Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Assosiaatiovirtaa työelämistä kasvosokeuteen


Minulla on tavallaan kaksi rinnakkaista työelämää: päivätyöelämä, josta saan rahaa, ja kirjoittajaelämä, josta juurikaan en. Ihmiset, joiden kanssa toimin toisessa, ovat pääsääntöisesti eri ihmisiä kuin toisessa. Joskus kuitenkin leikkauskohtia tulee, ja se on monesti hämmentävääkin. Yleensä tapaan nämä molemmilla teilläni kulkevat ihmiset ensin päivätyöelämässä ja sitten jossain toisaalla, missä yllätyn, että ai tämäkin ihminen kirjoittaa tai että jaahas, tuokin on kiinnostunut kirjallisuustapahtumista.
Joskus tosin vain saatan luulla näkeväni jonkun saman ihmisen. Päivätyöelämässä tapasin jokin aika sitten yhden opinnäytetyöntekijän ja vähän myöhemmin luulin näkeväni hänet kulttuurikuvioissa. Sitten kuulin tämän ihmisen nimen, ja selvisi, että eri ihminen. Minulla on melko iso hankaluus tunnistaa ihmisiä. Elokuviakin voi olla vaikea seurata, jos niissä on paljon henkilöitä, koska ihmiset, joilla on samanväriset ja samanpituiset hiukset eikä mitään erityisen huomiota herättävää kasvoissa, menevät helposti sekaisin.
Aikaa myöten, kun olen nähnyt samaa naamaa tarpeeksi usein, opin paremmin erottamaan tämän ihmisen muista, mutta aina aikakaan ei auta. Toista aviomiestäni kuvittelen näkeväni tämän tästä – hiuksettomia silmälapsipäisiä miehiä on kerta kaikkiaan aivan liikaa. Joskus morjestan näille väärille tyypeille, useimmiten kuitenkin vain tuijotan liian pitkään yrittäen ottaa piirteistä selkoa.
Ensimmäinen aviomieskään ei ollut paljon helpommin tunnistettava, koska jo naimisissa ollessamme luulin välillä kohdanneeni jonkun tuntemattoman, kun aviomies oli jossain, missä en ollut odottanut hänen olevan. Kun hän huuteli minulle työkaverinsa auton ikkunasta, että tarvitsenko kyytiä, ehdin jo vastata että en, ennen kuin tajusin kenelle puhun. Kerran hän tuli samaan aikaa kotipihaan ja jäi pitämään minulle alaovea auki: kiitin kuin vierasta.
Tunnistamisen hankaluutta lisää sekin, etten yleensä uskalla suunnata silmiäni suoraan ihmisiin, kun olen kohtaamistilanteessa. Ovea auki pitävää heppuakaan en tohtinut katsoa päin, kun onhan moisten kohteliaiden tekojen vastaanottaminen aina vähän vaivaannuttavaa.
Silloin, kun ensimmäinen aviomies huusi auton ikkunasta, tarvitsenko kyytiä, olin kävelemässä rautatieasemalle. Olin lähdössä silloisen työporukan kanssa laivaseminaariin eli lähinnä juopottelemaan porukalla.
Se oli hyvä reissu. Valvoimme osan porukasta kanssa koko yön. Joimme lopulta viiniä tai lonkeroa tai mitä lie laivan käytävällä ja keskustelimme kaikenlaista syvällistä. Yksi seurueen miehistä kysyi, mitä haluaisimme tehdä, jos voisimme olla ihan mitä tahansa. Esteenä ei olisi edes se, mitä oikeasti osaa tehdä ja mitä ei. Minä sanoin haluavani olla rocktähti. Työkaverini sanoi haluavansa olla kirjanpitäjä.
Tällä hän sai minut ja tämän kysymyksen esittäjän haukkomaan henkeään. Jos voisi valita maailmassa ihan mitä tahansa, olla mitä tahansa, hän olisi kirjanpitäjä! Painostuksemme alla hän sitten taisi keksiä jotakin lennokkaampaakin. Mutta ehkä maailma on kirjanpitäjien työstä haaveilevien. Ehkä me laulu- ja soittotaidottomat rocktähtityypit keskitymme elämässä epäolennaiseen.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Häpeä!

Taslima Narsin on kirjoittanut Häpeä-nimisen teoksen, samoin Jouko Turkka. En tiedä, miksi muistan nämä, sillä kumpaakaan teosta en ole edes lukenut. Myös esimerkiksi Petri Tamminen on kirjoittanut häpeästä. Hänen tekstejään olen lukenut. Ja Erkka Mykkänen on kertonut joskus heränneensä häpeään, jolla ei ole ollut mitään selkeää kohdetta. Tiedän tunteen.
En tiedä, vaivaako häpeä kirjoittavia ihmisiä enemmän kuin muita. Kenties. Kenties häpeää pyritään taltuttamaan tai ainakin vähän suitsimaan kirjoittamalla.
Toisaalta kirjoittamiseenkin liittyy häpeää. Tuskin olen ainoa kirjoittaja, joka jokaisen uuden tekstin äärellä valmistautuu häpeämään sitä: vaikka nyt joskus olisikin onnistunut kirjoittamaan jotakin kutakuinkin kelvollista, tällä kertaa on ehkä tullut kirjoitettua niin kammottavaa paskaa, että joutuu häpeämään myös kuulijoiden tai lukijoiden tuntemaa myötähäpeää.
Minulle oikein opetettiin häpeämistä, kun olin lapsi. Kun äidin mielestä tein jotain sopimatonta, hän sanoi: ”Häpee ny vähän”, mikä tarkoitti, että piti hävetä paljon. Tai sitten ihan vain lyhyesti: ”Häpee!”
En muista, minkä tekemiseni tai sanomiseni jälkeen näin on sanottu, mutta muistan sen hyvin epämiellyttävän tunteen, jonka moinen kehotus tai käsky aiheutti. Joskus saatoin uhmakkaasti vastustaa: ”Enkä häpee!” Mutta vihalla höystetty häpeän ja kelpaamattomuuden tunne holahti aina niskaan ja valui koko ruumiiseen silti.
Mitään hedelmällistä itsetutkiskelua ja ihmisenä kasvamista moisesta häpeämisestä ei seurannut. Oppi vain tuntemaan itsensä vaikeasti määriteltävällä tavalla huonoksi.
Omaa lastani en ole koskaan kehottanut häpeämään, enkä aio kehottaa vastakaan, sillä tämä on yksi niistä asioista, joita en halua siirtää sukupolvien ketjussa eteenpäin. Traumatisoitukoon jostakin muusta.
Myös kaverini, jonka kanssa lukioaikana liikuskelin, oli häpeämisessä kutakuinkin täysinoppinut. Tulisi lähes loppumaton lista, jos luettelisin, mitä kaikkea häpesimme. Mutta mainittakoon esimerkin omaisesti, että meistä linja-autossa pysäytysnapin painaminen oli todella hävettävää. Ja kun uimme järvenselällä, puhuimme, kuinka hävettävää olisi, jos kesken uimisen tapahtuisi jotain, ja pitäisi huutaa apua. Hukkuisimme mieluummin.
Ehkä joku joskus on häpeän tunteen seurauksena mennyt pyytämään kaverilta anteeksi sanottuaan jotakin harkitsematonta. Mutta pääsääntöisestihän ihmiset häpeävät ilman, että siitä on yhtään mitään hyötyä kenellekään. Ja ihmiset häpeävät tavallaan vääriä asioita. Ihminen ei kai useinkaan häpeä, jos tekee jotakin pahaa vaan kaikkea turhaa, olematontakin.
Tavallaan häpeä on itsekästä puuhaa. Itsensä ympärillä pyörimistähän se on, liian suuren huomion antamista itselleen.

Yritin sanoa tässä tekstissäni jotakin, jota en ihan kuitenkaan tavoittanut. Luonnollisestikin hävettää julkaista mokoma räpellys.