut kaveriltaan kyydin siihen. Oli tullut varta vasten odottamaan minua, kun oli nähnyt minun lähtevän kävelemään kotiin päin.
Oli hämmentävää, kun nämä lapsuuden ja ensimmäisten teinivuosien ajan ihastukset alkoivat ihastua takaisin.
Siitä alkoi meidän yhteinen aikamme, joka ei ollut mikään seurustelusuhde vaan satunnaista heilastelua. Kerran hän soitti minulle, ja kun olimme jo pitkään puhuneet ja hän oli pyytänyt minua tulemaan naapurikaupunginosan diskolle, minun piti kysyä, kuka soittaja on. Mikko ei ollut esittäytynyt, ja minä en ollut tunnistanut häntä äänestä. En silloin kuitenkaan lähtenyt häntä tapamaan.
Mutta kaupungilta Mikko poimi minut aina välillä mukaansa.
Silloin ei ollut Facebookia, mutta Facebook-termeillä ilmaistuna hänen tilanteensa oli tuohon aikaan ”vaikea selittää”, eikä hän minulle sitä koskaan selittänytkään. Minä luulin, että hänen seurustelunsa oli päättynyt, mutta tyttöystävä oli eri mieltä. Ja kun häin sai tietää, että olemme liikuskelleet yhdessä, hän ei ollut erityisen ilahtunut.
Taisi olla minun 18-vuotispäiväni ja ensimmäinen kertani eräässä paikallisessa kellariravintolassa, kun osuin vessaan samaan aikaan tämän tyttöystävän kanssa.
Hän alkoi syytellä minua poikaystävänsä kanssa ”nuohoamisesta”.
Yritin puolustautua muun muassa kertomalla, että en tiennyt heidän seurustelustaan.
”Olihan sillä sormus sormessa!”
Minulla ei ollut mitään muistikuvaa sormuksesta. Voi olla, että sormus ei ollut sormessa, kun hän oli minun kanssasi, mutta voi olla niinkin, etten vain ollut kiinnittänyt sormukseen tai sen sijaitsemiseen vasemman käden nimettömässä huomiota. En osannut tarkkailla sellaisia asioita.
Nainen läpsäisi minua kämmenellä poskelle, kuin elokuvien kissatappeluissa konsanaan.
Läpsäisin takaisin.
Sitten oli taas hänen vuoronsa läpsäistä. Siihen litsariin en enää vastannut, eihän touhusta olisi tullut muuten loppua ollenkaan.
”Mitä sä haluat? Hakata mut vai? Hakkaa sitten!” kyselin ja kehotin.
Hän sanoi, ettei hakkaa nyt, mutta kannattaa olla varuillaan. Mitä tahansa saattaisi tapahtua myöhemmin.
”Odotat ja pelkäät”, hän langetti kirousta päälleni.
”No en mä kyllä pelkää”, valehtelin.
Näillä elämäni kolmella ensimmäisellä Mikko-ihastuksella elämä ei ole ollut silkkaa voittokulkua. Yksi kuoli yhdeksäsluokkalaisena, kaksi muuta ovat olleet myöhemmin vankilassa ja toinen heistä muunkinlaisissa laitoksissa. En tarkkaan tiedä, miten heillä menee nyt.
Tuoreimman Mikko-tuttavuuteni tapasin kuukausi sitten. Hän tai muut näitä ensimmäisiä Mikkoja seuranneet Mikot eivät kuitenkaan mahdu enää tähän tarinaan.

Lukeminen kannattaa aina?

Tässä yhtenä päivänä netissä oli juttu vanhusten järkyttävän huonosta kohtelusta kotihoidossa. En lukenut juttua, kiinnitin huomiota vain otsikkoon, jossa taivasteltiin sitä, että joku 90-vuotias oli joutunut nukkumaan samoissa lakanoissa neljä viikkoa. Otsikon lukeminen sai minut toimimaan.
En kuitenkaan kiirehtinyt ilmoittautumaan vapaaehtoistyöntekijäksi vanhuspalveluun vaan säntäsin vaihtamaan lakanoita, jotka olin viimeksi vaihtanut neljä viikkoa aiemmin.
Samoihin aikoihin tuon tapauksen kanssa törmäsin kaappia tonkiessani suihkuverhon pesuohjeeseen. Sen mukaan suihkuverho pitäisi pestä olikohan se kolmen viikon vai kolmen kuukauden välein 30 asteessa. No, kummin vain, tulin siinä sitten jo pian pesseeksi suihkuverhoni – ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Että lukenut olen kaikenlaista viime aikoina, jopa kirjoja, mutta niiden lukeminen on ollut vähän haastavaa. En tiedä, miksi on taas ollut niin vaikeata keskittyä. Ehkä aivoni ovat lopullisesti näivettyneet liian tietokoneen toljottamisen ansiosta. Pari päivä sitten sain urakoitua loppuun addiktoituneesti vahtaamani yli kolmekymmentäjaksoinen Love Island -tositeeveesarjan, joten aivojen näivettymistä ei todellakaan voi jättää pois mahdollisuuksien joukosta.
Otto Lehtinen, pyydän anteeksi, että luin Wurlitzer-romaaniasi ehkä kaksi kuukautta. Äsken sain sen loppuun. Luin teosta enimmäkseen pienissä pätkissä ja ajatusten aika lailla harhaillessa milloin missäkin. Välillä pyydystin ajatukseni ja suuntasin ne kirjaan, jolloin huomasin oivaltavia, antoisia lauseita. Teos olisi ehdottomasti ansainnut paremman perehtymisen.
Mutta kirjat ovat nykyään helposti vähän vaikeita aivonäivetyksestä kärsiville kaltaisilleni: kauheasti henkilöitä, monta aikatasoa, kaikenlaista koukeroa. Wurlitzerissakin väkeä riitti.
Siitä huolimatta kovasti yritän tässä vielä kesän aikana lukea muutakin kuin uutisotsikoita, pesuohjeita ja tositeeveeohjelmien tekstityksiä.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pitkiä päiviä, lyhyitä öitä

Joskus, kun olen etsinyt jotakin asiaa joka paikasta ja moneen kertaan, lopulta hoksaan kopeloida vielä kädellä lipastojen alimman laatikon alta lattialta, sinne kun toisinaan putoaa täysien laatikoiden yli pursuavaa tavaraa.
Kaksi päivää sitten eteisen lipaston alatilasta löytyi sekalaisen paperitavaran ohessa kuukausia kateissa ollut unimaski. Sain sellaisen joululahjaksi samaa sarjaa olevan kylpytakin kanssa. Olin kaivannut maskia pimentämään valoisia öitä ja kolunnut kaikki kaapit ja laatikot ja hyllyt läpi useaan otteeseen.
Nyt olen kahtena yönä testannut tuota silmäpeittoa ja todennut, että se pimentää yllättävän vähän. Keskikesän valoa ei tunnu päihittävän mikään. Minulla on makuuhuoneen ikkunan edessä sekä sälekaihtimet että pimennysverho, mutta valo hivuttautuu sisään pimennysverhon ja ikkunan väliin jäävästä kaistaleesta ja pitää näemmä pilkkanaan myös joululahjaunimaskiani.
Kesäöinen valon ylenpalttisuus on viime vuosina alkanut häiritä nukuntaani, joka on ohutta laatua muutenkin. Muuten kyllä tykkään valoisuudesta.
Viime viikolla töistä tullessani ohitin naisen, joka kertoi puhelimeensa, että hänellä on ollut aika pitkiä päiviä töissä. Silloin juuri olikin vuoden pisin päivä, joten mielessäni täsmensin hänelle, että päivät ovat nyt olleet pitkiä ihan kaikilla ja kaikkialla tässä maassa, oli töissä taikka ei.
Yöt sitten taas vastaavasti ovat lyhyitä, ja sen kyllä huomaa. Nytkin väsyttää ihan peijakkaasti, koska sekä viime että toissa yö jäivät liian lyhyiksi.
Eilen menin sänkyyn univelkaisena ja väsyneenä puoli kymmenen huitteissa. Kuvittelin, että uni kaappaa minut syliinsä nopeasti. Mutta ei. Valvoin, valvoin ja valvoin.
Kirjoitin pääni sisällä sata tarinaa ja mietin miljoona ajatusta. Mietin sitäkin, että jos tuonne lipaston alimman laatikon ja lattian välisen tilaan piilottaisi jotakin, olisiko se hyvä säilö. Vai onko tuo sellainen tyypillinen ”varma piilo”, mistä esimerkiksi poliisi osaa ensimmäisenä etsiä, kun haeksii ryöstäjän jemmaamia setelinippuja?