Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

lauantai 11. elokuuta 2018

Rei'istä


Kun jokin aika sitten istuin iltaa porukassa, jossa kaikki olivat kirjoittajia, alettiin puhua – ylläri – kirjoittamisesta. Jossain kohtaa tuskailin ryhtymisen ja aikaansaamisen vaikeutta. Minulle entuudestaan tuntematon kokoonpanomme jäsen sanoi, että sitä pitää silti vaan kirjoittaa, ”vaikka nänninnipukasta”. Ilmaus ei ole hänen omansa, en muista, kuka niin on alun perin sanonut.
Sekä ”nänni” että ”nipukka” ovat minusta jotenkin vastenmielisiä sanoja äänneasultaan tai miltä lie olemukseltaan.
Yksi peruskoulun ala-asteen opettajistamme puhui joskus ”korvannipukasta”, ja minusta sekin oli jotenkin ällöttävä sana. Siitä nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa. Tai rei'istä siinä. Ikään kuin verryttelynä kirjoittamiseen.
Minulla on toisessa korvalehdessä kolme reikää, ja toisessa yksi. Niitä ei ole koskaan ollut sen enempää, mutta silti korvan-, hmm, -nipukkani on lävistetty kaikkiaan enemmän kuin kymmenen kertaa, koska reiät ovat välillä umpeutuneet.
Vasemman korvani alin reikä on oudon vino, kuin tunneli, joka tekee kesken kaiken jyrkän käännöksen. Se menee jostain kumman syystä aina tosi nopeasti umpeen niin, että alun lyhyen tunnelisuoran jälkeen reitti tuntuu olevan tukossa, vaikka sitä etsii joka suunnasta, ja väylä on survottava enemmän tai vähemmän väkisin loppuun. Viimeksi eilen tein niin.
Mutta aloitetaan alusta. Olin kai kymmenenvuotias kolmasluokkalainen, kun varovasti ehdotin äidilleni, että jos käytäisiin laittamassa minulle reiät korviin. Odotin jotakin sellaista vastausta, että ”olet vielä niin nuori, että kannattaisi odottaa jokunen vuosi”, mutta äiti olikin lähdössä rei'ittämöön saman tien. Äiti on aina ilahtunut, kun minussa on tai minä teen jotakin selkeästi stereotyyppisen tyttömäistä tai naisellista. Korvakorut kai kuuluivat tähän kategoriaan ja saivat siksi hyväksynnän heti.
Silloin oli tarjolla ensikoruiksi terveysnapeiksi kutsuttuja korvakoruja, jotka olivat minusta todella rumia. Ne olivat korkeita hopean- tai kullanvärisiä pyörylöitä, joissa oli keskellä timanttileikattu lasinpala. Minulle kaupattiin sellaisia, mutta en huolinut. Halusin pienet rengasmalliset kultakorut, joissa roikkui pikkiriikkiset siniset kivet. Niinpä reiät tehtiin ampumisen sijaan piikillä, ja tehtyyn reikään pujoteltiin koru.
Näitä koruja ja reikiä sitten putsailtiin Neo-Amiseptilla, ja koruja piti liikutella vähän väliä, etteivät ne jämähdä kiinni korvanreikään.
Kun reiät olivat parantuneet, aloin käyttää myös rihkamakorvakoruja, eikä niistä seurannut mitään ongelmaa ennen kuin yläasteella. Silloin kaveri toi ulkomaanmatkaltaan tuliaiseksi räikeän vihreät rihkamakorvikset, jotka olivat huulten muotoiset. Kun minulla oli ollut ne korvassa pari päivää tai mitä lie, en muista, kuinka kauan, korvat alkoivat oireilla tosi pahasti. Minusta oli tullut nikkeliallergikko.
Sen myötä taisin antaa korvien parantua ilman mitään koruja ja reikien mennä ensimmäisen kerran umpeen.
Olimme mummulareissulla Pohjanmaalla, kun otin puheeksi äidille, että voitaisiin käydä laitattamassa uudet reiät. Äiti ei ehkä ollut kovin ilahtunut, että korvat piti rei'ittää uudelleen, mutta poikkesimme kuitenkin kultasepänliikkeeseen. Nyt annoin ampua napit korviini, koska valikoimaan oli tullut kullan- ja hopeanvärisiä kivettömiä tähtiä, jotka olivat kyllä korkeita, mutta silti ihan kivan näköisiä. Otin hopeanväriset teräväsakaraiset tähdet.
Taas piti desinfioida reikiä Neo-Amiseptilla ja pyöritellä koruja korvassa, ”kuin vetäisi kelloa”. Moista ohjetta ei ehkä nykyään enää voida antaa, eihän nykynuoriso tiedä, miten kelloja vedettiin. Eihän ”vetäminen” edes ollut liikkeenä vetämistä vaan pyörittämistä.
Kun reiät olivat parantuneet, aloin käyttää toisenlaisia koruja, mutta vain kultaisia tai hopeisia, rihkamakoruihin ei ollut enää paluuta.
Olisinkohan ollut yhdeksännellä luokalla, kun eräänä iltana omassa huoneessani ajattelin, että vasempaan korvaan voisi laittaa toisenkin reiän. Otin hakaneulan ja poltin sitä kynttilän liekissä. Sitten pyyhin mustuneen neulan puhtaaksi pumpulilla, jossa oli Neo-Amiseptiä. Aloin työntää neulaa korvalehdestä läpi. 
Se ei varsinaisesti sattunut, mutta sen hidas uppoaminen lihan läpi oli jotenkin iljettävää. Ja jossain kohtaa alkoi tuntua, että neula ei enää etene. Neula näkyi muotona nahan alla, mutta ei tullut läpi. Oli painettava lujempaa. Lopulta neula napsahti ihon alta näkyviin. Nyt yritin survoa korua reikään, mutta ei se mennyt. Otin terveysnapin, jonka terävän pään olin hionut joskus vähemmän teräväksi, ettei se pistä niin ikävästi ihoon, ja tungin sen korvalehdestä läpi. Taas kuului inha nahan repeämisen ääni, sitten koru oli korvassa.
Ajattelin, etten tarvitse enää enempiä reikiä korvaani, mutta kuinka ollakaan, Oulun Kuusrockissa sain uuden kaverini kanssa loistoidean: otetaan uudet reiät korvaan festarikojussa. Kaljatelttajonossa tapaamani Mia ja minä siis kävimme ammuttamassa uudet tähdet korvanlehtiimme. Tarjolla taisi olla vain kullanvärisiä ja vähän pyöreäsakaraisempia kuin minun edelliset tähteni. Joten sellaisiin oli tyytyminen, vaikka teräväsakaraiset hopeanväriset olivat olleet hienommat.
Mikä yllätys, festarireikäkin tulehtui pahasti, joten otin myöhemmin korun pois. Kuitenkin, kun jonkin aikaa myöhemmin, korvalehden parannuttua, kokeilin laittaa reikään korua, se menikin yllättäen läpi eikä edes tulehtunut enää.
Syystä tai toisesta, reiät, tai jokin niistä, on mennyt välillä umpeen, joten olen tehnyt niitä aina uudestaan. Viimeksi eilen laitoin sen kullanvärisen tähden korvaani, hopeiset eivät ole enää tallessa. Tallessa on myös muovinen Neo-Amisept-pullo, se sama, joka minulle ostettiin ensimmäisten reikien aikaan. Ehkä kolmisen vuosikymmentä sitten, kun olin kastelemassa vanupuikkoa nesteessä, puikko putosi puteliin. Se on siellä vieläkin.
Tuorein reikä on aika kipeä, mutta eiköhän se siitä muutaman päivän sisään ala rauhoittua. Putsailen sitä vanupuikkohöysteisellä vuosikerta-Neo-Amiseptillä ja pyörittelen korua, kuin vetäisin kelloa.