Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Naisilla on asiaa

Käyn melkein joka viikko stadionin punttisalilla, missä kävijöiden keski-ikä huitelee reilusti viidenkymmenen yläpuolella. Eikä se ole huono asia. Minä viihdyn huomattavasti paremmin siellä kuin nuorten rusketettujen, meikattujen ja muutoinkin mallinuken näköisten tyttöjen suosimilla kuntosaleilla.
   Meininki on rentoa, mitä nyt yksi tädeistä saattaa huomauttaa, jos kolauttaa laitteen punnukset liian kovaäänisesti yhteen. Ja musiikki on huonoa. Punttisalilla on yleensä radio päällä, ja jos sieltä ehtiikin hetken aikaa soida hyvä biisi, joku naisista kyllä kiirehtii veivaamaan toisen kanavan päälle ennen kappaleen puoltaväliä.
   Mankan vieressä on myös muutama c-kasetti. Ties kuka ne on siihen joskus toimittanut ja jättänyt keräämään pölyä. Valinnanvaraa olisi itse äänitetyistä ”Rockabilly & Rock'n roll” ja Yölintu-kaseteista kaupasta ostettuun Kikkaan.
   Varttuneiden naisten jutut ovat välillä ihan hauskoja, jos ne osaa niin ottaa. Tosinaan kuitenkin tätien tuottama teksti on sen verran paksua, ettei osaa. Tavallisesti kun aina jotakin tai jotakuta paheksutaan: milloin maahanmuuttajia, milloin tatuointeja, milloin Seija Paasosen liian vaaleata tukkaa.
   Viime kerralla en keskittynyt tarpeeksi naisten puheisiin heti alussa ja menetin tiedon, kenen ulkonäköä tällä erää ruodittiin. Yksi naisista sanoi tämän puheena olevan ihmisen näyttävän ihan psykopaatilta. Toinen nainen oli yllättäen sitä mieltä, että tyyppi näyttää ihan normaalilta.
   ”Sen silmissä on sellanen hullun katse”, perusteli ensimmäinen.
   ”Mutta ei sitä kyllä ihmisen ulkonäöstä voi päätellä, millanen ihminen oikeesti on, esitti toinen valistuneen näkemyksensä.
   ”Lehdessä oli eilen sen yhden elinkautisvangin kuva. Se oli ihan kiltin näkönen. Ei olis uskonu, että se on murhannu jonkun”, hän jatkoi.
   ”Niin oli. Ihan kiltin näkönen”, komppasi kolmas.

Kehutuksi tuleminen on aina vähän noloa, mutta erityisen nolostuttavaa se on, jos kehutaan syyttä suotta, ilman että on moista ylistystä ansainnut.
   Viimeksi tein punttisalin tangolla muutaman negatiivisen leuanvedon eli hyppäsin ylös ja laskeuduin kädet hitaasti suoristamalla alas. Kaksi naisista alkoi ihastella äänekkäästi mahtavia käsivoimiani – jollaisia minulla ei siis ole.
   Pukuhuoneessa tapaa joskus punttisalin naisia, niitä jotka yleistä pukuhuonetta käyttävät (pari naisista hakee vahtimestarilta avaimen yksityiseen tilaan: ”Ei me mitään yleistä pukuhuonetta aleta käyttään.”) Mutta pukuhuoneessa käy joskus myös koululaisia sekä naisia, jotka ovat menossa johonkin senioritanhuun tai mummojumppaan. Joskus nämä tilan kanssakäyttäjät yllättävät sanomalla jotakin muutakin kuin odotuksenmukaisen hein.
   Vähän aikaa sitten joku tuntematon viisissä- kuusissäkymmenissä oleva nainen makasi huoneen keskellä olevilla penkeillä kuin kuollut, kun tulin ovesta.
   Hetken päästä nainen osoittautui elossa olevaksi, kun hän alkoi liikutella raajojaan. Täti nousi istumaan ja samalla pyysi minua painamaan hänen kättään selkänsä taakse. Tein parhaani mukaan työtä käskettyä, vaikka tuntemattomien koskettelu ja vääntely venytysasentoihin ei ole minulle ihan kaikkein luontevinta puuhaa. Harvalle kai onkaan.
   Pian tämän tapauksen jälkeen tapasin pukuhuoneessa naisen, joka puki tai riisui omissa oloissaan, ihan niin kuin minäkin. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään. Mutta kun olin saanut ulkovaatteet päälleni ja pakkailin kassia, nainen särki hiljaisuuden.
   ”Siunausta!”, hän kailotti.
   Ähkäisin vaivautuneesti ja kiitin. Ja poistuin paikalta mahdollisimman nopeasti.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Autossa

Ennen kouluikääni ja peruskouluaikanani meidän perheellä ehti olla kaksi autoa: uutena ostettu Lada ja käytetty BMW.
Kerrostalomme pihassa ei seissyt kovinkaan monta autoa, eikä siellä tietenkään ollut mitään merkittyjä saati lämmitystolpallisia autopaikkoja. Meidän Lada oli parkissa kahden puun välissä, ja jos joskus autoreissusta palatessamme joku toinen oli ajanut autonsa tähän, isä saattoi kirota ääneen.
Lada-aikaan vain isällä oli ajokortti. Kun isä Bemari-aikaan ensimmäisen kerran menetti korttinsa, äiti meni autokouluun, vaikka oli aiemmin ajatellut yli kolmekymppisenä olevansa liian vanha moiseen.
Lada oli puiden välissä aina lukitsematta, ja minä menin joskus kavereiden kanssa sinne leikkimään, vaikka isä oli kieltänyt. Kun taas kerran olin ratin takana leikkimässä autoajelua ja olin väännellyt ohjauspyörän rattilukkoon, isä tempaisi ensin auton oven auki ja sitten minut ovesta ulos. Sain tukkapöllyä.
Lada-aikaan nukuin usein automatkoilla takapenkillä – missä tietenkään ei ollut turvavöitä, turvaistuimista puhumattakaan. Kerran, kun olimme mummulassa enkä millään ottanut nukahtaakseni, minua lähdettiin ajeluttamaan autolla, että nukahtaisin. Nukahdinkin.
Joskus autossa tuli voitua myös pahoin ja matkalla mummulaan piti pysähtyä oksentamaan tien penkalle.
Kuusivuotiaana valehtelin tarhakaverille, että meidän Ladassa on jääkaappi.
Hän tuli kysymään joskus myöhemmin, kun olimme jo koulussa, vieläkö meillä on sama auto kuin ennen. Valehtelin taas, koska olin jo oppinut, että Ladat ovat vähän noloja: sanoin, ettei ole.
”Niin sitäkö, missä oli jääkaappi?”
”Jaa niin se. On meillä vielä se.”
Kun olimme meidän pihassa, entinen tarhakaveri halusi tietysti nähdä jääkaapin. Osoittelin ikkunasta etupenkkien väliin, että siellähän se, ja kaveri totesi, että joo.
Bemariaikaan, sitten kun äidilläkin oli ajokortti, alkoi tulla sellaisiakin mummulareissuja, että äiti ajoi ja isä joi.
Humalaiset ihmiset autossa eivät tavallisesti kohenna selvien ihmisten matkustusmukavuutta, ja myös huutava lapsi tai riitely seurustelukumppanin kanssa voivat tehdä autossa olemisesta yhtä helvettiä. Mutta yleensä, kun ajattelen automatkailua, ajattelen sitä lämpimästi.
Hyvän tyypin tai useiden hyvien tyyppien kanssa matkustaminen autossa on ihan parasta. Silloin ei vain perille pääsy ole olennaista vaan koko matkalla oleminen on tärkeää ja antoisaa.
Yksi syy, miksi pidän autossa olemisesta, on keskustelun helppous. Ihmiset ovat ilman erityistä paikkojen miettimistä lähellä toisiaan ja rauhassa omilla sijoillaan. Autossa on luontevaa katsoa eteenpäin ja vain välillä vilkaista keskustelukumppaniaan. Minunkin olemiseni vaikuttaa ihan normaalilta. Minä kun muuallakin ihmisille jutellessani katson enimmän aikaa ihmisistä ohi, ja joistakin ihmisistä näkee, että se häiritsee heitä. Mutta minä vain en osaa sitä luontevaa katsekontaktijuttua.
Olen kirjoittanut ainakin yhden tarinan automatkasta, mutta monta muuta voisi vielä kirjoittaa. Muistissa tarinoita on paljon. Autot ja automatkailumuistot ovat tärkeä siivu elämääni. 
Monien ihmisten monenlaisia autoja olen ajanut monenlaisissa kokoonpanoissa ja moniin eri paikkoihin. Olen mukava taikuri kyydissäni ajanut harhaan ja etsinyt krapulahikeä valuen peruutusvaihdetta vuokra-autosta Sodankylän Elokuvajuhlilla, tehnyt täpärän ohituksen Chevrolet Vanilla matkalla Kotkan Meripäiville, menettänyt hyvin pelottavalla tavalla yhden BMW:n hallinnan matkalla Kuhmosta etelään, kironnut oman Datsunini hyytymistä Lahden liikennevaloihin ja paljon muuta. 
Yksi parhaista automatkamuistoista on reissu Lappiin silloin lähes tuntemattoman miespuolisen ihmisen kanssa. Kävimme matkalla tapaamassa silloista aviomiestäni, joka oli Lapissa kesätöissä. Siellä aviomies nousi kolmantena päivänä helikopteriin ja lensi pois avioliitostamme. Mersu-mies ja minä jatkoimme matkaamme Norjaan. En tiennyt tulevasta, mutta kun auto oli parkissa ja me istuimme pohjoisnorjalaisen saaren helteisessä heinikossa kalliota vasten Jäämeren tuulen puhaltaessa turhuudet pois, tiesin, että tähän on tultu ja juuri nyt tässä on hyvä.