Lomalla

Toisinaan töissä tulee olo, että tarvitsisi lomaa. Mutta toisinaan lomalla tulee olo, että tarvitsisi töitä. Olen jotenkin huono lomailija. Pitäisi lähteä aina johonkin reissuun, että irtautuisi kunnolla kaikesta. Kotona jää helposti pyörimään omiin nurkkiin ja omiin ajatuksiin, jotka helposti liukuvat kummiin uomiin ja johtuvat siitä sitten linkoamaan itsensä ympärillä. Vinhasti kieppuva mytty uuvuttaa ja johtaa joko epätoivoisiin tekoihin (siis lähinnä kaikkiin pikku typeryyksiin) tai ihan vaan apatiaan.

Nytkin tietysti voisi tehdä kaikkea sellaista, mitä ei päivätöiltä mukamas ehdi ja jaksa, esimerkiksi kirjoittaa jotakin muutakin kuin joutavia Facebook-päivityksiä. Mutta ryhtyminen ja aikaansaaminen ovat vaikeita juttuja.

Välillä otan itseäni niskasta, niin kuin wanha cunnon sanonta kuuluu, ja harjoitan lievää toimeliaisuutta. Eilen imuroin. Tänään kastelin kukat.

Pienet arkiset toimet kuitenkin ovat joskus yllättävän haasteellisia nekin, eivätkä vain sen ryhtymis-osan kannalta vaan myös toteutuksen osalta. Onnistun välillä saamaan aikaan pienimuotoisia katastrofeja ihan peruspuuhien parissa. Kolhin imurilla kirjakaapin jalkaa niin, että siitä lentelee palasia ja kastelen kukat niin, että vesi tulvehtii lautaselle ja kaapin päälle ja lattialle, niin kuin kävi taas tänään. 
Ja sain päähäni olla niinkin tehokas, että vein yhden ison ja pölyisen kukan suihkuun. Voin vinkkinä kertoa, että senkin voisi tehdä ennen kuin kastelee kukan. Kun painavaa, vettä valuvaa laitosta roudaa kylppäriin, matkalla ehtii kastella aika pitkän pätkän parkettia ja omat housut. Onneksi parketti on jo valmiiksi huonossa kunnossa. Tuollaisesta rönsyävästä rohjakkeesta, jonka nimi kaiketi on kissus, myös irtoaa aika lailla kuivaa oksaa ja lehteä, kun sitä rahkottaa pitkin kämppää.

Ehkä vähemmän vahinkoa saa aikaan, jos vaan suosiolla makaa läppärin alla.

Jos en makaa, toljottelen keittiön ikkunasta, miten lunta sataa ensin rivakkaan tahtiin, sitten hidastuen hitelyksi. Lumihiutaleet ovat muuten kuusisakaraisia, opin sen töissä tietokilpailussa viimeisenä päivänä ennen lomaa.

Lumihiutaleseurannan lisäksi päiväni kohokohtiin kuuluu vastapäisen talon keskikerroksen kissan ikkunanlautaulkoilun seuraaminen. Aika usein morjestan sille ja sanon: ”Moi, kissa.”

Mutta arvatkaa mitä? Kissaa ei kiinnosta.

Ihastumisen ies

Yleensä kun ihastun – ja luoja paratkoon, ihastun rasittavan usein – tyyppi on tavalla tai toisella väärä. Siksi ihastuminen tai ihastuneena oleminen on vieläkin rasittavampaa, kuin se olisi kaikin puolin ookoossa ihastumistapauksessa.

Ihastumisen hetki, se kun tajuaa, että nyt aletaan olla vuoristoradan huipun kohdalla ja kohta mennään vauhdilla, on tavallaan ihan kiva. Mutta se, että tunne jää olemaan, alkaa syödä miestä, naista ja muunsukupuolista tai ainakin minua. On ihan hemmetin rasittavaa, kun ei saa nukuttua, kun mahassa on koko ajan outo olo, kun on vaikea keskittyä mihinkään järkevään. Kun ihastuksen kohteelle puhuessa kompastelee sanoihinsa ja puhuu ihan mitä sattuu, ilmeilee ääliömäisesti, häslää, kun ei älyä tehdä yksinkertaisia asioita yksinkertaisesti ja tolkullisessa järjestyksessä. Sellaista kaikkea.

Ja jos – minun tapauksessani yleensä kun – se ihastuksen kohde ei ole vain ominaisuuksiltaan sellainen, että siihen ei välttämättä oman hyvinvointinsa kannalta olisi suotavaa ihastua, vaan myös sellainen, jolle ei edes saisi tai ainakaan kannattaisi oikein näyttää, että on ihastunut, niin hankalaksi menee elämä. Tilanne ei etene mihinkään päin. Ja koko ajan pitää luonnollisesti miettiä, mitä se tyyppi minusta miettii.

Elämässäni on välillä sellaisia hetkiä, että en ole ihastunut kehenkään. Silloin elo rullaa edes joiltain osin mukavan tasaiseen tahtiin. Olen siis yleensä tyytyväinen vallitsevaan ihastumattomuuden olotilaan.

Mutta sitten se taas iskee kuin virus ja vie mennessään, vaikka en haluaisi. Alkaa sotkea elämää, jossa olisi ihan tarpeeksi haastetta muutenkin, minulla kun mielen tasapaino ylipäänsä on kiikunkaakkuvaa lajiketta. Koko ajan ahdistus asuu sisuksissa tai vähintäänkin hönkii niskassa.

Ihastuminen ei helpota yhtään oloa, vaikka sen noin niin kuin äkkiseltään voisi ajatella olevan positiivinen tunne.

Ei sillä, että minä nyt olisin ihastunut. Mutta yks mun kaveri on.

Terveisiä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä

Kun en taas eilen illalla saanut unta, mietin sängyssä kaikenlaista, muun muassa YTHS:n lääkäreitä. Veli, joka opiskeli Helsingissä, kehui saman kirjainlyhenteen alla pääkaupungissa toimivia lääkäreitä mitä parhaimmiksi. Jyväskylän YTHS-kokemukseni taas olivat toista ääripäätä. Kun olin jo parilla sketsihahmon oloisella lääkärillä epäillyt olevani piilokamerassa, luulin, että ei voi pahemmaksi mennä.

Meni.

Kun pääsin vastaanottohuoneeseen, lääkäri tuijotti konettaan eikä noteerannut minua millään lailla. En muista, kuuluiko jossain vaiheessa jonkinlainen murahdus vai aloinko ihan vaan oma-aloitteisesti asiaani kertomaan. Huoleni koski yskää, joka oli alkanut kauan aikaa sitten eikä tuntunut loppuvan ollenkaan.

”Että jos vaikka olisi keuhkoputken tulehdus.”

”Yskä on aina keuhkoputken tulehdus”, lääkäri tiuskaisi, kuin olisi ollut minulle hyvinkin vihainen siitä, että olin tullut häiritsemään hänen rauhaansa.

”Aha.”

”Onko räkää?” lääkäri äyskäisi vilkaisemattakaan minuun päin.

”Mitä?”

”MINKÄVÄRISTÄ RÄKÄÄ?”

”Öö, en mä tiedä...”

”ONKO VIHREETÄ?”

Tämän lääkärikäynnin jälkeen ei enää mahdottomasti hetkauttanut seuraava lääkäri, joka minut huoneeseensa päästettyään puhui ehkä kaksikymmentä minuuttia entisen työkaverinsa kanssa puhelimessa avoimesti, rennosti ja kiirehtimättä. Siinä käytiin läpi taannoista risteilyäkin ja naurettiin hauskoille muistoille.

Puhelun loputtua lääkäri kertoi – puheluaan liiemmin pahoittelematta – että hän toimi ennen yksityisellä puolella ja siellä kaverit ovat nyt järjestämässä hänelle läksiäisiä. Oli kuulemma mukava paikka, mutta kovasti töitä. Nainen halusi vaihteeksi leppoistaa elämäänsä siirtymällä YTHS-lääkäriksi.

Tästä erikoisesta tapaamisemme alusta huolimatta lääkäri vaikutti lopulta vallan tolkulliselta ihmiseltä. Jatkossa pidinkin huolen, että varasin ajan nimenomaan tälle lääkärille. Ei hän puhunut edes puhelimessa myöhemmillä käynneilläni.

Sliding doors (sisältää elokuvan juonipaljastuksen)

Elokuvassa Sliding doors näytetään kaksi rinnakkaista tapahtumien kulkua: miten asiat menevät, kun nainen ei ehdi metroon ja miten asiat menevät, kun hän ehtii. Yksi pieni juttu elämässä menee niin tai näin, ja asiat lähtevät etenemään tyystin eri suuntaan. Paitsi että lopussa – erilaisen reitin kautta – päädytään kuitenkin kutakuinkin samaan tilanteeseen.

Olen paljon tullut pyöritelleeksi mielessäni erilaisia sattumia elämässä ja niiden vaikutusta koko kunkin sattumuksen jälkeiseen elämään. Mitä jos en olisikaan valinnut lukion jälkeen kansanopistopaikaksi Haminaa tai jos en olisi mennyt opistokaverin häihin vuonna 1999 tai jos olisin jättänyt väliin Runopiha-tapahtuman vuonna 2004. Elämäni olisi varmaankin tyystin toinen. Olisiko se onnellisempi vai onnettomampi, ei voi tietää.

Tai ehkä tapahtumain kulku olisi joistakin näistä merkittävistä ja johonkin suuntaan viettävistä sattumuksista huolimatta johtanut Sliding doors-elokuvan tavoin nykytilanteen kaltaiseen asiain tolaan huolimatta eri reitistä.

Joissain ikävissä – usein pienissä, jopa mitättömissä – asioissa olen ahdistavuuteen asti jossittelija. Mitä jos olisinkin tehnyt yhden pienen asian toisin? Silloin jotakin ikävää ja häpeää tuottavaa olisi jäänyt tapahtumatta. Juuri häpeästä taakaksi muodostuneissa muistoissa usein on kyse. Häpeää, oli se turhaa tai ei, on raskas kantaa.

Kun olin lomakodilla kesätöissä, minun piti yhtenä päivänä ottaa kotiin lähtiessäni mukaani lomakodilla lomaillut mummeli. Olin ymmärtänyt, että kotiinkuljetus olisi pitänyt tapahtua seuraavana päivänä, ei sinä päivänä, kun asiasta oli puhe. Kun olin lähdössä töistä, näin lomakodin johtajan ja mummelin juttelevan keskenään. Ajattelin sanoa, että lähden nyt, mutta en halunnut keskeyttää heidän keskinäistä juttuaan. Lähdin sanomatta mitään. Nukuin yöni huonosti, kun mietin vastuullista seuraavan päivän tehtävääni: piti muistaa ottaa mummo kyytiin.

Mutta seuraavan päivänä kuulin, että mummo olisi pitänyt kyytsätä keskustaan edellisenä iltapäivänä.

Asia jäi vaivaamana minua todella paljon. Miksi en lähtiessäni ollut huikannut, että olen lähdössä? Jos vain olisin. Silloin mummo olisi äkännyt hypätä kyytiini.Tai miksi en ollut asiasta keskusteltaessa varmistanut, että huomennako. Jos vain olisin.

Mummo oli saanut kyydit lomakodin johtajalta, joten ei ollut tapahtunut isoa vahinkoa, mutta mummo oli ihmetellyt, että miten olin kuitenkin unohtanut ottaa hänet kyytiin. Olisin halunnut päästä pahoittelemaan ja selittämään hänelle, että olin käsittänyt väärin, en unohtanut, mutta en tietenkään päässyt.

Asia vaivaa minua yhä.

Tuo sattumus ei kuitenkaan ollut sellainen, joka olisi vaikuttanut elämäni suuntaan. Niitä, jotka ovat vaikuttaneet, en ole harmitellut.  

Valehtelu on ahterista

Haluan uskoa siihen, mitä ihmiset minulle sanovat. Yhtä lailla haluan, että muut uskovat minuun.

Inhoan valehtelua.

Minulla on ollut aviomies, joka on valehdellut kirkkain silmin sekä minulle että minun läsnä ollessani kolmannelle osapuolelle, ettei ole koskaan tehnyt tai sanonut jotakin, mitä hänen on kerrottu tehneen tai sanoneen – ja mitä hän myös todistettavasti on tehnyt tai sanonut.

Tiedän, että ikävästä teosta kiinni jääminen tai teon käsitteleminen muiden kanssa on todella epämukavaa. Silti minua hämmästyttää ja hämmentää röyhkeys, jolla valehtelija yrittää häpeältään välttyä.

Kuulostaa varmasti hurskastelulta, mutta itse pyrin tekojen kieltämisen sijaan jättämään tekemättä ne asiat, joiden paljastuminen tuottaisi minulle epämukavuutta ja häpeää.

En ole aina onnistunut, tunnustettakoon se heti, mutta yhä useammin onnistun. Muistan monia riitatilanteita, joissa toinen osapuoli on hyökännyt tosi alhaisin lausein kimppuuni ja minun olisi tehnyt mieli vastata samaan tyyliin. Olen kuitenkin niellyt sanani, koska en ole halunnut joutua tilanteeseen, jossa enemmän tai vähemmän julkisesti käydään sanomisiani läpi. En haluaisi kokea sanomisistani aiheutuvaa häpeää, mutta en myöskään luultavasti pystyisi enkä edes haluaisi pystyä kieltämään sanoneeni, mitä sanoin.

Jonkin aikaa yritin tapailla miestä, jonka valehtelu oli patologista. Silti annoin itseni uskoa valheisiin monen monituista kertaa, koska on yksinkertaisesti todella vaikea sisäistää, että aikuinen ihminen pudottelee suustaan kaiken aikaa täyttä soopaa.

Totta kai minäkin valehtelen, mutta – poliitikkoa siteeratakseni – puhun niin totta kuin osaan. Ja mielestäni osaan nykyään aika hyvin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeammaksi valehteleminen on käynyt. Ja pidän suuntausta hyvänä.

Lapsena valehtelin paljon kaikenlaista ihan vain huvikseni. Valehtelin kaverille, että Ladassamme on jääkaappi. Valehtelin tarhassa tädeille, että minulla on kotona kansallispuku. Keksin päästäni kokonaisia tarinoita, jotka aloitin: ”Luin Alibista, että...”

Mutta huvikseen valehtelu jäi, kun vanhenin. Teini-iässä pyrin vain jättämään kertomatta asioita, joista en halunnut vanhempieni tietävän, mutta jos äiti kysyi suoraan sen tyylisiä kysymyksiä kuin ”oletko polttanut” tai ”oletko juonut”, ilman muuta valehtelin.

Mutta nykyään, kun on sekä ikänsä että ulkonäkönsä puolesta aikuinen, joutuu tekemistensä takia pulaan yhä harvemmin. Siksi ei tarvitse valehdellakaan.

Opiskeluaikana, kun äiti soitti ja kysyi, mitä kuuluu, saatoin valehdella että ihan hyvää. Jos kuulostin itkeneeltä ja äiti kysyi, olenko itkenyt, valehtelin, että en, on vähän flunssaa.

Näin saattaisin valehdella edelleenkin äidille puhelimessa, koska en halua enkä jaksa kaikkea jakaa hänen kanssaan ja toisaalta myös siksi, etten pidä tarpeellisena, että minun murheeni ovat hänenkin murheitaan.

Ja jos joku tuttuni kysyisi, mitä mieltä olen hänen tyttö- tai poikaystävästään, joka mielestäni on vastenmielinen öykkäri, todennäköisesti valehtelisin, että tyyppi on minusta ihan ok.

Mutta pääsääntöisesti en valehtele läheisilleni. En pidä edes sen tyyppisistä valheista, että lapselle väitetään joulupukin olevan totta. Ja minusta on inhottavaa valehdella silloinkin, kun valehtelu liittyy kaverin polttarien järjestämiseen ja syynä on vain polttariyllätyksen säilyminen yllätyksenä.

Joskus menen liiallisuuksiinkin rehellisyyden tiellä. Tai kyse lienee sittenkin vain liiallisuudesta lörpöttelyn tiellä: haluan kertoa kaiken. Tai lipsahdan niin sanottuun too much information -puheeseen vaikka vähäisempikin tieto riittäisi. Tarkoitan tällä sen tapaista tilannetta, jossa poikaystävä kysyy, monenko pojan kanssa olen elämäni aikana suudellut. Tällaista keskustelua ei muistaakseni ole koskaan käyty. Mutta saattaisin vastata, että ”yli sadan kanssa” vaikka voisin sanoa diplomaattisemmin vaikkapa: ”En tiedä, en ole laskenut.” Ihmisillähän on paha tapa kysyä asioita, joihin eivät kuitenkaan lopulta edes halua kuulla rehellistä tai ainakaan eksaktia vastausta.

Valehtelijat ovat yleensä itse epäluuloisia muiden puheita kohtaan. Minun on erittäin vaikea pysyä rauhallisena tilanteessa, jossa minua syytetään valehtelusta, kun puhun totta. Valehtelija–vainoharhailija on ihmistyyppinä niin uskomattoman kuluttava ja raskas, etten soisi kenenkään joutuvan sinnittelemään elämässään sellaisen kanssa. Itse yritin turhan kauan.

Tarinani tyyppi tivasi esimerkiksi alvariinsa vanhaa kunnon Onko sinulla toinen -kysymystä. Yleensä tietysti vastasin ensin totuudenmukaisesti, että ei. Mutta jos tyyppi on vainoharhainen, rehellisyys ei auta yhtään mitään. Hän kysyy samaa heti perään uudelleen. Ja sitten uudelleen. Saadakseen lopulta ”totuuden” selville. Hän tarjoaa palkkioksi jopa vapautusta itsestään: ”Jätän sinut rauhaan, kun myönnät.”

Kun hermot viimein menevät totaalisesti, sanon, että on, totta kai minulla on toinen, ellei peräti kolmaskin. Mutta lopulta kuitenkaan valhekaan ei kelpaa totuudeksi, ja miehen itsensä ”jätän sinut rauhaan” osoittautuu yhdeksi valheeksi muiden joukossa. Rauhaan jättämisen sijaan mies alkaa tivata: ”Kuka se on?”

Vaikea tietysti vastata, kun ketään ”toista” ei ole. Eikä ole edes sitä ensimmäistä, kun kyseinen poikaystäväkokelas on täydellinen sekopää, jonka kanssa oikea suhde ei pääse koskaan alkamaan.

Painavaa asiaa

Kun heräsin, jäin sänkyyn miettimään kaikenlaista. Kaikenlainen sisälsi muun muassa työpuhelimen pin-koodin arvailua ja työkoneen salasanan miettimistä sekä nykyisen työnimikkeen ja toimenkuvan pohtimista.

Niin. On viimeinen varsinainen lomapäivä, viikonlopun jälkeen maanantaina pitäisi palata töihin.

Työteemain ohessa mieleen nousi muutakin. Mietin, että tarvitsisin miehen, jolla on iskuporakone. Mietinnnät kävivät jotenkin raskaiksi, painoivat patjaa vasten. En jaksanut enää parinkymmenen minuutin jälkeen edes liikahtaa saati nousta. Lopulta keräsin voimani kimpuksi ja nopealla riuhtaisulla viskasin peiton ja sen päällä makaavat lyijyiset ajatukset päältäni ja nousin ylös.

Ajattelin, että voisi hakea torilta mansikoita, mutta sitten keksin, että jos sittenkin huomenna. Kaikki raskaat aatokset eivät tainneetkaan ravistua pois peiton mukana.

Tai jos se vaikka onkin ikä, joka painaa. 

Jos jollakin on kosolti hintaa, se on hintava. Jos jollakulla on paljo rintaa, hän on rintava. Jos joku tuntuu oikein roimasti, se on tuntuva. Joten… jos jollakulla on runsaasti ikää, onko hän ikävä?

En tiedä, onko minulla ikää runsaasti, mutta vähän ikävältä silloin tällöin tuntuu.

Yleensä ei kyllä puhuta ikävistä vaan iäkkäistä ihmisistä, jos viitataan iän paljouteen. Mutta missä vaiheessa ikää on niin paljon, että määrä on mainittava, niin kuin siihen ikä-sanaan viitaten?

Minulla oli aiemmin tässä kuussa syntymäpäivä, siitä ehkä moiset mietteet. Sitä miettii taas kerran ajan kiihtyvä kulkua ja sitä, miten vaikea vauhdissa on pysyä mukana.

Kävin syntymäpäivänäni Sokoksella. Silmiini osui valokynähylly, ja valokynän pitäisi osua ehkä myös silmieni alle, mutta minä en osaa käytellä meikkivoiteita enkä valokyniä, joten naamani kaiketi jatkossakin näyttää ikäiseltäni.

Syntymäpäivänäni täytin yhden kyselyn netissä. Siinä kysyttiin ikää, ja kirjoitin siihen uuden ikänumeroni, vaikka itse asiassa täytin sen vasta myöhään sinä iltana. Kun olin kirjoittanut ikäni, systeemi kertoi minulle, että kahdeksan merkkiä jäljellä. Olen siis aika nuori verrattuna esimerkiksi siihen, että ikäni olisi kymmenennumeroinen luku.

Saavutin uuden ikävuoteni televisiosta katselemani elokuvan aikana. Elokuva kertoi Aileen Wuornosista. Kun hänet teloitettiin, hän oli samanikäinen kuin minä uusine ikänumeroineni. Usein, kun vertaa itseään oman sen hetken iässä kuolleisiin, miettii, miten paljon vähemmän on saanut aikaiseksi. Tässä Wuornosin tapauksessa vähempi aikaansaaminen on kai kuitenkin lähinnä hyvä asia.

Lukeva mies on kaunis

Tänään kävelin kirkkopuiston halki. Puiston penkillä istui poika, nuori mies. Ensin katsoin, että hän lukee kirjaa. Mutta ei sentään, hän oli kumartuneena älypuhelimensa ylle, niin kuin nykyihminen tapaa olla. Hetken kestänyt ilahtuneisuus minussa katosi.

Mieleen tuli taas mies laivassa. Kun pari viikkoa sitten merimatkailimme Helsingissä mantereelta saarelle, istuimme matkan ajan samassa pöydässä lukevan miehen kanssa. Mies luki vieläpä Murakamin kirjaa, ja kirjassa oli kirjanmerkkinä Suomenlinnassa esitettävän Seitsemän veljestä -näytelmän lippu.

Melkein ihastuin.

Hän ei ollut ulkonäöltään sellainen mies, jollaisiin ihastun ensi hetkessä. Mutta hän oli sellainen mies, jonka kanssa olisin halunnut alkaa jutella, vaikka en koskaan ala jutella kenenkään kanssa.

Me jäimme paatista jo ensimmäisellä saarella, hän jatkoi matkaa.

Onkohan hän jo lukenut Murakaminsa loppuun? Mahtoikohan hän pitää teatteriesityksestä, jota naiset olivat meille juuri hostellin aamusaunassa kehuneet?

Liukuportaissa

Oletko joskus seissyt liukuportaissa tavaratalossa, jossa viereisissä rullaportaissa ohitsesi nousee tai laskee ihmisiä, katsellut heitä ja arvioinut heidät onnellisemmiksi ja elämässään onnistuneemmiksi kuin sinä?
He ovatkin.
Heillä on hyvä palkka ja siisti koti, jossa lattialistat eivät ole irti. Heillä on pelkän olohuoneen lisäksi arkiolohuone, mutta sekin on huomattavasti tilavampi kuin sinun ainoa olohuoneesi. Heidän sohvassaan ei ole mustikkatahraa, niin kuin sinun sohvassasi, eikä sen enempää muitakaan tahroja, vaikka heidän sohvansa on valkoinen.
He osaavat vieraita kieliä paremmin kuin sinä. He harrastavat kulttuuria iltaisin. Heillä on parisuhde, ja se on ihan normaali parisuhde, ja illanviettoja kaveriporukassa. Heillä on jumalauta hyvä ryhtikin, eikä pää tönötä vaakasuoran kaulan jatkeena niin, että se tulee nurkan takaa esiin ennen muuta ruumista.
Heidän lapsensa tervehtivät reippaasti naapureita ja tekevät pyytämättä läksynsä eivätkä jollota samaa älytöntä lausetta sataa kertaa peräkkäin.
Heidän kotonaan syödään itse valmistettu päivällinen joka helvetin ilta eikä milloinkaan koroteta ääntä.
He eivät ole koskaan kiinnittäneet mitään huomiota sinuun liukuportaissa.

Mikkoja (ja ihastuneita likkoja)

Kun olin juuri täyttänyt kahdeksan, ihastuin isoveljen kaveriin, minua kaksi vuotta vanhempaan Mikkoon, joka käytti runsaasti vittu-sanaa, piirteli hakaristejä ja anarkiamerkkejä koulukirjoihinsa ja kampasi tukkansa pystyyn. Kerrassaan paha poika siis. Koulun jälkeen pojat heittivät koululaukkunsa meille ja painelivat ulos, ties mitä pahaa milloinkin tekemään. Joskus tutkimme tyttöjen kanssa salaa Mikon koulukirjoja. En ollut koskaan nähnyt kenelläkään muulla niin huonoa käsialaa.
Myöhäisiltapäivästä Mikon vanhemmat noukkivat poikansa meiltä vihertävään Mercedes Benziin. Luulin autoa ensin taksiksi. Meidän talon pihassa ei kellään ollut niin hienoa ja kallista autoa.
Siihen aikaan (ja aika paljon myöhemminkin vielä) ihastukset tyttöporukassa olivat kollektiivista laatua – eikä se haitannut ketään. Päinvastoin, oli mukavaa hössöttää yhdessä samasta pojasta. Teimme Mikolle laulunkin, tai minä sen oikeastaan tein, ja lauloimme sitä yhdessä. Emme kuitenkaan koskaan Mikon kuullen. Osaan sävelen ja sanat yhä. Sanoissa ei tosin mahdottomasti muistamista ollutkaan. Biisi meni näin: ”Oi Mikko, Mikko, mä tykkään susta, oo oo oo o o o oo.”
Tämä huuma kesti kauan, vielä yläasteellakin kävin kaverini kanssa Mikon bändin keikoilla potemassa ihastusta. Lähetimme myös Sävikseen – kyllä, Sävikseen eli Nuorten sävellahjaan – vähän salaperäisen haasteen Mikolle, jossa pyysimme häntä seuraavalla keikalla heittämään meille rumpukapulansa. Haaste loppui: ”Jos et vielä tästä haasteestakaan meitä tunnista, niin johan on.”
Juontaja toisti: ”No johan on!”
Sitten lähti soimaan toivekappaleemme Sex & Drugs & Rock & Roll. En muista, mistä olimme saaneet päähämme toivoa kappaletta, jota emme oikeastaan tunteneet. Emme tienneet silloin, että esittäjä on Ian Dury. Kappaleen nimenkin olimme kirjoittaneet väärin: Sex and rocks and rock'n'roll.
Ja – jos en ihan väärin muista (melkein toivon että muistaisin) – saatoin lähettää hänelle ihan omalla nimellänikin yhden kirjeen jonakin yläastekesänä.
Yläaste- ja lukioaikana minulla kavereineni ja muulla kotikaupunkini nuorisolla oli tapana maleksia viikonloppuiltaisin ja kesällä joskus viikollakin kaupungin keskustassa ja ”heittää rinksaa” eli kiertää kehää pääkadun kummankin puolen jalkakäytäviä maleksien ja välillä istuskellen ikkunalaudoilla tai liiketilojen portailla. Silloin ei ollut nuorisotaloa, nuorisokahvilaa, ei edes hampurilaisbaareja. Jos sisätiloihin halusi, piti pyrkiä keskustan kerrostalojen rappukäytäviin tai helluntaiseurakunnan teetupaan.
Joskus kävimmekin kavereiden kanssa teetuvassa, ja kuinka ollakaan, kerran siellä oli myös Mikko kavereidensa kanssa. Kun pojat lähtivät nousemaan portaita poistuakseen paikasta, aloimme me tytötkin tehdä lähtöä.
”Älkää poikia seuratko, seuratkaa Jeesusta”, henkilökunta neuvoi. Turhaan.
Kun olin lukion ensimmäisellä luokalla, näin Mikon kerran illalla kaupungilla. Olin sopinut tapaavani poikaystäväni kaupungilla, mutta en ollut vielä nähnyt häntä. Olin kiertämässä kylärinksaa, kun Mikko käveli vastaan. Hän oli ollut aiemmin mahdottoman söpö, mutta nyt vastaani käveli hyvin humalainen ja jotenkin pöhöttyneen, pitkään ja hartaasti juhlineen näköinen verestäväsilmäinen Mikko. Suupielessä oli merkkejä syödystä grilliruuasta. Hän lyöttäytyi seuraani ja alkoi ehdotella, josko lähtisin hänen mukaansa.
Kun minulla vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen, oli tilaisuus ”saada” aiemmin tavoittamaton ihastukseni, huomasin, että ihastusta ei enää ollutkaan, koska sitä söpöä poikaa ei enää ollut. En kuitenkaan suoraan sanonut, että ei kiinnosta. Sanoin, että tapaan kohta poikaystäväni. Hän kävelikin jo pian meitä vastaan, ja sanoin: ”Siinä se nyt tuleekin.”
”Siinähän se tulee”, Mikko kertasi ja jatkoi matkaansa.
En muista, olemmeko sen jälkeen nähneet.
Tuossa vaiheessa nuorta elämääni olin ehtinyt jo ihastua kahteen muuhunkin Mikkoon, molempiin yläasteen aikana. Ja myös he molemmat olivat vielä yläasteaikana kaukaa – ja kollektiivisesti – ihailtavia.
Hekin olivat pahoja poikia, mikä oli jossain määrin kiehtovaa, mutta toisaalta tietysti toivoin, että he huomaisivat minut ja antaisivat minun kunnollistaa heidät. Jo varhain ihmiseen iskostuu luulo kykeneväisyydestä muuttaa toisia.
Toinen näistä yläaste-Mikoista oli minua kaksi vuotta vanhempi hänkin. Hän oli siihenastisista ihastuksista suurin. Ihastus alkoi seitsemännellä luokalla, ja seitsemännellä luokalla olin vielä silloinkin, kun hän sammui lumihankeen. Murheeni määrä oli valtava. Koulussa vietettiin seuraavalla viikolla hiljainen hetki Mikon muistoksi. Meillä oli silloin kotitaloustunti. Seisoin hiljaa essu päällä pöydän vieressä ja itkin.
Toinen Mikko oli minua vuotta vanhempi.
80-luvulla lankapuhelimien aikaan nuorisolla oli harrastuksenaan soitella pila- ja ihastuspuheluita. Tälle Mikollekin joskus soitimme tyttöporukalla. Kun Mikon äiti vastasi, pyysimme Mikkoa puhelimeen. Ja kun hän oli luurin toisessa päässä, laitoimme kasetilta soimaan J. Karjalaisen biisistä Menen sekaisin sinusta -kohdan. Tosin se ei mennyt ihan suunnitellusti, radiosta äänitetty biisi loppui kesken, koska kasetti loppui.
Kerran lukioaikana kävelin kaupungilta yöllä kotiin ja olin jo melkein kotona. Risteyksen linja-autopysäkillä istui joku, joka huusi moi ja pyysi käymään. Se oli Mikko. Kävelin hänen luokseen ja kuulin, että hän oli saanut kaveriltaan kyydin siihen. Oli tullut varta vasten odottamaan minua, kun oli nähnyt minun lähtevän kävelemään kotiin päin.
Oli hämmentävää, kun nämä lapsuuden ja ensimmäisten teinivuosien ajan ihastukset alkoivat ihastua takaisin.
Siitä alkoi meidän yhteinen aikamme, joka ei ollut mikään seurustelusuhde vaan satunnaista heilastelua. Kerran hän soitti minulle, ja kun olimme jo pitkään puhuneet ja hän oli pyytänyt minua tulemaan naapurikaupunginosan diskolle, minun piti kysyä, kuka soittaja on. Mikko ei ollut esittäytynyt, ja minä en ollut tunnistanut häntä äänestä. En silloin kuitenkaan lähtenyt häntä tapamaan.
Mutta kaupungilta Mikko poimi minut aina välillä mukaansa.
Silloin ei ollut Facebookia, mutta Facebook-termeillä ilmaistuna hänen tilanteensa oli tuohon aikaan ”vaikea selittää”, eikä hän minulle sitä koskaan selittänytkään. Minä luulin, että hänen seurustelunsa oli päättynyt, mutta tyttöystävä oli eri mieltä. Ja kun häin sai tietää, että olemme liikuskelleet yhdessä, hän ei ollut erityisen ilahtunut.
Taisi olla minun 18-vuotispäiväni ja ensimmäinen kertani eräässä paikallisessa kellariravintolassa, kun osuin vessaan samaan aikaan tämän tyttöystävän kanssa.
Hän alkoi syytellä minua poikaystävänsä kanssa ”nuohoamisesta”.
Yritin puolustautua muun muassa kertomalla, että en tiennyt heidän seurustelustaan.
”Olihan sillä sormus sormessa!”
Minulla ei ollut mitään muistikuvaa sormuksesta. Voi olla, että sormus ei ollut sormessa, kun hän oli minun kanssasi, mutta voi olla niinkin, etten vain ollut kiinnittänyt sormukseen tai sen sijaitsemiseen vasemman käden nimettömässä huomiota. En osannut tarkkailla sellaisia asioita.
Nainen läpsäisi minua kämmenellä poskelle, kuin elokuvien kissatappeluissa konsanaan.
Läpsäisin takaisin.
Sitten oli taas hänen vuoronsa läpsäistä. Siihen litsariin en enää vastannut, eihän touhusta olisi tullut muuten loppua ollenkaan.
”Mitä sä haluat? Hakata mut vai? Hakkaa sitten!” kyselin ja kehotin.
Hän sanoi, ettei hakkaa nyt, mutta kannattaa olla varuillaan. Mitä tahansa saattaisi tapahtua myöhemmin.
”Odotat ja pelkäät”, hän langetti kirousta päälleni.
”No en mä kyllä pelkää”, valehtelin.
Näillä elämäni kolmella ensimmäisellä Mikko-ihastuksella elämä ei ole ollut silkkaa voittokulkua. Yksi kuoli yhdeksäsluokkalaisena, kaksi muuta ovat olleet myöhemmin vankilassa ja toinen heistä muunkinlaisissa laitoksissa. En tarkkaan tiedä, miten heillä menee nyt.
Tuoreimman Mikko-tuttavuuteni tapasin kuukausi sitten. Hän tai muut näitä ensimmäisiä Mikkoja seuranneet Mikot eivät kuitenkaan mahdu enää tähän tarinaan.

Lukeminen kannattaa aina?

Tässä yhtenä päivänä netissä oli juttu vanhusten järkyttävän huonosta kohtelusta kotihoidossa. En lukenut juttua, kiinnitin huomiota vain otsikkoon, jossa taivasteltiin sitä, että joku 90-vuotias oli joutunut nukkumaan samoissa lakanoissa neljä viikkoa. Otsikon lukeminen sai minut toimimaan.
En kuitenkaan kiirehtinyt ilmoittautumaan vapaaehtoistyöntekijäksi vanhuspalveluun vaan säntäsin vaihtamaan lakanoita, jotka olin viimeksi vaihtanut neljä viikkoa aiemmin.
Samoihin aikoihin tuon tapauksen kanssa törmäsin kaappia tonkiessani suihkuverhon pesuohjeeseen. Sen mukaan suihkuverho pitäisi pestä olikohan se kolmen viikon vai kolmen kuukauden välein 30 asteessa. No, kummin vain, tulin siinä sitten jo pian pesseeksi suihkuverhoni – ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Että lukenut olen kaikenlaista viime aikoina, jopa kirjoja, mutta niiden lukeminen on ollut vähän haastavaa. En tiedä, miksi on taas ollut niin vaikeata keskittyä. Ehkä aivoni ovat lopullisesti näivettyneet liian tietokoneen toljottamisen ansiosta. Pari päivä sitten sain urakoitua loppuun addiktoituneesti vahtaamani yli kolmekymmentäjaksoinen Love Island -tositeeveesarjan, joten aivojen näivettymistä ei todellakaan voi jättää pois mahdollisuuksien joukosta.
Otto Lehtinen, pyydän anteeksi, että luin Wurlitzer-romaaniasi ehkä kaksi kuukautta. Äsken sain sen loppuun. Luin teosta enimmäkseen pienissä pätkissä ja ajatusten aika lailla harhaillessa milloin missäkin. Välillä pyydystin ajatukseni ja suuntasin ne kirjaan, jolloin huomasin oivaltavia, antoisia lauseita. Teos olisi ehdottomasti ansainnut paremman perehtymisen.
Mutta kirjat ovat nykyään helposti vähän vaikeita aivonäivetyksestä kärsiville kaltaisilleni: kauheasti henkilöitä, monta aikatasoa, kaikenlaista koukeroa. Wurlitzerissakin väkeä riitti.
Siitä huolimatta kovasti yritän tässä vielä kesän aikana lukea muutakin kuin uutisotsikoita, pesuohjeita ja tositeeveeohjelmien tekstityksiä.

Pitkiä päiviä, lyhyitä öitä

Joskus, kun olen etsinyt jotakin asiaa joka paikasta ja moneen kertaan, lopulta hoksaan kopeloida vielä kädellä lipastojen alimman laatikon alta lattialta, sinne kun toisinaan putoaa täysien laatikoiden yli pursuavaa tavaraa.

Kaksi päivää sitten eteisen lipaston alatilasta löytyi sekalaisen paperitavaran ohessa kuukausia kateissa ollut unimaski. Sain sellaisen joululahjaksi samaa sarjaa olevan kylpytakin kanssa. Olin kaivannut maskia pimentämään valoisia öitä ja kolunnut kaikki kaapit ja laatikot ja hyllyt läpi useaan otteeseen.
Nyt olen kahtena yönä testannut tuota silmäpeittoa ja todennut, että se pimentää yllättävän vähän. Keskikesän valoa ei tunnu päihittävän mikään. Minulla on makuuhuoneen ikkunan edessä sekä sälekaihtimet että pimennysverho, mutta valo hivuttautuu sisään pimennysverhon ja ikkunan väliin jäävästä kaistaleesta ja pitää näemmä pilkkanaan myös joululahjaunimaskiani.
Kesäöinen valon ylenpalttisuus on viime vuosina alkanut häiritä nukuntaani, joka on ohutta laatua muutenkin. Muuten kyllä tykkään valoisuudesta.
Viime viikolla töistä tullessani ohitin naisen, joka kertoi puhelimeensa, että hänellä on ollut aika pitkiä päiviä töissä. Silloin juuri olikin vuoden pisin päivä, joten mielessäni täsmensin hänelle, että päivät ovat nyt olleet pitkiä ihan kaikilla ja kaikkialla tässä maassa, oli töissä taikka ei.
Yöt sitten taas vastaavasti ovat lyhyitä, ja sen kyllä huomaa. Nytkin väsyttää ihan peijakkaasti, koska sekä viime että toissa yö jäivät liian lyhyiksi.
Eilen menin sänkyyn univelkaisena ja väsyneenä puoli kymmenen huitteissa. Kuvittelin, että uni kaappaa minut syliinsä nopeasti. Mutta ei. Valvoin, valvoin ja valvoin.
Kirjoitin pääni sisällä sata tarinaa ja mietin miljoona ajatusta. Mietin sitäkin, että jos tuonne lipaston alimman laatikon ja lattian välisen tilaan piilottaisi jotakin, olisiko se hyvä säilö. Vai onko tuo sellainen tyypillinen ”varma piilo”, mistä esimerkiksi poliisi osaa ensimmäisenä etsiä, kun haeksii ryöstäjän jemmaamia setelinippuja?

Ikä on numeroita

Rockhenkilö, joka elää rajusti ja reunalla, kuolee kuulemma tyypillisesti 27-vuotiaana. Siihen, että rockmuusikko kuolee 27-vuotiaana, kiinnitetään aina erityistä huomiota. 

Kirjailijalle, jonka elämä myös on usein lyhyt ja ytimekäs, ei taida olla tällaista yhtä kuolinikää, joka olisi nostettu myyttiseksi kirjailijan kahdeksikymmeneksiseitsemäksi.

Kirjailijoiden kuolinikiin tulee kiinnittäneeksi huomiota erityisesti silloin, kun huomaa itse olevansa samassa iässä tai melkein samassa iässä. Samalla tulee pysähtyneeksi miettimään edesmenneen kirjailijan huikeita aikaansaannoksia – ja omaa surkeaa aikaansaamattomuuttaan.

Kun olin 38-vuotias, saman ikäinen kuin Aleksis Kivi oli kuollessaan, mietin, että oma tuotantoni on toistaiseksi jonkin verran vaatimattomampi.

Hiljattain katselin Oscar Wilden elämästä kertovan elokuvan. Wilde kuoli 46-vuotiaana, iässä, jonka saavutan vielä tänä vuonna. Ja minulla on oma doriangraynmuotokuvani vielä laatimatta.

Äskettäin lueskelin myös Matti Rintalan Rohkaisupistoksia -teosta, jonka olin ostanut jo vuonna 2001, mutta jota vasta aloin lukea (ja jonka sieltä täältä vähän lueskeltuani vein kirjaston vaihtohyllyyn). Kirja esitteli Eino Leinon Seuraa ja sen myötä jonkin verran Eino Leinoakin. Siitä luin, että Leino kuoli 47-vuotiaana eli iässä, joka on vuorossa heti seuraavana Oscar Wilde -iän jälkeen.

Ei pitäisi vertailla. On erittäin todennäköistä, etten tule kirjallisilla töilläni koskaan ylittämään Kiven, Wilden enkä Leinon aikaansaannoksia. Mutta kirjoittamiseni voivat auttaa minua pysymään edes vähäisessä määrin järjissäni. Tämän lisäksi ne saattavat aina joskus tuottaa iloa tai oivalluksia jollekulle muullekin.

Jälkeni kirjallisuushistoriassa saattaa olla olematon, mutta sillä, että kirjoitan, on ollut ja on merkitystä. Niin on tärkeää uskoa.

Miehet ovat Perseestä, naiset Anuksesta (Kyllä, todella mauton otsikko)

Osa 1

Olen yrittänyt taas vaihteeksi tehokkaahkosti käydä kotikirjastoani läpi selvittääkseni, mistä kirjoista voin luopua. Minulla on kolme kirjakaappia, ja tavoite olisi, että jonain päivänä kaikki kirjani mahtuisivat näihin. Tuskin tulee tapahtumaan, mutta tavoitteitahan on hyvä olla. Tällä hetkellä kirjoja on kasapäin myös vaatekaapeissa, lipastoissa, arkuissa, vaikka missä. Sekä pari päivää sitten että tänään vein ison repullisen opuksia kirjaston vaihtohyllyyn, mutta työsarkaa riittää yhä.

Nyt kaivelin kaapista John Grayn Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -teoksen, jota en ole vielä aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jonka ajattelin selata läpi, ennen kuin luovun siitä. Suhtaudun tuollaisiin valtavasti myyneisiin elämätaidon opaskirjoihin aina hyvin varautuneesti, valmiina naureskelemaan vähättelevästi teoksen kaikkitietäville opetuksille. Joskus huomaan kuitenkin nyökytteleväni joillekin lauseille hyväksyvästi. Nyökyttely – eli tavallaan jonkun besserwisserin myyntipuheeseen lankeaminen – kuitenkin aina jotenkin nolottaa, vaikka kukaan ei olisi näkemässä.

Tämänkin kymmenille kielille käännetyn parisuhdeoppaan kanssa on heti alkuunsa käymässä niin, että alan nuivasta asenteestani huolimatta myös vähän nyökytellä, tunnistaa tilanteita.

Kirjoittajan teksti on monin paikoin ärsyttävän maalailevaa jaaritusta. (”Kuvittele, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Eräänä päivänä, kauan sitten, katsellessaan kaukoputkillaan marsilaiset huomasivat venuslaiset.” Tai: ”Mies - -panee ylpeästi päähänsä herra Kaikkitietävän hattunsa - -”) Ja välillä teksti muistuttaa jotakin uskonnollista julistusta, kun kirjoittaja amerikkalaiseen malliin hehkuttaa, miten lukuisten parien elämä on muuttunut täysin kirjoittajan opetusten ansiosta.

Huomaan tässä arvioivani teosta, niin kuin olisin lukenut sen perusteellisesti ja kokonaan, vaikka todellisuudessa olen lukenut muutaman sivun alusta. En tiedä, olisiko arvioni erilainen, jos todella lukisin koko teoksen.

Graylla on lukuisia väitteitä siitä, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Itse huomaan heti alkuun, että olen osittain Marsista. Väittäisin, että moni juttu on enemmän tilanne- kuin sukupuolisidonnainen. Ja ihmiset ovat erilaisia koska ihmiset ovat erilaisia eivätkä siksi, että ovat miehiä tai naisia. (Eivätkä kaikki ihmiset edes ole miehiä tai naisia.)

Mutta siihen nyökyttelyosuuteen liittyen julki tuotakoon, että lukiessani John Grayn kuvausta siitä, millaisia miehet ovat, aloin heti ajatella viimeis(in)tä puhelinkeskustelua ensimmäisen aviomieheni kanssa. Gray kertoo, miten mies haksahtaa helposti tarjoilemaan naiselle ratkaisuehdotuksia, kun nainen kertoo jostakin harmia aiheuttaneesta asiasta. Hän ei ymmärrä, että nainen kaipaa myötätuntoa eikä toimintaohjeita.

”Hän haluaa auttaa naista paremmalle tuulelle ratkaisemalla tämän ongelmat. Hän haluaa olla naiselle hyödyksi. - - Mutta kun hän on ehdottanut ratkaisua ja nainen onkin edelleen poissa tolaltaan, hänen on yhä vaikeampi kuunnella naista, koska hänen ehdotuksensa on hylätty ja hän tuntee itsensä entistä tarpeettomammaksi. Hän ei lainkaan ymmärrä, että pystyisi olemaan tukena pelkästään kuuntelemalla myötätuntoisesti ja kiinnostuneena. Hän ei tiedä, että Venuksen ongelmissa puhuminen ei tarkoita ratkaisuehdotuksen pyytämistä.”

Kun entinen aviomies äskettäin soitti, kerroin hänelle vähän tuohtuneeseen sävyyn, että huoltoyhtiön mies kävi tutkimassa keittiöni putkia, mistä syystä joutui purkamaan ja kokoamaan keittiön kaapiston alaosaa. Kokoaminen ei mennyt ihan niin kuin piti. Heppu asensi sokkelin ja lattialistan ihan vinoon, ja vieläpä onnistui kiinnittämään listan väärään kohtaan. Nyt parketin ja vinon lattialistan välistä näkyy pitkä kolmionmuotoinen kaistale betonilattiaa. Mainitsin tästä isännöitsijälle, ja isännöitsijä mainitsi asiasta huoltoyhtiölle. Kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut näiden mainintojen jälkeen, laitoin itsekin vielä viestiä huoltoyhtiöön. Silti edelleenkään ei ole kuulunut mitään eikä huoltomiestä näkynyt.

Mies, joka on humalassa, alkaa ensinnäkin ärsyttävästi rauhoitella minua, niin kuin olisin jotenkin poissa tolaltani, vaikka nyt vain olen tullut maininneeksi itseäni ärsyttävän asian hiihdellen kuitenkin täysin tolallani. Huoltomiehen hutilointia voi taivastella tuohtuneeseen sävyyn olematta ladultaan.

Oikea toimintatapa mieheltä olisi ollut yhtyä taivasteluun, todeta – vähän tuohtuneeseen sävyyn – että on ne kyllä ammattitaidottomia tapauksia nämä huoltomiehet. Ja sitten olisi puhuttu muusta. Mutta: Mies hokee, että rauhoitu nyt, niin kuin olisin vihainen hänelle ja niin kuin olisin rauhoittelun tarpeessa. Sitten hän ehdottaa, että jos vaikka ottaisin kuvan siitä lattialistasta, niin hän ehkä osaisi neuvoa, mitä sille kannattaa tehdä.

Minua alkaa ärsyttää neuvot, joita en ollut vailla. Kyllä minä nyt itsekin näen, mikä siinä on pielessä ja tarvittaessa varmaankin osasin purkaa kaapistoa ja koota sen oikein, mutta minusta se nyt vaan ei ole minun tehtäväni alkaa ährätä keittiössä, kun kyse on huoltoyhtiön tyypin hutiloinnista. Saa tulla itse korjaamaan jälkensä.

Kerron miehelle tämän ja kerron myös, että miehen humalatila ärsyttää.

Mies vain ihmettelee ärsyyntymistäni ja ärsyyntyy takaisin. Pian lopetamme puhelun.

Osa 2

Tuota alkua kirjoittaessani oli Grayn kirjasta kolmisensataa sivua lukematta. Selasin kirjaa eteenpäin ja luin pätkiä sieltä täältä.

Mielenkiintoinen ratkaisu suomentajalta on ollut kääntää myös esimerkkitapausten parien nimet. Pariskunnat eivät ole Sheila ja John tai Betty ja Matt vaan Liisa ja Jussi, Silja ja Lauri ja niin edelleen.

Lopputulema on, että vaikka kirjassa on joitain järkeenkäyviä ajatuksia, muun muassa sen suoraviivainen nais–miesjaottelu risoo. Minä olen joissain tilanteissa marsilainen, joissain toisissa venuslainen, ja mielestäni kaikki ihmiset ovat.

Kirja luettelee esimerkiksi naisen ja miehen rakkauden tarpeet, kuusi erilaista tarvetta kummallekin. Teos kertoo nainen tarvitsevan välittämistä, ymmärtämistä, kunnioitusta, omistautumista, tunteiden arvostusta ja rohkaisua.

Totta. Mutta miehet ei? Häränkakkaa.

Miehet tarvitsevat Grayn mukaan luottamusta, hyväksyntää, arvostusta, ihailua, tunnustusta ja kannustusta.

Varmasti näin, mutta niin tarvitsen minäkin.

Tätä kirjaa sen sijaan en tarvitse, vien sen seuraavalla kirjastokäynnilläni vaihtohyllyyn.

Palatsikeikka

En aina tajua aivojeni toimintaa, tai kyse lienee enemmänkin jonkinasteisesta toimimattomuudesta.

Eilen kävi hassusti, kun olin menossa tietokirjailijoitten tilaisuuteen Finlaysonin palatsiin.

Lähtiessäni vielä tarkistan sähköpostista, että olihan se varmasti kuudelta ja olihan se varmasti Finlaysonin palatsi. Kyllä vain. Tämän jälkeen lähden luonnollisestikin kävelemään Finlaysonin palatsin ohi kohti Pikkupalatsia, koska jostain syystä olen liimannut mieleeni kuvan, että siellä se tilaisuus on.

Pikkupalatsilla ihmettelen, miksi se on pimeänä. Porttikin on lukossa. Kaivan esiin kalenterin tarkistaakseni ajan ja paikan. Kas, paikkahan oli Finlaysonin palatsi eikä Pikkupalatsi. Niinpä minä luonnollisestikin lähden säntäämään kohti Näsilinnaa, jonka jostain käsittämättömästä syystä seuraavaksi kuvittelen olevan Finlaysonin palatsi.

Kiipeän Näsinkalliolle jotakin suljettua reittiä pitkin, koska se on lyhin tie. Alitan muoviesteet ja liukastelen jäisessä talvikunnossa olevia portaita ylös, rämmin työmaan poikki ja alittelen vielä parit muovinauhat ja onnistun olemaan putoamatta alas kallionseinämää. Mutta kas kummaa, myös Näsilinna on pimeä, ovi lukossa. Kierrän rakennuksen. Vain jossain takahuoneessa tai keittiötilassa palaa valo. Mietin, että nyt on taas todellisuudessani pahan kerran vikaa, jokin ei täsmää. Kenelle voin soittaa? En kenellekään. Olo on epätoivoinen.

Alan etsiä puhelimesta sähköpostiviestiä, jossa aika ja paikka mainitaan. Edelleen siellä lukee Finlaysonin palatsi ja kello 18. Kello kuuteen on viisi minuuttia aikaa. Siinä kohtaa mieleeni kirkastuu, että Finlaysonin palatsi on Finlaysonin palatsi. Lähden kipittämään kohteeseen.

Eteisessä hosun takkia ja kaulaliinaa henkariin ja huomaan naapurinaulakolla hyvin kauniin nuoren miehen. Hän ei luonnollisestikaan ole tulossa samaan tilaisuuteen kanssani, sillä siellä, minne minä olen menossa, nuorisoa edustamme me jokusen vuoden alle 50-vuotiaat. Tai no, myös vähän yli 50-vuotiaat käyvät nuorisosta. Harva nimittäin on alle seitsemänkymmenen.

Saavun oikeaan saliin noin puoli minuutta vaille kuusi. siis melko täpärästi, mutta en ole edes viimeinen saapuja. Viimeiset yleisön edustajat tulevat kymmenisen minuuttia myöhässä. Tätä ehkä kahdeksankymppistä pariskuntaa voisi luonnehtia vaikka sanalla pysäyttävä. He jäävät katselemaan salia ja vapaita paikkoja oven suuhun ja minä jään katselemaan heitä. Katse kiinnittyy ensimmäisenä värikkäästi pukeutuneen rouvan silmäluomiin, jotka kimaltavat valkoista tai hopeaa. Rouvalla on paljon suuria korvakoruja, suurimmat roikkuvat olkapäille. Korvakoruissa alimpana heiluvat jonkinlaiset punaiset röyhyt. Röyhyt ovat ehkä muovia.

Pariskunta istuu pöytäni päätyyn tuolit käännettynä puhujaan, kummallakin vasen korva ja takaraivo minuun päin. Naisella on vasemmassa korvassa neljä korvakorua. Miehellä on vasemmassa korvassa kultainen korvanappi ja kuulolaite. Naisella on lyhyt, päältä vähän pystyyn kammattu valkea tukka, miehellä ohut millisiili ja kohollaan olevia ihonvärisiä luomia korvan yläpuolella.

Naisella on punainen vaate ja kaulassa suuri koru, jossa myös punaisia röyhyjä, ehkä lankaa. Miehellä on musta pikkutakki, mustat farkut ja kiiltonahkaiset kapeakärkiset kengät. Mies nukahtaa melko pian sen jälkeen, kun on istuutunut.

Kun illan ensimmäinen puhuja lopettaa esityksensä, annetaan tilaisuus parille lyhyelle yleisökysymykselle. Rouva tilaa ja saa ensimmäisen puheenvuoron. Mies on herännyt. Nainen ei kysy mitään vaan aloittaa luentomaisen monologin, jossa tulee kohtaa kohdan perään. Kun rouvan opetuksellinen tuokio ei ota katketakseen, aluetoimikunnan puheenjohtaja ystävällisesti huomauttaa yleisökysymyksiin käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta, jolloin rouva mahdollisesti hieman tiivistää luentoaan, johon on varustautunut muistiinpanoin, mutta ei suinkaan lopeta ennen kuin on päässyt sen loppuun.

Toinen illan puhujista, siis tilatuista puhujista, aloittaa osuutensa, ja samalla salissa kiertää ensimmäisen puhujan tuorein kirja. Mies on nukahtanut uudelleen. Kun kirja saavuttaa pariskunnan, rouva yrittää töniä miestä hereille, mutta kun tämä ei herää, hän ottaa kirjan itselleen selattavaksi. Tai ehkä paremminkin luettavaksi, hän näyttää paneutuvat kirjaan huolellisesti. Kun rouva on ehkä kymmenen minuuttia lueksinut kirjaa, mies havahtuu hereille ja rouva ojentaa kirjan herran haltuun. Naisen sormissa on useita näyttäviä kultasormuksia.

Kun toinenkin puhuja lopettaa osuutensa, alkaa ruokailu. Nainen ja mies asettuvat pöydän ääreen syömään. Rouva hymyilee miehelle hellästi ja ottaa tätä kädestä kiinni. Huomaan, että myös miehen oikeassa korvassa on kultainen korvakoru.

Minä jään ruokapöytäkeskusteluissa aina keskustelujen ulkopuolelle, niin nytkin. Pöydässä ihmiset keskustelevat tällä erää pareittain. Kun vastapäisen miehen keskustelutoveri syötyään lähtee, tämä vastapäinen mies suuntaa katseensa minuun ja kysyy, olemmeko me tavanneet. Sanon, että olemme me näissä tilaisuuksissa olleet samaan aikaan, mutta samalla mieleeni hiipii epäilys, että jos mies vaikka onkin ensi kertaa ”näissä tilaisuuksissa”. Olen jotenkin muistavinani, että olen tämänkin näköisen miehen joskus nähnyt, mutta voin yhtä hyvin sekoittaa hänet johonkuhun toiseen. Hän esittäytyy, ehkä Teroksi, unohdan saman tien. Itse heitän miehelle genetiivimuotoisen sukunimeni ja perään tarjoilen etunimeni. Hörppään tuntemattoman kanssa pikkupuhumisen epämukavuuteen lisää valkoviiniä. Samalla vahingossa kolautan lopetusasentoon virittämiäni aterimia lautasella ja sanon oho.

Mies kysyy sen, mitä näissä ympyröissä aina kysytään, eli mitä olen kirjoittanut. Joudun taas kertomaan, että kauan sitten oppikirjasarjan enkä jotenkin taas osaa kysyä vastakysymystä, että entäs sinä, kun tämä rupattelu ei vaan ole leipälajini. Rupattelu on viinilaji, otan taas vähän. Onneksi lasi on jo toinen. Mies puhuu politiikasta ja sen sellaisesta itselleni hyvin haastavasta. Siksi lähinnä pudottelen vastapallona kyllää, joota ja aivan-sanaa. Välillä muodostan kokonaisen lauseen, jonka oletan saattavan jotenkin aiheeseen sopia ja toivon, ettei se paljasta minun olevan totaalisen sivistymätön moukka. Lopulta viinillä liukastettu puhe alkaa luistaa aavistuksen paremmin. Välillä kompuroin jossakin sanassa ja mietin, vaikutanko tämän vuoksi kenties kovin humalaiselta. Olen juonut viinilasillisia kuitenkin vain kaksi. Ehkä-Tero ei ole juonut ollenkaan, koska on autolla. Hän on luonnostaan puhelias ja keskustelunhaluinen, mikä luullakseni helpottaa kummasti elämää ja ihmisten kanssa olemista.

Olin ajatellut livistää jo ennen jälkiruokakahvin ja -teen tarjoilua, mutta en onnistunut aikeessa, ja niinpä minäkin annan tarjoilijan kaataa kuppiini vähän teetä, vaikka uniongelmaisena yleensä vältän myöhäistä kofeiinin nautintaa.

Kotona otankin sitten viinin ja kofeiinin päälle muutamat unetilgad – kyllä, se on Virosta ostettu puteli – ja melatoniininapin. Tämän koktailin nautittuani kömmin piikkimatolleni peiton alle. Jossain vaiheessa katkonaiset nukuntajaksot ja kummat unet tulevat.

Assosiaatiovirtaa työelämistä kasvosokeuteen

Minulla on tavallaan kaksi rinnakkaista työelämää: päivätyöelämä, josta saan rahaa, ja kirjoittajaelämä, josta juurikaan en. Ihmiset, joiden kanssa toimin toisessa, ovat pääsääntöisesti eri ihmisiä kuin toisessa. Joskus kuitenkin leikkauskohtia tulee, ja se on monesti hämmentävääkin. Yleensä tapaan nämä molemmilla teilläni kulkevat ihmiset ensin päivätyöelämässä ja sitten jossain toisaalla, missä yllätyn, että ai tämäkin ihminen kirjoittaa tai että jaahas, tuokin on kiinnostunut kirjallisuustapahtumista.

Joskus tosin vain saatan luulla näkeväni jonkun saman ihmisen. Päivätyöelämässä tapasin jokin aika sitten yhden opinnäytetyöntekijän ja vähän myöhemmin luulin näkeväni hänet kulttuurikuvioissa. Sitten kuulin tämän ihmisen nimen, ja selvisi, että eri ihminen. Minulla on melko iso hankaluus tunnistaa ihmisiä. Elokuviakin voi olla vaikea seurata, jos niissä on paljon henkilöitä, koska ihmiset, joilla on samanväriset ja samanpituiset hiukset eikä mitään erityisen huomiota herättävää kasvoissa, menevät helposti sekaisin.

Aikaa myöten, kun olen nähnyt samaa naamaa tarpeeksi usein, opin paremmin erottamaan tämän ihmisen muista, mutta aina aikakaan ei auta. Toista aviomiestäni kuvittelen näkeväni tämän tästä – hiuksettomia silmälapsipäisiä miehiä on kerta kaikkiaan aivan liikaa. Joskus morjestan näille väärille tyypeille, useimmiten kuitenkin vain tuijotan liian pitkään yrittäen ottaa piirteistä selkoa.

Ensimmäinen aviomieskään ei ollut paljon helpommin tunnistettava, koska jo naimisissa ollessamme luulin välillä kohdanneeni jonkun tuntemattoman, kun aviomies oli jossain, missä en ollut odottanut hänen olevan. Kun hän huuteli minulle työkaverinsa auton ikkunasta, että tarvitsenko kyytiä, ehdin jo vastata että en, ennen kuin tajusin kenelle puhun. Kerran hän tuli samaan aikaa kotipihaan ja jäi pitämään minulle alaovea auki: kiitin kuin vierasta.

Tunnistamisen hankaluutta lisää sekin, etten yleensä uskalla suunnata silmiäni suoraan ihmisiin, kun olen kohtaamistilanteessa. Ovea auki pitävää heppuakaan en tohtinut katsoa päin, kun onhan moisten kohteliaiden tekojen vastaanottaminen aina vähän vaivaannuttavaa.

Silloin, kun ensimmäinen aviomies huusi auton ikkunasta, tarvitsenko kyytiä, olin kävelemässä rautatieasemalle. Olin lähdössä silloisen työporukan kanssa laivaseminaariin eli lähinnä juopottelemaan porukalla.

Se oli hyvä reissu. Valvoimme osan porukasta kanssa koko yön. Joimme lopulta viiniä tai lonkeroa tai mitä lie laivan käytävällä ja keskustelimme kaikenlaista syvällistä. Yksi seurueen miehistä kysyi, mitä haluaisimme tehdä, jos voisimme olla ihan mitä tahansa. Esteenä ei olisi edes se, mitä oikeasti osaa tehdä ja mitä ei. Minä sanoin haluavani olla rocktähti. Työkaverini sanoi haluavansa olla kirjanpitäjä.

Tällä hän sai minut ja tämän kysymyksen esittäjän haukkomaan henkeään. Jos voisi valita maailmassa ihan mitä tahansa, olla mitä tahansa, hän olisi kirjanpitäjä! Painostuksemme alla hän sitten taisi keksiä jotakin lennokkaampaakin. Mutta ehkä maailma on kirjanpitäjien työstä haaveilevien. Ehkä me laulu- ja soittotaidottomat rocktähtityypit keskitymme elämässä epäolennaiseen.

Häpeä!

Taslima Narsin on kirjoittanut Häpeä-nimisen teoksen, samoin Jouko Turkka. En tiedä, miksi muistan nämä, sillä kumpaakaan teosta en ole edes lukenut. Myös esimerkiksi Petri Tamminen on kirjoittanut häpeästä. Hänen tekstejään olen lukenut. Ja Erkka Mykkänen on kertonut joskus heränneensä häpeään, jolla ei ole ollut mitään selkeää kohdetta. Tiedän tunteen.

En tiedä, vaivaako häpeä kirjoittavia ihmisiä enemmän kuin muita. Kenties. Kenties häpeää pyritään taltuttamaan tai ainakin vähän suitsimaan kirjoittamalla.

Toisaalta kirjoittamiseenkin liittyy häpeää. Tuskin olen ainoa kirjoittaja, joka jokaisen uuden tekstin äärellä valmistautuu häpeämään sitä: vaikka nyt joskus olisikin onnistunut kirjoittamaan jotakin kutakuinkin kelvollista, tällä kertaa on ehkä tullut kirjoitettua niin kammottavaa paskaa, että joutuu häpeämään myös kuulijoiden tai lukijoiden tuntemaa myötähäpeää.

Minulle oikein opetettiin häpeämistä, kun olin lapsi. Kun äidin mielestä tein jotain sopimatonta, hän sanoi: ”Häpee ny vähän”, mikä tarkoitti, että piti hävetä paljon. Tai sitten ihan vain lyhyesti: ”Häpee!”

En muista, minkä tekemiseni tai sanomiseni jälkeen näin on sanottu, mutta muistan sen hyvin epämiellyttävän tunteen, jonka moinen kehotus tai käsky aiheutti. Joskus saatoin uhmakkaasti vastustaa: ”Enkä häpee!” Mutta vihalla höystetty häpeän ja kelpaamattomuuden tunne holahti aina niskaan ja valui koko ruumiiseen silti.

Mitään hedelmällistä itsetutkiskelua ja ihmisenä kasvamista moisesta häpeämisestä ei seurannut. Oppi vain tuntemaan itsensä vaikeasti määriteltävällä tavalla huonoksi.

Omaa lastani en ole koskaan kehottanut häpeämään, enkä aio kehottaa vastakaan, sillä tämä on yksi niistä asioista, joita en halua siirtää sukupolvien ketjussa eteenpäin. Traumatisoitukoon jostakin muusta.

Myös kaverini, jonka kanssa lukioaikana liikuskelin, oli häpeämisessä kutakuinkin täysinoppinut. Tulisi lähes loppumaton lista, jos luettelisin, mitä kaikkea häpesimme. Mutta mainittakoon esimerkin omaisesti, että meistä linja-autossa pysäytysnapin painaminen oli todella hävettävää. Ja kun uimme järvenselällä, puhuimme, kuinka hävettävää olisi, jos kesken uimisen tapahtuisi jotain, ja pitäisi huutaa apua. Hukkuisimme mieluummin.

Ehkä joku joskus on häpeän tunteen seurauksena mennyt pyytämään kaverilta anteeksi sanottuaan jotakin harkitsematonta. Mutta pääsääntöisestihän ihmiset häpeävät ilman, että siitä on yhtään mitään hyötyä kenellekään. Ja ihmiset häpeävät tavallaan vääriä asioita. Ihminen ei kai useinkaan häpeä, jos tekee jotakin pahaa vaan kaikkea turhaa, olematontakin.

Tavallaan häpeä on itsekästä puuhaa. Itsensä ympärillä pyörimistähän se on, liian suuren huomion antamista itselleen.

Yritin sanoa tässä tekstissäni jotakin, jota en ihan kuitenkaan tavoittanut. Luonnollisestikin hävettää julkaista mokoma räpellys.