Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Etäisiä läheisiä


– Ooksä ostanu tarkotuksella ulkomaista hunajaa? kysyn.
– Jaa..., äiti ähkii, – mä katoin että se on sellasta juoksevaa. Onko se ulkomaalaista.
Seuraavana aamuna olen vielä sängyssä, kun äiti puhuu lapselleni:
– Onhan tää suomalaista, mitä se äiti sanoi, ettei olis.
Kun nousen, äiti tulee hunajapurkin kanssa luokseni.
– Onhan tää suomalaista, katos ny.
– Ei ole.
– No lue ite. ”Suomalainen perheyritys--, Porvoo, Finland.” Ja tässä on ton suomalaisen miehen nimikin.
Hän kuulostaa jo vähän närkästyneeltä. (Meillä on hermoheikkoutta suvussa, ja siitä perinnöstä olen minäkin osani saanut.) Otan purkin käteeni, pyörittelen sitä, luen pienikirjaimisen tekstin laiskasti ääneen:
– ”Hunajaa Unkarista ja Argentiinasta.”
Ojennan purkin takaisin äidille katsomatta häneen päin.
– Ai jaa. No on kyllä aika harhaanjohtavaa sitten.
– Nii.

Käyn äitini kanssa ponnettomia väittelyitä, joiden kautta osoitan veltosti tai vaivihkaisesti tyytymättömyyttä tai tietämystä. Äiti käyttäytyy vähän samankaltaisesti. Hän myös sanoo asioita epäsuorasti mutta niin, että tarkoitus tulee selväksi. Esimerkiksi ”sä oot nyt ajatellu kasvattaa taas pitkät hiukset, vai” saattaa tarkoittaa, että ”noi sun hiukset on kamalat, kunpa kävisit kampaajalla, että näyttäisit vähän enemmän siltä, miltä minä toivoisín sinun näyttävän”.
Usein aikuisikäisiksi kasvaneet lapset tulevat vanhempiensa kanssa paremmin toimeen kuin murrosikäiset. Tämän faktan väitetään johtuvan jostain henkisestä kypsymisestä ja muusta ylevästä. Minä uskon, että se johtuu yksinomaan siitä, että lapsuuden kodistaan pois muuttaneet ihmiset eivät enää näe vanhempiaan jatkuvasti ja siitä, että vanhemmat eivät enää voi samassa mitassa määräillä lapsiaan kuin samassa taloudessa asumisen aikaan.
Harvenneista tapaamisista huolimatta minä ja äiti kuitenkin yhä ärsytämme toisiamme monin eri tavoin, usein tahattomasti, ihan vain normaalilla olemisellamme. Usein vain sattuu olemaan otollinen hetki ärsyyntyä. Yritämme toki kuitenkin ärsyyntyä vain hillitysti.
Äitiä ärsyttää, että en poista puhelimestani tekstiviestejä tai etten välitä liiemmin käyttää pankkikorttia. Minua ärsyttää, että äiti ei kuule hyvin tai että hän jättää tiskirätin kuivumaan hanan päälle, jolloin hanaa ei voi avata osumatta etovaan sifonettiin.

Minun äitini ei tiedä minusta kauheastikaan, koska hän ei vain näe. Ei oikein osaa tai haluakaan katsoa. Enkä minä kerro.
Äiti olettaa minut kovin kunnolliseksi, ehkä jopa vähän tylsäksi. Joskus hän tarkistelee olettamuksiaan kyselemällä sellaisia kuten: ”Oletko sä ikinä maistanutkaan tupakkaa?”
Sanon: ”No kai nyt kaikki joskus on”, tai muuta yhtä hötöistä, koska jotakin on vastattava, mutta haluan olla mahdollisimman epämääräinen, vaikka ärsyttää, kun äiti sekä kyselee että kuvittelee älyttömiä.
Äiti on ainakin kerran kysynyt myös: ”Oletko sä ikinä ollut humalassa?”
Hymähdin turhautuneesti ja rykäisin jotakin samankaltaista kuin tupakointiasiaan, vaikka toisaalta olisi tehnyt mieli sanoa, että voi äiti, olen hyvin humalahakuinen juoja ja juon liian usein, ja että aina silloin tällöin mahtiluokan oksennuskrapulat ovat viedä minulta hengen.
En osaa avautua äidille. Enkä oikeastaan haluaisikaan. Hän tahtoo nähdä minut tietynlaisena. Nähköön.

Kun olen äitini kanssa, olen aina lapsi, jotenkin häpeilevä, salaileva ja etäisyyttä ottava lapsi.
En ole koskaan kiroillut äitini kuullen enkä sanonut hänelle kiitos, anteeksi tai rakastan, vaikka kaikkia näitä olen monesti ajatellut. En ole myöskään sanonut, että olen katkera siitä, että minun piti olla pienenä reipas ja itsenäinen vaikka olisin halunnut olla lapsi ja turvassa.
Jokin kiertävä viisaus on väittänyt, että jos saisimme kaikki nyt tietää kuolevamme kymmenen minuutin päästä, puhelinkopit ruuhkautuisivat (no joo, tämä on wanha viisaus), kun ihmiset kiirehtisivät soittamaan läheisilleen kertoakseen, että rakastavat.
Kirjoissa ja elokuvissa usein lopulta saadaan sanottua. Ihmisten lukot naksahtavat pitkän vaikenemisen jälkeen tiks auki.
Mutta elämä ei ole elokuva.
Isälle yritin hänen kuolinvuoteellaan kertoa, että hän on minulle rakas ja tärkeä. Periaatteessahan sellainen olisi aika helppa. Ei tarvitsisi kuin vain avata suunsa ja sanoa se.
Hän avasi silmänsä ja minä avasin suuni.
”Ei ole enää paljon lehtiä puissa”, sanoin.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Crapula mun(di di dam)


Kyllä minä jo ennen lauantain runotapahtumaa olin alkanut miettiä, ettei välttämättä mitenkään kauhean fiksua ollut lupautua sunnuntai-iltapäiväksi museolle töihin. Ajattelin kuitenkin, että kyllä se kolmetuntinen hoituu, sehän alkaa vasta kahdeltatoista, kunhan en juo kovin paljon liikaa. Noin kolme ravintola-annosta liikaa on vielä sellainen kohtuullinen kohtuuden ylitys, ja uljas aikeeni oli siinä main pysytellä. Toisin kuitenkin kävi. Kaadoin iltapäivän, illan ja yön aikana kiulukaupalla alkoholijuomaa sisääni.
Kun kuudelta (6) aamulla kotiuduin, tuntui hivenen ahdistavalta ajatukselta, että kuuden (6) tunnin päästä pitäisi olla yli kuuden (6) kilometrin päässä ottamassa vastaan mahdollisia museokävijöitä. Numerologia jo vihjasi, että aika saatananmoisessa suossa ollaan taas.
Eihän siinä sitten unikaan tullut. Sen sijaan tuli laskuhumala, huono olo ja aika nousta ylös.
Huikean urheilusuorituksen eli aamusuihkun jälkeen oli oikaistava sohvalle. Kun tunnin makoilun jälkeen yritin taas ylösnousemusta, ylösnousi myös vatsalaukun vähäinen sisältö. Turhaan olin toivonut sohvan viereen varaamani ämpärin olevan hätävarjelun liioittelua.
Siinä sitten tuijottelin kuvajaistani ämpärin oksennuslammikossa ja kiroilin sille helvetin viinaratille päin naamaa – tosin vain veltoin, väsynein ähkäisyin.
Mietin vaihtoehtoja:
- Yritän tavoittaa jonkun kaverin, joka voisi mennä museolle puolestani.
- Ilmoitan museonhoitajalle, että noukänduu.
- En ilmoita kenellekään mitään, jätän vain menemättä.
- Lähden museolle.
Viimeinen vaihtoehto tuntui samaan aikaan sekä täysin mahdottomalta että ainoalta mahdolliselta. Velvollisuudentunto läiski avokämmenellä vasten kuolonkalpeita kasvojani. Päässä jyski helvetillisen jomotuksen kaverina ajatus, että mentävä on.
Pakottauduin teen ja puuron keittoon. Join vähän teetä. Oksensin. Huilasin sohvalla ja sitten vääntäydyin hellalle lämmittämään jo jäähtyneen puuron. Söin puolet keittämästäni määrästä hitaasti ja vaivalloisesti. Sitten oksensin.
Alkoi käydä selväksi, kun sitä vähän väliä näin alleviivattiin, että juominen tai syöminen nyt ei ole se tämän aamupäivän juttu.
Puurokattila jäi lattialle ja teemuki tuolin puunojalle, kun pakkasin reppuni ja lähdin.
Siinä olisi kalvean immen kalpeuskin kalvennut rinnallani. Eiku. Tarkoitan, että mikään normikalvakkuus ei ollut mitään tämän nosferatun rinnalla. Liikuin hitaana, hiljaisena haamuna rappukäytävässä, hain pyörän vajasta ja pakotin itseni pyörän päälle. Tuijotin koko ajan ilmeettömänä eteeni ja tein kaiken mahdollisimman tasaisesti ja rauhallisesti. Alkumatkasta heti huomasin, että se saatanan takarengaskin on taas tyhjä. Harkitsin itkemään istahtamista, mutta otinkin repustani pumpun ja aloin pumpata, hitaasti ja rauhallisesti. Mietin, että mitä, jos ilma ei pysy yhtään. Sitten on luovutettava, ilmoitettava, että en pääse museolle tänään.
Pyöräilin hyvin verkkaisesti, joten matka kesti ja kesti. 
Näytin varmaankin itseltään viikatetyypiltä, ja vastaantulijat ehkä ajattelivat minut nähdessäni samaa kuin minä: kuolema tulee.
Lopulta kuitenkin olin perillä. Menin museoon, tein tarvittavat alkuvalmistelut ja lysähdin vähäverisenä tuoliin hönkimään museon wanhaan atmosfääriin heikkohappista wanhan wiinan huurua.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Pyöräpulmia, osa n


Kun oivalsin, mistä pyörän inha hankausääni ja kitkainen eteenpäinmeno johtuvat, päätin yrittää siirtää takapyörää vähän taaksepäin, jotta hankaaminen loppuisi ja jotta ketjut menisivät samalla kireämmälle eivätkä lähdeskelisi niin helposti.
Että ei kun taas takarenkaan ruuveja aukomaan. Kun irrotan vaihdesysteemiin kuuluvaa mötikkää siitä renkaan oikealta puolelta, katkeaa mötikän sisällä olevan vaijerin pääosa, jonka toivon paradoksaalisesti kuitenkin näyttelevän vain jotakin vähäpätöistä sivuosaa pyörän käyttökelpoisuusasiassa.
Säädän pyörää vähän taaemmas, tai niin ainakin yritän tehdä. Tämän jälkeen kiristän renkaan paikalleen ja sullon pienen, vähän alle sentin pituisen, irtopätkän samaan koloseen, jossa se oli aiemminkin, silloin kun oli kiinni vaijerissa. Sitten asettelen myös mötikän paikoilleen ja kiristän sen ruuvin.
Kaikki tuntuu olevan aika lailla ok. Vaihteet tosin toimivat nyt vähän sinnepäin, mutta vaihtuvat kuitenkin. Vaihde ei ikään kuin mene ihan kohdalleen, se jää rakuttamaan, ja polkimet lyövät silloin tällöin puoli kierrosta tyhjää, mutta ei kaiken aina tarvitse niin justiinsa olla.
Vaan jonkin ajan päästä se saakelin takarengas sitten kuitenkin taas alkaa kihnuttaa itseään pyöränjalkaa vasten kuin vimmattu koira kiiman kourissa.
Vaiva äityy yhä pahemmaksi ja alan pelätä, että hankauskitka saa takakumin savuamaan kesken ajon. Niinpä sitten, yhtenä kiireisenä iltapäivänä, joka sattuu tämän hetken vinkkelistä olemaan eilinen, löysyttelen takarenkaan ruuveja jälleen. Se irtonainen pikkuosa putoaa taas mötikän sisältä asvaltille. Siirrän takarengasta vähän oikealle, ja kiristän ruuvit. Irtopätkän sullon taas koloonsa, mutta nyt mötikkä ei jotenkin vain tunnu enää mahtuvan (sen sisällä olevine irtopätkineen) omalle paikalleen ruuvin päälle. Ongelmatilanteissa väkivalta on aina käyttökelpoinen ratkaisu, tai sitä jostain kumman syystä tulee ainakin aina silloin tällöin ajatelleeksi niin. Hätä voimakeinot keksii! Nytkin siis yritän survoa mötikkää paikalleen, vaikka pikkuosa sen sisällä panee hanttiin. Kun survaisen oikein pontevasti, se epäkelpo hukkapätkä menee jotenkin poikittain mötikän perälle ja puskee osittain esiin yläkautta, läpinäkyvän muovikannen reunasta, kansi kun lähtee yhdestä reunasta paikoiltaan. Mutta kas, mötikkä menee nyt kuitenkin paikoilleen ja voin ruuvata senkin kiinni. Survon vielä repsottavaa muovikantta ja sen alla töröttävää pientä metallin- eli kiusankappaletta vähän alaspäin. Sitten on jo kiire lähteä kaupunkia kohti.
Ensimmäiset metrit menevät ihan mukavasti. Sitten yritän vaihtaa ykkösvaihteen kakkoseksi. Ei onnistu. Vaihdinkiekko oikeassa sarvessa ei suostu liikkumaan. Kaupunkireissusta tulee näin ollen ihan ykkösjuttu! Jalkani vispaavat tasamaalla kuin sähkövatkain, loivassa alamäessä lyövät tyhjää. Moisessa sotkemisessa tulee äkkiä hiki. Vaihtelu virkistäisi, mutta vaihteet eivät vaihdu, vaikka kuinka voimakeinoja kaihtamatta runnoisi vaihdinta.
Seuraavana aamuna on vielä vispattava itsensä ääriärsyttävällä pikkuvaihteella töihin. Siellä mietin vaihtoehtoja ja päädyn viemään pyörän naapuritalon Pyöräpajalle korjattavaksi, vaikka se tuntuukin jotenkin surulliselta ratkaisulta. Minun kun piti olla sankarillis-omatoiminen pyöäasiain hoitaja.
Tuntuu, että nyt olen luovuttaja. Ehkä olisi pitänyt vain yrittää vielä itse. Kuitenkin mietin, ettei kannattane hankkia enää enempiä katastrofeja tähän saumaan. Olisiko ehkä peräti pitänyt olla hankkimatta ensimmäistäkään ja viedä pyörä alan ihmisille heti, kun takakumi lakkasi tyystin ilmoja pitelemästä? Kumihomma olisi maksanut saman, mitä tämänpäiväinen korjaustyö, jota ei siis olisi tarvittu, jos en olisi ollut niin oma-aloitteinen kuin olin. Olisi jäänyt väliin myös monta takarenkaan irrotusta ja takaisin laittoa, sisäkumin ja päällykumin kanssa ähräämistä, ketjujen paikoilleen laittoa, työkalujen mutkalle vääntämistä, työtuntia, mustassa rasvassa rypemistä, ihmettelyä ja kirosanaa. Olisiko todellakin pitänyt viedä pyörä ammattimiehille heti? No ei helvetissä. Mitä kirjoittamista siitäkin nyt sitten olisi ollut.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Perjantai


Kolmen viikon loman jälkeen menen käymään työpaikalla. Tarkoituksenani on noutaa sieltä työtodistus ennen punttisalille menoa, sillä lomani päättymisen myötä päättyi myös työsuhde.
Sade on tauonnut, ja on ihan mukava pyöräillä pitkästä aikaa tätä tutuksi tullutta reittiä viileänraikkaassa aamussa, vaikka pyörästä se kumma hankausääni kuuluukin.
Tapaan työpaikalla heti alkuun sekä koko puljun pomon että lähiesimieheni. Heillä on minulle ehdotus. Kuinka ollakaan, kohta huomaan piteleväni uutta työsopimuspaperia kädessäni. Päivän biisiksi luulemani Pelle Miljoonan Olen työtön katkeaa mieleni mustaa viinyylipintaa raapivan neulan skriiks-ääneen, ja päänsisäinen jukeboksini heittää levylautaselle Ydinperheen Aamulla töihin, illalla himaan -renkutuksen.
Painun punttisalille sulattelemaan tätä odottamatonta käännettä. Minulla kun asiat aina vähän vaativat työstämistä. Töiden loppumiseen oli oma sopeutumisensa ensin. Mutta sitten sain itselleni selitettyä, miksi on ihan hyvä näin, että (ainakin) kesän olen töittä. Nyt kun kaikki taas onkin toisin, on edessä uusi sopeutuminen, asioiden selittäminen ja järjestäminen.
Punttisalilla on aika hiljaista, mutta on siellä vakikävijöistä yksi suomalaisnainen, jonka mielestä kaikki maailmassa on aika huonosti, yksi tuiman oloinen hyvin taipuisa aasialaisnainen ja jokunen mies.
Miehet puhuvat kalajuttuja. Yksi miehistä kertoo, että hauki on ruuan pureskelija, niin kuin ihminenkin. Sama häiskä tietää, että Greta Garbo söi lapamadon, jotta pysyisi laihana.
Punttisalin jälkeen käyn syömässä – en lapamatoa, vaan curryhäräksi väitettyä ruokaa, jonka epäilen kuitenkin olevan currylehmää. Pureskelen ruokani kuin hauki. Olen saanut jossain määrin pureskeltua työnjatkumisasiankin ja lähden polkemaan takaisin työpaikalle. Matkalla äkkään hankauskohdan: pyörän jalka osuu takarenkaaseen.
Töissä avaan tietokoneen ja kerron itselleni, että tästä sitä nyt sitten jatketaan taas.
Huomaan, että työpaikan huumorin taso ei ole lomani aikana noussut yhtään. Itsekin toki osallistun talkoisiin ja pyrin säilyttämään entisen navanalustason.
Yllätystyöpäivän jälkeen käyn kaupassa. Heti ovella minun kimppuuni taas käydään, tosin käsin koskematta. Nuori mies sanoo:
"Kaksi kysymystä."
En sano: Kuka? Minäkö? koska hän ei olisi kumminkaan ymmärtänyt vitsiä. Jään vain odottamaan jännittyneenä, mitkä hänen kysymyksensä ovat.
"Millä tulit tänne kauppaan?"
Mikä sen kapistuksen nimi nyt olikaan? Yllättävät kysymykset saavat ihmisparan aina lamaantumaan.
"Polkupyörällä", saat hetken päästä sanottua.
"Postinumero?"
Voi apua, vaikeusaste näköjään kasvaa kysymys kysymykseltä.
"Öö", sanon ensin, ja vaikutan luultavasti lievästi aivovammaiselta. Sitten muistan postinumeroni ja ilmoitan sen.
Tämän jälkeen olen vapaa tekemään ostokseni.
Valitsen jonon, jossa myyjätyttö sanoo kassalla maksuvuorossa olevalle miehelle:
”Elikkä viis seittemänkymmentä.”
Sen jälkeen kassalle köpöttää noin satakolmevuotias 145-senttinen hutera mummu, joka tarjoaa maksuksi kolikoitaan, yksi kerrallaan. Eivät riitä ne, mitä hän saa koottua ensimmäiseen erään.
”Onko sulla lisää?” myyjätyttö kysyy rahat laskettuaan ja yrittää kuikuilla vanhan rouvan lompakkoon.
Minua kyllä saa sinutella ja minun mielestäni nykykuuskymppisiäkin, tai itse ainakin tulen sinutelleeksi, mutta noita yli satavuotiaita minusta kyllä sopisi teititellä. Minäkin yritän, vaikka olen kömpelö teitittelijä. Kassatyttöjen ei pitäisi niinkään olla.
Hyvin pitkäkestoisten ja verkkaisten lompakon kaiveluiden (välillä kaivelee mummu, välillä tyttö) ja rahaerien laskeskelujen jälkeen on vuorossa edessäni jonottanut mies, jonka ostokset taas maksavat elikkäjotakin.
Lopulta pääsen minäkin maksamaan. Sullon ostokset reppuun työpaikan perjantaipulloarvonnassa voittamani vessanpesuaineputelin seuraksi.
Loppukotimatkasta poljennan poljento rikkoontuu, kun ketjut karkaavat rattailtaan. Kaivan repusta, jossa on lähes kaikkea muutakin kuin ruokatarpeita ja vessanpesuainetta, muovihanskan ja sujautan sen käteeni. Käteni taas sujautan mustarasvaiseen ahtauteen ja ronklaan ketkut ketjut paikoilleen. Muovihanskasta huolimatta kumpikin käsi likaantuu vähän.
Täytynee viikonloppuna vielä vähän fiksailla pyörää. Aion siirtää takarengasta vähän taaksepäin, että ketjut kiristyvät ja hankaus loppuu. Ehkä jo pian alan olla ihan haka näissä rasvaisissa jutuissa, muutoinkin kuin tuon verbaliikan alueella.
Lapsi on päiväkodissa piirtänyt hienon kamelin. Kysyn, mistä hän on keksinyt piirtää sellaisen. Oli kuulemma yrittänyt ensin piirtää sydäntä, mutta kun se oli epäonnistunut, oli huomannut, että siinähän on kyttyrät, ja oli tehnyt kamelin sitten. Luova lapsi, äitiinsä tullut.
Omakin äiti tulee käymään. Minä en näytä hänelle piirustuksiani vaan joitakin reissuvalokuvia. Tatuointiliikkeen kuvien kohdalla äiti alkaa taas paasata, että varmaan monet ihmiset vanhana katuvat tatuointejaan. Luulen, etten vielä tänäänkään ota puheeksi, että minullakin on vähän tuota mustaa ihossa – muustakin kuin ketjujen laitosta.