Olennaisen äärellä

Olen taas miettinyt, mikä on olennaista esimerkiksi kirjoittamisessa ja mikä ylipäänsä on olennaista. Aika usein tuntuu, että olennaista on se, mitä on jo tehnyt, kuinka paljon on jo tehnyt. Pätevyys on sitä, että pystyy tekemään luettelon, että haluaa tehdä ja tekee luettelon.

Vähän konkretiaa:

Ehdotin eräälle alkoholistille erilaisia tukipalveluja, muun muassa AA:ta. Keskustelukumppanini sanoi, että on joskus käynyt kokoontumisessa, mutta ei halua mennä enää, koska siellä ihmiset vain kehuvat itseään, kerskuvat, kuinka monta vuotta ovat olleet selvin päin.

Ymmärrän, että jokaiselle raitistuneelle alkoholistille on merkityksellistä, että raittiiden päivien, kuukausien ja vuosien määrä karttuu ja että se on ylpeyden aihekin. Mutta eikö olennaisinta ole kuitenkin se, että porukan alkoholistit ovat kaikki yhdessä ja tasavertaisesti raittiita tänään, oli raittiita eilisiä yksi tai tuhat.

Tietokirjailijoiden tilaisuuksissa small talk alkaa usein tähän tapaan: ”Minulta ilmestyy ensi kuussa kahdeksastoista teos.”

Hieno juttu! Julkaiseminen ei ole merkityksetöntä, mutta jotain ongelmallista siinä on, jos määrä nousee itseisarvoksi ja määrittelee ihmisen kirjoittajana tai jonakin muuna.

Mutta niin vain käy joskus AA:ssa (vaikka en ole itse kokouksissa käynyt), tietokirjailijoiden tilaisuuksissa (joissa olen käynyt) ja monessa muussa paikassa.

Olisiko mitenkään mahdollista, että ei perusteltaisi kelpoisuutta luettelemalla saavutuksia. pätevöitettäisi itseä kertomalla, kuinka hienoja juttuja on jo saavutettu vaan keskityttäisiin näyttämään, missä pisteessä ollaan tai mitä osataan juuri nyt. Että kohdattaisiin toisemme samalta tasolta. 

Kirjoitin taannoin vähän samasta aiheesta otsikolla Minulla on oikeus sanoa, koska sata vuotta.

http://yksmunkaveri.blogspot.fi/2012/10/minulla-on-oikeus-sanoa-koska-sata.html

Mutta palatakseni alun pohdintaan olennaisesta minusta olennaista on tekeminen. Ja myös oleminen. Ehkä ennen kaikkea olennaista on juuri oleminen.

Kirjoittamisessa tai kirjoittajuudessa olennaista on kirjoittaminen ja asian äärellä tai liepeillä liikuskelu ja oleilu. Asiaton oleskelu on erityisen olennaista. Olennaista on lukea erilaisia tekstejä ja ilahtua uutisista, runoista, mistä tahansa teksteistä, jotka tarjoavat mieltä ja ajattelua ruokkivia oivalluksia tai ihan vain iloa.

Minusta on oikein kiva, että pääsen välillä esittämään tekstejäni julkisesti. On mukavaa, että tekstejäni aina joskus jossain julkaistaan. Mutta olennaisinta se ei ole. Ei saa olla.

Great balls, little sleep

Avasin läppärin puoli viiden huitteissa, kun aamuyön heräämisen jälkeen minuun muutti taas valvottava rauhattomuus ja miljoonien ajatusten pyörre enkä saanut enää unta.
”Voi sinua”, sanoi läppäri osaaottavasti, tai ei varsinaisesti läppäri vaan sen tarjoama ensimmäinen näkymä: tekstitys Ylen Areenassa kesken jääneessä Broad City -jaksossa.

Myöhemmin tänään katsoin jakson loppuun ja pari seuraavaa, ja sitten olinkin jo katsonut kaikkien neljän kauden jaksot. Ei se sarja edes mikään superhyvä ollut, mutta katsoin silti aika lailla ketjussa kaikki Areenassa olevat 40 jaksoa.

Mutta rauhattomuus. Se on kumma juttu, kuin myös se, mistä kaikesta minä saan rauhattomuuteeni polttoainetta. Nyt aloin esimerkiksi ajatella lapseni kadottamia avaimia ja sitä, miten en osaa lakata etsimästä niitä. Ajattelen, että jos ne vaikka vielä löytyisivät. Kuitenkin kyseessä on vain kadonneet avaimet, ei kadonnut lapsi. Voisin vaan antaa olla.

Mutta en osannut vanhassa kämpässäkään lakata etsimästä ja miettimästä avainta, joka katosi, kun lapsi oli pieni. Meillä oli ylimääräinen avain, jota annoin lapsen isälle aina joskus, kun hän oli jo meiltä pois muutettuaan lapsen luona meillä ja minä jossakin muualla. Lapsen isä sanoi, että oli palauttanut avaimen, niin kuin varmaan olikin. Hän oli varmaankin jättänyt sen eteisen penkille, mistä lapsi oli saanut sen napattua. Taapero oli luultavasti käynyt pudottamassa sen roskikseen, koska jälkeläisellä oli siinä vaiheessa tapana kiikuttaa kaikki löytämänsä irtotavarat keittiön kaapin roskapussiin.

Olisi pitänyt käydä roskat kunnolla läpi, mutta en käynyt. Sitäkin tietysti olen monesti harmitellut jälkeenpäin.

Yhden avaimen puuttuminen ei olisi muuten haitannut mitään, mutta tiesin, että sitten joskus aikanaan pois muutettaessa joudun maksamaan lukkojen uudellensarjoituksen. Tosin, kun senlaatuisten avainten teettäminen vapautui jonkin aikaa ennen poismuuttoamme, luulin, että pääsenkin pälkähästä muutamalla kympillä. Kävin siis teettämässä ennen muuttoa yhden avaimen lisää. Mutta kun siitä näki, ettei se ollut alkuperäinen, se ei kelvannut, ja jouduin maksamaan uudelleen sarjoittamisen kuitenkin. Yritin kyllä selittää, että eihän tässä ole mitään järkeä: YH saa viisi avainta, niin kuin asiaan kuuluu.
”Niin niin, mutta kun me tiedetään, että yksi avain on jossakin muualla.”

”No voihan kuka tahansa palauttaa alkuperäiset avaimet ja jättää itselleen vaikka kymmenen teetettyä avainta”, yritin, mutta ei auttanut järkipuhe.

Kadoksissa oleva avain aiheuttaa rauhattomuutta, jos ihminen on hanakka rauhattomuutta itseensä haalimaan. Mutta sitä aiheuttavat lukemattomat muutkin asiat, jos niitä vaan alkaa miettiä. Ja niitähän alkaa. Esimerkiksi kaikenlaiset aikaan saamattomat asiat kuten varaamattomat ajat saavat rauhattomaksi. Olen tässä miettinyt hiusten leikkuuttamista jo jonkin aikaa. Yleensä käyn sellaisessa leikkaamossa työpaikan lähellä, mihin mennään jonottamalla. Nyt kuitenkin ajattelin mennä kodin lähellä sijaitsevaan paikkaan, jonne pitää varata aika. Ajan varaaminen vaatii kauheasti ponnisteluja ihmiseltä, jolle aikaansaaminen on työlästä. Minun piti varata aika myös suuhygienistille. Senkään aikaan saaminen ei ollut ollenkaan helppoa. Mutta lopulta sain soitettua sekä kampaajalle että hammashoidon ajanvaraukseen. Sitä suuhygienistiaikaa en kuitenkaan saanut, koska puolen tunnin puhelimessa jonottamisen jälkeen ajanvarausihminen ilmoitti, että aikoja ei juuri nyt ole. Jos myöhemmin soittaa uudestaan, ja käy tuuri, saattaa kesäkuuksi jo saada ajan. Hienoa.

Lapsellani on tänään syntymäpäivä. Kun vuosia sitten olin synnyttämössä, olin valvonut yli vuorokauden. Olin edellisenä iltana ajatellut, että jos vaikka nyt yöllä nukkuisin ja seuraavana päivänä sitten synnyttäisin. Mutta en ehtinyt nukahtaa enää ennen lapsen syntymää.

Kun aamusella sitten puskin lasta itsestäni, läsnä oleville kahdelle lääkärille, kahdelle hoitajalle ja lapseni isälle selvisi lapsen sukupuoli ennen tukanväriä. Vaikka lapsi tuntuu useimpiin tilanteisin syöksyvän pää edellä, maailmaan tulon hän halusi tehdä toisin päin. Sukupuoli kävi erityisen selvästi ilmi siksikin, että perätilapojan pallit olivat valtaisat ja mustelmaiset, ne kun perätilaisilla ottavat osumaa ja ovat turvoksissa.

Minä en pojan palleja osannut sen ihmeemmin kummeksua, kun en tiennyt, miltä keskiverron vastasyntyneen pallit näyttävät. Ja toisaalta: ihan kaikki vastasyntyneessä oli minulle kummaa. Selitin pikkutyypille usein ääneen, että ”sä olet mun poika ja mä olen sun äiti”, että sisäistäisin asian vähitellen itsekin.

Nyt pikkutyyppi on jo aika iso. Mutta pallit ovat ihan normaalikokoiset.

Tipaton tammikuu vs. Raitis helmikuu

Tipaton, lihaton, mitä näitä nyt on. Itse en ole teemakuukausista koskaan oikein innostunut, mutta tämän vuoden tammikuussa jopa mietin – ihan vain hiljaa itsekseni – että jos kerrankin yrittäisi tipattomuutta, jos ei muuten niin solidaarisuudesta erästä raittiuspyrkimyksestään avautunutta nuortamiestä kohtaan. Olisin ikään kuin tukilakossa. Mutta kun nuorimies viskasi pyrkimyksensä olan yli heti alkuunsa, mietin, että mitäpä tässä sitten minäkään kärvistelemään. Sillä nimenomaan kärvistelyltä alkaa helposti maistua totaalipidättäytyminen mistä tahansa asiasta.
Lapsuuteni kotikaupungissa ei tunnettu Tipatonta tammikuuta, vaikka sitä onkin ilmeisesti melko laajasti tai ainakin laajenevasti vietetty jo 40-luvun alusta lähtien. Viiniposti-sivuston mukaan eduskunnan puhemies Väinö Hakkila julisti joulukuussa 1942 vapaaehtoisen kampanjan raittiin tammikuun viettämiseksi. (http://viiniposti.fi/viinikoulu/mista-tipaton-tammikuu-saanut-alkunsa/)
Mutta kuka hullu raitistelee kolmekymmentäyksi päivää, kun vuodessa on kaksikymmentäkahdeksanpäiväinenkin kuukausi!
Kotipaikkakunnallani vietettiin Raitista helmikuuta vuodesta 1975 vuoteen 1990.
Metsäteollisuusyhtiö Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n toimitusjohtaja, nyt jo edesmennyt Niilo Hakkarainen, ehdotti alkoholitonta kuukautta Yhtyneiden metsäosaston budjettikokouksessa vuonna 1974. Turun Sanomien lähes kymmenen vuoden takaisessa jutussa (2.1.2009) kerrotaan, että kokouksen lounastauolla kuunneltiin uutiset, joissa käsiteltiin alkoholin kulutuksen reipasta kasvua.
- Totesimme, että tuolla vauhdilla olemme kaikki muutaman vuoden kuluttua alkoholisteja. Siinä syntyi ajatus, että mitäs jos oltaisiin kokonaan ilman alkoholia yksi kuukausi ja katsottaisiin, miltä elämä silloin tuntuu, joulun alla 81 vuotta täyttänyt Hakkarainen muistelee.
Huima tuuma ei kuitenkaan saanut suurempaa kannatusta, vaan se julistettiin salaiseksi ja tutkittavaksi.
Papereihin asia kenties olisi hautautunutkin, ellei Tervasaaren tehtaalla olisi tullut muuan mies töihin päihtyneenä. Tämän välikohtauksen vauhdittamana Yhtyneillä aloitettiin 1. helmikuuta 1975 Raitis helmikuu -kampanja.
- Valitsimme helmikuun, koska se on vuoden lyhin kuukausi, Hakkarainen naurahtaa.
(http://www.ts.fi/viihde/1074326961/Ensin+oli+huikaton+helmikuu)
Palkinnoksi neljän viikon raitistelusta sai lahjan. Monena vuonna 80-luvulla se oli Jorma Vennolan suunnittelema Iittalan matala kirkaslasinen Kuusi-ruokalautanen, jossa luki Raitis helmikuu ja vuosiluku. Joinakin vuosina raittiuspalkintona oli pellavaliina. Sekä lautasia että liinoja meillä kertyi lapsuuden kotiini useita kappaleita. Luultavasti palkintoja on ollut muunkinlaisia, mutta niistä en tiedä.
Veli vei kotoa pois muuttaessaan mukanaan kaikki ehjänä säilyneet lasilautaset, mutta hänelläkään ei ole niistä enää yhtään jäljellä. Ne ovat särkyneet mikrossa tai putoamalla, mikä mitenkin. Nyt sellaisia myydään kaikenmaailman huutoneteissä keräilyharvinaisuuksina kalliiseen hintaan.
Minä vein lapsuuden kodista mukanani kaksi Raittiin helmikuun pellavaliinaa, mutta en ole keksinyt niille juurikaan käyttöä. Niillä tuskin on kysyntää Huuto.netissäkään.
Meillä oli tätä Raitis helmikuu -tavaraa reilusti, koska isäni oli Yhtyneillä töissä ja ilmoitti monena vuonna koko perheen kampanjaan. Äitini paheksui meidän lasten ilmoittamista mukaan, koska olimme alaikäisiä. Alaikäisethän eivät tietenkään käytä alkoholia muutenkaan, koska sekä laki että vanhemmat kieltävät.
Todellisuudessa me tietenkin käytimme alkoholia – myös helmikuussa.
Ainoa, joka oikeasti oli ansainnut raittiuspalkintonsa oli meidän äiti. Isäkin tosin omasta mielestään oli ollut alkoholitta, koska ei käyttänyt helmikuun aikana väkeviä eikä juonut edes nelosta. Keskiolut ei hänen prosenttilaskunsa mukaan ollut alkoholijuoma.