Minulle oli jo varhain
selvää, että muuttaisin pois paikkakunnalta, missä kävin
päiväkerhoa, pyhäkoulua ja tyttökerhoa, esikoulun, peruskoulun ja
lukion. Lähtemiseen oli paljonkin syitä. Niistä yksi oli
välttämättömyys saada välimatkaa niihin ihmisiin, joiden
keskellä olen kasvanut.
Halusin vieläpä
riittävän kauas pois. En halunnut kaupunkiin, jossa nyt asun, koska
tämä oli liian lähellä. Viidellä ”riittävän kaukana”
sijaitsevalla paikkakunnalla asuttuani olin valmis eräänlaisena
kompromissina silloisen kihlattuni kanssa muuttamaan näinkin lähelle
vanhaa kotikaupunkiani.
Toisinaan – nykyään
kai liian harvoin – käyn vanhalla kotipaikkakunnallani ja silloin
tällöin selaan paikkakunnan sanomalehteä. Voisin luonnehtia
suhdetta tähän pikkukaupunkiin jopa lämpimäksi, mutta silti
tuntuisi mahdottomalta elää aikuista elämää niiden ihmisten
kanssa, joiden kanssa olen ollut lapsi ja teini. Niillä kaikilla
ihmisillä on kannettavanaan kaikki se, mitä he ovat aikoinaan
olleet ja tehneet. Tai paremminkin: minulla olisi kannettavanani
kaikki se heissä. Minusta kun ihmisessä on koko ajan näytillä
kuin vitriinissä kaikki se, mitä hänestä tiedän. Ja minun on
helpompi suhtautua aikuisiin, joiden menneisyydestä en tiedä niin
paljon. Ja myös itseni on helpompi yrittää olla aikuinen jossain
muualla.
Paikallislehdessä oli
juuri iso kuva kaupunginvaltuutetusta, johon monet varmaankin osaavat
suhtautua kuten fiksuun aikuiseen konsanaan. Minä näen kuvassa
teinin, joka kerran jossakin tapahtumassa kävi huutamassa
mikrofoniin: ”Mä haluun munaa!” Ja teinin, joka tuli öisen
kotikaupungin kadulla kaverinsa seurassa tivaamaan, miksi aina
tuijotan Jyskyä. Kysymys oli syytös, joka sisälsi ensinnäkin
väitteen, että tuijotan entistä poikaystävääni (joka oli nyt
hänen vieressään seisovan kaverin poikaystävä). Väite oli
älytön, ei pitänyt paikkaansa. Toiseksi se oli ärsyttämistä,
riidan haastamista.
En muista, mitä
sanoin, mutta luultavasti tuhahdin jotakin sen suuntaista, että en
todellakaan tuijota. Teinitytön vänkytys jatkui. En muista
sitäkään, mitä hän sanoi seuraavaksi, mutta luultavasti jotakin
provosoivaa, koska vastaukseksi siihen minun kaverini tempaisi tyttöä
nyrkillä. Tytön nenästä alkoi vuotaa verta, jota entisen
poikakaverini nykyinen tyttöystävä alkoi teatraalisen
huolehtivaisesti pyyhkiä takkinsa hihaan.
Vänkyttäjä otti
myöhemmin yhteyttä kaveriini ja uhkasi viedä pahoinpitelyn
oikeuteen, jos hommaa ei saada sovittua rahalla. Kaverini maksoi
silloiselle teinille, nykyiselle keski-ikäiselle
kaupunginvaltuutetulle tuhat markkaa. Nyrkillä tempaisu oli kaverini
mielestä ollut joka markan arvoinen.
Hiljattain kävin
kavereitten kanssa vanhassa kotikaupungissani turistiretkellä
luontomatkailun, taiteen ja herkuttelun merkeissä. Kävimme syömässä
ravintolassa, jonka omistaa ihminen, joka taannoin kännissä ja
ajokortittomana lainasi autoani ja kävi sillä kaahaamassa ympäri
kylää. Tavallaan annoin tähän luvan. Olimme liikennepuiston
parkkipaikalla, kun hän kysyi, saisiko ajaa pienen rinksan. Ymmärsin
niin, että hän ajaisi rinksansa siinä parkkipaikalla. Mutta hän
katosikin parkkipaikalta ja maisemasta rälläämään ties minne
jättäen jälkeensä vain pölypilven ja kumin käryn.
Minuun ehti jo iskeä
paniikki, että kuinka tässä käy, mutta jonkin ajan kuluttua
tyyppi kaahasi renkaat ulvoen takaisin lähtöpaikalle. Hän ei ollut
minulle erityisen tuttu heppu, hän oli kaverini kaveri. Tai
ihastukseni kaveri. Olimme tyttökaverini kanssa poimineet pojat
kaupungilta kyytiin.
Tämä kännikaahari on
siis tätä nykyä aikuinen ja yrittäjä. Mahdollisesti täysin
asiallinen tyyppi.
Moni varmaan osaa
suhtautua häneen aikuisena yrittäjänä ja asiallisena tyyppinä,
mutta minä en oikein osaisi.