Kun jokin aika sitten
istuin iltaa porukassa, jossa kaikki olivat kirjoittajia, alettiin
puhua – ylläri – kirjoittamisesta. Jossain kohtaa tuskailin
ryhtymisen ja aikaansaamisen vaikeutta. Minulle entuudestaan
tuntematon kokoonpanomme jäsen sanoi, että sitä pitää silti vaan
kirjoittaa, ”vaikka nänninnipukasta”. Ilmaus ei ole hänen
omansa, en muista, kuka niin on alun perin sanonut.
Sekä ”nänni” että
”nipukka” ovat minusta jotenkin vastenmielisiä sanoja
äänneasultaan tai miltä lie olemukseltaan.
Yksi peruskoulun ala-asteen opettajistamme puhui joskus ”korvannipukasta”, ja minusta sekin oli jotenkin ällöttävä sana. Siitä nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa. Tai rei'istä siinä. Ikään kuin verryttelynä kirjoittamiseen.
Yksi peruskoulun ala-asteen opettajistamme puhui joskus ”korvannipukasta”, ja minusta sekin oli jotenkin ällöttävä sana. Siitä nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa. Tai rei'istä siinä. Ikään kuin verryttelynä kirjoittamiseen.
Minulla on toisessa
korvalehdessä kolme reikää, ja toisessa yksi. Niitä ei ole
koskaan ollut sen enempää, mutta silti korvan-, hmm, -nipukkani on
lävistetty kaikkiaan enemmän kuin kymmenen kertaa, koska reiät
ovat välillä umpeutuneet.
Vasemman korvani alin
reikä on oudon vino, kuin tunneli, joka tekee kesken kaiken jyrkän
käännöksen. Se menee jostain kumman syystä aina tosi nopeasti
umpeen niin, että alun lyhyen tunnelisuoran jälkeen reitti tuntuu
olevan tukossa, vaikka sitä etsii joka suunnasta, ja väylä on
survottava enemmän tai vähemmän väkisin loppuun. Viimeksi eilen
tein niin.
Mutta aloitetaan
alusta. Olin kai kymmenenvuotias kolmasluokkalainen, kun varovasti
ehdotin äidilleni, että jos käytäisiin laittamassa minulle reiät
korviin. Odotin jotakin sellaista vastausta, että ”olet vielä
niin nuori, että kannattaisi odottaa jokunen vuosi”, mutta äiti
olikin lähdössä rei'ittämöön saman tien. Äiti on aina
ilahtunut, kun minussa on tai minä teen jotakin selkeästi
stereotyyppisen tyttömäistä tai naisellista. Korvakorut kai
kuuluivat tähän kategoriaan ja saivat siksi hyväksynnän heti.
Silloin oli tarjolla
ensikoruiksi terveysnapeiksi kutsuttuja korvakoruja, jotka olivat
minusta todella rumia. Ne olivat korkeita hopean- tai kullanvärisiä
pyörylöitä, joissa oli keskellä timanttileikattu lasinpala.
Minulle kaupattiin sellaisia, mutta en huolinut. Halusin pienet
rengasmalliset kultakorut, joissa roikkui pikkiriikkiset siniset
kivet. Niinpä reiät tehtiin ampumisen sijaan piikillä, ja tehtyyn
reikään pujoteltiin koru.
Näitä koruja ja
reikiä sitten putsailtiin Neo-Amiseptilla, ja koruja piti liikutella
vähän väliä, etteivät ne jämähdä kiinni korvanreikään.
Kun reiät olivat
parantuneet, aloin käyttää myös rihkamakorvakoruja, eikä niistä
seurannut mitään ongelmaa ennen kuin yläasteella. Silloin kaveri
toi ulkomaanmatkaltaan tuliaiseksi räikeän vihreät
rihkamakorvikset, jotka olivat huulten muotoiset. Kun minulla oli
ollut ne korvassa pari päivää tai mitä lie, en muista, kuinka
kauan, korvat alkoivat oireilla tosi pahasti. Minusta oli tullut
nikkeliallergikko.
Sen myötä taisin antaa korvien parantua ilman mitään koruja ja reikien mennä
ensimmäisen kerran umpeen.
Olimme mummulareissulla
Pohjanmaalla, kun otin puheeksi äidille, että voitaisiin käydä
laitattamassa uudet reiät. Äiti ei ehkä ollut kovin ilahtunut,
että korvat piti rei'ittää uudelleen, mutta poikkesimme kuitenkin
kultasepänliikkeeseen. Nyt annoin ampua napit korviini, koska
valikoimaan oli tullut kullan- ja hopeanvärisiä kivettömiä tähtiä,
jotka olivat kyllä korkeita, mutta silti ihan kivan näköisiä.
Otin hopeanväriset teräväsakaraiset tähdet.
Taas piti desinfioida
reikiä Neo-Amiseptilla ja pyöritellä koruja korvassa, ”kuin
vetäisi kelloa”. Moista ohjetta ei ehkä nykyään enää voida
antaa, eihän nykynuoriso tiedä, miten kelloja vedettiin. Eihän
”vetäminen” edes ollut liikkeenä vetämistä vaan
pyörittämistä.
Kun reiät olivat
parantuneet, aloin käyttää toisenlaisia koruja, mutta vain
kultaisia tai hopeisia, rihkamakoruihin ei ollut enää paluuta.
Olisinkohan ollut
yhdeksännellä luokalla, kun eräänä iltana omassa huoneessani
ajattelin, että vasempaan korvaan voisi laittaa toisenkin reiän.
Otin hakaneulan ja poltin sitä kynttilän liekissä. Sitten pyyhin
mustuneen neulan puhtaaksi pumpulilla, jossa oli Neo-Amiseptiä.
Aloin työntää neulaa korvalehdestä läpi.
Se ei varsinaisesti
sattunut, mutta sen hidas uppoaminen lihan läpi oli jotenkin
iljettävää. Ja jossain kohtaa alkoi tuntua, että neula ei enää
etene. Neula näkyi muotona nahan alla, mutta ei tullut läpi. Oli
painettava lujempaa. Lopulta neula napsahti ihon alta näkyviin. Nyt
yritin survoa korua reikään, mutta ei se mennyt. Otin terveysnapin,
jonka terävän pään olin hionut joskus vähemmän teräväksi,
ettei se pistä niin ikävästi ihoon, ja tungin sen korvalehdestä
läpi. Taas kuului inha nahan repeämisen ääni, sitten koru oli
korvassa.
Ajattelin, etten
tarvitse enää enempiä reikiä korvaani, mutta kuinka ollakaan,
Oulun Kuusrockissa sain uuden kaverini kanssa loistoidean: otetaan
uudet reiät korvaan festarikojussa. Kaljatelttajonossa tapaamani Mia
ja minä siis kävimme ammuttamassa uudet tähdet korvanlehtiimme.
Tarjolla taisi olla vain kullanvärisiä ja vähän
pyöreäsakaraisempia kuin minun edelliset tähteni. Joten sellaisiin
oli tyytyminen, vaikka teräväsakaraiset hopeanväriset olivat
olleet hienommat.
Mikä yllätys,
festarireikäkin tulehtui pahasti, joten otin myöhemmin korun pois.
Kuitenkin, kun jonkin aikaa myöhemmin, korvalehden parannuttua,
kokeilin laittaa reikään korua, se menikin yllättäen läpi eikä
edes tulehtunut enää.
Syystä tai toisesta,
reiät, tai jokin niistä, on mennyt välillä umpeen, joten olen
tehnyt niitä aina uudestaan. Viimeksi eilen laitoin sen
kullanvärisen tähden korvaani, hopeiset eivät ole enää tallessa.
Tallessa on myös muovinen Neo-Amisept-pullo, se sama, joka minulle
ostettiin ensimmäisten reikien aikaan. Ehkä kolmisen vuosikymmentä
sitten, kun olin kastelemassa vanupuikkoa nesteessä, puikko putosi
puteliin. Se on siellä vieläkin.
Tuorein reikä on aika
kipeä, mutta eiköhän se siitä muutaman päivän sisään ala
rauhoittua. Putsailen sitä vanupuikkohöysteisellä vuosikerta-Neo-Amiseptillä ja pyörittelen korua,
kuin vetäisin kelloa.