Kohti seikkailua, sinne ja takaisin

Monesti kotinurkillakin pyöriminen on minulle seikkailu, koska pujahtelen porttikongeista ja avoimista ovista, joista en ole ennen kulkenut, tai jos olenkin, yritän nähdä tutuissa paikoissa jotakin, mitä en ole ennen nähnyt. Näin ollen minulle todellakin on aina seikkailu lähteä kotikaupungista junalla jonnekin, vaikka olen senkin tehnyt monta kertaa. Erityisen seikkailullista on matkustaa pääkaupunkiin asti, josta edelleen meren yli toisen maan pääkaupunkiin.
Junamatka alkaa toisin kuin olin toivonut: olisin halunnut istua poikittain tai ainakin väljästi kahdella penkillä, mutta se ei nyt tule kyseeseen, sillä juna on täynnä. Hätistän naisen pois ikkunapaikaltani ja pujottaudun istumaan viiksekkään itseään raaviskelevan miehen viereen. Mies haisee imelälle lialle. Edessä olevien penkkien välistä avautuu maisema, jota hallitsee miehen pää. Ohuet hiukset on kammattu kaljun yli eteenpäin. Miehen sieraimesta rehottaa karvatupas. Tulee mieleen ruohomätäs hiekkarannalla, vaikka rantamielikuva on huomattavasti miellyttävämpi kuin sen aiheuttanut näkymä.
Seuraavana Toijala. Nästa Toijala. The next stop Toijala. Vierustoverini jää onneksi pois Hämeenlinnassa, syynäsin tämän tiedon hänen lipustaan tarkastuksen yhteydessä.
Minulla on junalukemisena vanhoja Kielikelloja. Numerossa 4/2008 kerrotaan: ”Laatu on aiemmin tarkoittanut yleensä jotakin neutraalisti luokittelevaa, mutta sitä käytetään nykyään yhä useammin positiivisesti arvottavassa merkityksessä.” Laadusta on tullut myös jotakin epämääräisen abstraktia: ”Haluavatko lasten vanhemmat todellakin keskustella laadunhallintasuunnitelmasta vai oman lapsensa kuulumisista?”
Hämeenlinnassa haju-ukkeli vaihtuu toiseen, vanhempaan ukkeliin. Vaivaan miestä jo pian kulkemalla hänen ohitseen, kun käyn vessassa. Kohta olen taas penkkiparin vieressä odottelemassa, että mies tekee tilaa. Hän säpsähtää nopeaa paluutani: ”Ai. Mä luulin, että sä menit huikalle.”
Pakenen junan ahtautta ja ukkeleita Kielikellon jännittävyyksiin: ”Vuonna 1916 luetellaan mm. köyhäinhoidon kanslialle esitettyjen pyyntöjen määriä ja syitä (405 raha-apua, 1449 lääkäri- ja lääkeapua) ja köyhyyden aiheuttajia (mielisairaus 79:llä, tylsämielisyys 11:llä, aistiviallisuus 1:llä, laiskuus ja epäsäännöllinen elämä 3:lla).”


Tallinnassa
Kun kävelee kuudelta aamulla Tallinnassa, kaduilla ei ole juuri vaaraa törmäillä vartaantulijoihin. Hiljaista on. Olisi kivaa, jos jossain olisi tarjolla vaikkapa hierontaa varhaisille vieraille, mutta eipä ole. Ei ole edes avointa kahvilaa. Söin aamupalaa laivassa ennen rantautumistani, joten iso nälkä ei vielä varhaisaamusta vaivaa, mutta teetä alkaa tehdä mieli.
Tuntuu, kuin olisin ainoa hereillä oleva ihminen koko kaupungissa, tai ainakin melkein. Näen jokusen työmiehen, postinjakajan ja siivoojan, joka menee talon ovesta sisään välineidensä kanssa. Vasta seitsemän jälkeen löydän kioskin, josta saa teetä. Take away -kofeiiniannokseen on tässä kohta tyytyminen. Yritän lähestyä kuumaa teetä varovaisesti odoteltuani hetken sen jäähtymistä, mutta poltan silti kieleni. Onnistun muovikannesta huolimatta myös läikyttämään teetä rukkaselleni, josta se imeytyy läpi.
Kävelen teeni kanssa eteenpäin ja näen paikan, joka on avoinna. Se on jonkinlainen baari tai ravintola, jonka terassilla on nuorisoa vähissä vaatteissa. Minihameinen tyttö istuu pojan sylissä ja ympärillä seisoksii muuta teiniväkeä. Paikan nimi on Lost Home.
Ensin arastelen aidan ulkopuolella, mutta sitten hörppään teeni loppuun, laitan mukin roskikseen ja kävelen pihaan ja pikku portaat alas ovelle, jossa lukee avaamisaika – klo 18 – mutta ei sulkemisaikaa. Käynnissä siis lienee yhä edellinen ilta. Oven takaa raikaa ihmisten kovaääninen möykkä ja karaoke. Irrotan otteeni ovenkahvasta ja annan raottamani oven sulkeutua. Ei. Ennen puolta kahdeksaa aamulla moinen on vähän liikaa jopa minunlaiselleni seikkailijalle.
Vaan jo melkein nurkan takaa löytyy kahvila, Reval Cafe, joka aukeaa puoli kahdeksalta, siis näillä hetkillä. Käyn vielä kävelemässä pienen pätkän katua ja kurkkimassa näkymiä, sitten palaan takaisin ja menen ovesta sisään. Ah ja voih. Kahvila on vallan viehättävä sisustukseltaan, ja vitriinissä on vaikka mitä suolaista ja makeaa herkkua. Aamun teehetki numero kaksi on huomattavasti nautinnollisempi kuin ensimmäinen.
Kun nostan teekupin lautaseltaan, kupin alta paljastuu lautaselle asetettu pyöreä paperi, jossa on Nalle Puh -aforistiikkaa.
Isoista ikkunoista näkyy kadun toiselle puolelle, missä on salaperäisen näköinen paikka, joka kaiketi niin ikään on vielä auki edellisillan jäljiltä. Edessä on autoja parkissa ja ihmisiä seisomassa. Ikkunoista ei näe sisään, ovella seisoo ovimies. Välillä ovi käy. Paikka on nimeltään Cafe VS Tallinn, mutta kahvilalta se ei näytä, vaikutelma on yökerhomainen.
Ja sellainen se onkin. Sellainenkin. Sieltä saa myös ruokaa. Tämän luen myöhemmin kotona netistä. ”Kromiputkea ja ihmisiä ajan hermolla - VS:stä on tullut valtavan suosittu tyylitietoisten paikallisten ja ulkomaalaisten joukossa. VS:ssä tuntuu aina, että siellä on sitä jotakin.”
Kun olen syönyt parmankinkkuleipäni, haen vielä pienen rommikakun. Äänettömästä telkkarista tulee lastenohjelmaa.
Lähden taas sulattelemaan syömisiäni voidakseni vähän myöhemmin syödä lisää. Haluan tutustua mahdollisimman moneen ruokapaikkaan.
Boheem on juuri auennut, kun kymmeneltä olen sen ovella. On melko varhainen lounasaika, mutta olen aloittanut päiväni aikaisin ja liikkunut paljon, joten on hyvinkin keiton paikka. Tilaan inkiväärillä ja appelsiinilla maustetun tomaattikeiton ja Vittel-veden, hienosti viroksi. Viroksi asiointi sujuu, jos ehdin hieman miettiä, mitä sanon. Yllättävissä tilanteissa suustani tulee helposti englantia (tai suomea), ja silloin olen aina itseeni vähän pettynyt. Haluaisin pärjätä Virossa viron kielellä.
Kun tarjoilijapoika tuo leivät, kyselen lusikan perään, koska en näe sellaista missään. Poika osoittaa ehkä vähän hämmentyneenä vesipulloni taakse. Noloa. Siinä se on omassa pikku pöydässäni sievässä paketissa. Paketti vaan on sen verran pöydän värinen, etten äkännyt.
Syötyäni käyn Telliskiven designmyymälässä. Muuten en välitä kaupoissa pyörimisestä, mutta jotakin paikallista taiteen tuotetta kuskaisin mielelläni kotiin, etenkin jotakin käyttökelpoista ja kaunista, joka ei ole kovin hankala kuljetettava. Löydän näihin kriteereihin melko täydellisesti sopivan ilvestyynynpäällisen. Ilves on alter egoni, ja ilves myös liittyy virolaiseen kansanperinteeseen – ja näillä kahdella asialla on yhteys.
Sitten olen valmis tutustumaan seuraavaan ravintolaan, joka on Kivi Paber Käärid, mutta koska en ole ihan vielä valmis seuraavaan ateriaan, otan Amaretton. Sieltä siirryn F-hoone-nimiseen paikkaan, jossa on todella täyttä. Jään kuitenkin syömään sinne. Tilaan vironkieliseltä ruokalistalta viroksi pastaa.
Telliskiven huudit on mukavaa aluetta palloilla ja istuksia. Persoonallisten ravintoloiden lisäksi tarjolla on graffiteja ja muuta taidetta.
Vanhasta kaupungista olin ajatellut katsastaa Rataskaevu 16:n, mutta lopulta se jää. Kun menin paikan ohi ensimmäisen kerran, se oli vielä kiinni. Kun ohitin ravintolan toisen kerran, olin yhä niin täynnä F-hoonen jäljiltä, että en olisi jaksanut syödä mitään, enkä halunnut sinne mennä pelkästään lasilliselle. Kun olin kolmannen kerran Rataskaevu 16:n oven takana, menin sisään. Siellä ei kuitenkaan ollut yhtään vapaata pöytää.


Laivassa
Menomatkalla minulla oli hytti. Kun menin laivaan, painelinkin suorinta tietä koppiini ja jäin sinne. Paluumatkalla minulla ei ole hyttiä, joten joudun kokemaan kaikenlaisia laivallisuuksia kuten vyö auki käytävää pitkin hoippuvan kännisen suomalaisen.
Vapaita tuoleja ei ole liiemmin tarjolla, joten päädyn istumaan yhdeksännen kerroksen lattialle. Siellä istuu ja makaa jonkin verran muutakin porukkaa. Minä ja muu yhdeksännen kannen väki olemme kaikki väsyneitä tai pitkästyneitä omalla tavallamme. Tai osa ei ole, koska torjuu pitkästymistä omalla tavallaan. Minä olen suosiolla pitkästynyt, en tee muuta kuin olen tai tarkkailen muita.
Mies ja poika makaavat, kumpikin oman älylaitteensa seurassa luurit korvilla. Kolme tyttöä pelaa korttia, juo mietoja alkoholijuomia tölkeistä ja keskustelee englanniksi. Kuudettakymmentä käyvä pariskunta on huomattavasti muttei erityisen häiritsevästi humalassa. Juttelevat leppoisia. Nainen silittelee ja halailee miestä. Nuoret pojat juovat kolaa.
Vähän ajan päästä humalaisen naisen humalainen mies nousee lattialla, ilmeisesti vaivalloisesti, en seuraa tilannetta. Hän sanoo pojille: ”Älkää naurako, tekin tuutte vanhoiksi.” Mies lähtee hissillä alas, nainen jää jatkamaan miehen aloittamaa keskustelua, vaihtaa nuorten poikien kanssa muutaman lauseen iästä ja sen sellaisesta.
Tällä kannella on myös henkilökunnan tiloja. Väkeä kulkee kahdesta eri ovesta sisään ja ulos. Sisään mennessä pitää ensin vetää kortti lukijan läpi, sitten vielä naputella koodi, jotta ovi aukeaa.
Minä istun ja makaan vuorotellen, väsyttää. En nukkunut edellisyönä. Osaan nukkua vain omassa sängyssäni, sielläkin vain yksin.
Lähden kuitenkin välillä jaloittelemaan ja kurkkimaan laivan tarjonnan läpi. Ensin menen kauppaan. Siellä tulee olo, kuin olisin sketsissä: vetelän ja väsyneen näköiset soittajat ja merimiespukuinen solisti esittävät pullo- ja karkkihyllyjen keskellä Dingon Autiotaloa.
Mies maistiaispöydän takana kysyy, otanko mieluummin siideriä vai sitruunalonkeroa. Siiderimerkistä tiedän, että se ei ole kelpoa vaan kuraa, joten valitsen lonkeron. En kuitenkaan osta sitä vaan tavallista vahvemman greippilonkeron, yhden tölkin, kun ajattelen, että jotakin on ostettava.
Jonossa edessäni asioi humalainen suomalaismies, joka suoriutuu asioinnistaan varsin hitaasti. Kassamies on kärsivällinen vaikkakin varmasti kärsivä. Kun saan itse maksettua, jatkan kierrostani ja kävelen baarin sivuitse. Baarissa lauletaan karaokea – ”Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään” – lujaa ja pieleen. Seuraavassa ravintolassa bändi soittaa ikivihreää toisensa perään: Lambadaa ja muita kuolemattomia klassikoita. Voisin ostaa jonkin juoman, mutta jossain rauhallisemmassa paikassa. Sellaisen löytäminen on kuitenkin helpommin ajateltu kuin toteutettu. Niinpä istahdan yhden hiljaisen välikön nurkkaan kokolattiamatolle ja avaan tavallista vahvemman lonkeroni.
Helsinkiin on vielä matkaa.