Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Ekoja kertoja ja minäkertoja


”Mie voisin täytellä sulle tälläsen kilipailuunosallistumislapun. Mulla on vähän tekemisen puutetta.”
Kävelen kiltisti lyhyen matkan savoilaisaksentilla puhuvan nuorenmiehen perässä.
Kai siitäkin on jo jokin tutkimus tehty, että sydänhämäläisellä murrealueella toimii kotoista puheenpartta paremmin leppoisan lupsakka savolaismurteinen myyntipuhe.
Poika alkaa täytellä tiskin päällä kuponkia saneluni mukaan ja toistaa aina kaiken sanomani ennen kuin kirjoittaa sen. Sukunimen kanssa on vähän hankaluutta.
”Eipä ole tällaista nimeä kovin usein kohdalle osunut.”
”No ei varmaan”, sanon.
Puhelinnumeron kohdalla poika toteaa, että vanha kunnon nollaneljäsataa.
”Teillä on ainakin ollut Soneran liittymä, onko vieläkin?” poika tahtoo teititellen tietää.
Kerron ettei ole, ja olen sitä mieltä, että saisi mieluummin sinutella. Mutten en minä sitä sinutteluasiaa sano. Hän tiedustelee, millainen sopimuspaketti minulla on puhelimessani ja paljonko maksan siitä kuukaudessa. Kun kerron, hän sanoo, että voisi tarjota samanlaisen halvemmalla.
Äkkiseltään ehkä luulisi, että olen joutunut taas kerran keskelle äärimmäisen kiusallista myyntitapahtumaa, mutta jostain syystä oloni on vain lievästi vaivaantunut. Heppu on ihan ok. Hän on kohtelias muttei tyrkyttävä. Hän ei pajata teennäisen letkeästi äitelää ulkoläksyä vaan vaikuttaa aidolta. Poika pitäytyy faktoissa ja kertoo, että jos olen tarttumassa heidän tarjoukseensa, tulen saamaan omalta operaattoriltani vastatarjouksen.
”Päätit sitten hyväksyä näistä kumman tahansa, joka tapauksessa saat pienemmät kuukausimaksut.”
Kuulostaa reilulta. Lupaan harkita.
Kerään ostokset koriin ja menen kassalle. Kun tavarani kulkevat liukuhihnalla kassaa kohti, saan extremeajatuksen: taidan maksaa pankkikortilla. Alkaa vähän jännittää.
”Mä ajattelin kokeilla maksaa tällä.”
Näytän korttia kassatytölle.
”En oo ennen maksanu”, tunnustan.
”Näinkö päin?” kysyn, ja tyttö vastaa myöntävästi.
Valitsen, että debit, ja naputtelen tunnuslukuni, jonka muista heti oikein.
Olen suoritukseeni tyytyväinen.
Olen tähän asti suosinut paperirahaa ja suosinen jatkossakin, mutta nyt minulla on myös pankkikortti. Ties vaikka käyttäisin sitä joskus toistekin.
Niin vain sitten taas tuli uutta asiaa kokeiltua! 
Minun ikäisilläni ihmisillä ekoja kertoja ei enää välttämättä ihan kauhean tiuhaan tahtiin tule. Jos heittäytyisi oikein traagilliseksi, voisi ajatella, että kun vielä vähän vanhenen, alkaa yhä enenevässä määrin kertyä plakkariin viimeisiä kertoja. Tosin on paljon ekakertoja, jotka ovat samalla myös vikakertoja, ilman että siinä on mitään sen suurempaa dramatiikkaa. Monesti, vaikka kokemus olisi ollut mukava, sitä vain haluaa jo taas seuraavaksi kokeilla jotain uutta.
Yleensä, jos kuulee sanaparin eka kerta ilman kontekstin tuomaa lisävalotusta, sen olettaa liittyvän seksiin. Sekö se sitten on kaikista ihmisen ensimmäisistä kerroista jotenkin olennaisin? Ehkä, ihmislajin jatkumista ajatellen ainakin.
Tuon ekan kerran prototyypin lisäksi mieleen jääviä ensimmäisiä kertoja ovat yleensä ne, jotka ovat tapahtuneet jotenkin myöhään verrattuna muihin ihmisiin (kuten tämä pankkikortiasia) tai jotka ovat sellaisia, että eivät tapahdu useimmille (itsensä kaltaisille) ihmisille koskaan.
Huolimatta siitä, etten ole enää taapero enkä edes teini, minulle kuitenkin ilmaantuu korttimaksun kanssa saman viikon sisään toinenkin eka kerta.
Polkupyöräni takakumissa on ollut jo jonkin aikaa reikä. Lopulta se on niin iso, että ilma ei enää pysy yhtään. Olen jo aiemmin irrottanut, paikannut ja laittanut takaisin paikoilleen sekä oman että lapseni pyörän eturenkaan. Mutta takarengashommat ovat uutta. Päätän kuitenkin tarttua tähänkin haasteeseen ja sen myötä takarenkaaseen sekä muutamiin työkaluihin.
Kauhea ährääminen tuottaa lopulta näkyvää tulosta. Saan paitsi renkaan irti myös metallisen kiintoavainsysteemin vääntymään kaarevaksi. 
Onnistun myös paikkaamaan renkaan, noin niin kuin periaatteessa. Ilma vaan ei pysy renkaassa vieläkään.
Seuraavana päivänä käyn ostamassa uuden sisäkumin ja sullon sen paikoilleen ulomman kumin sisään. Sitten pakotan päällimmäisen kumin vanteen uomaan. Tämän jälkeen on vuorossa vaativin puhde: rengas pitäisi saada takaisin paikoilleen ja jokainen pikkuosakin samaan paikkaan, missä se oli ennen renkaan irrotusta. Vähän arpomiseksi menee, mutta lopulta kaikki osat ovat jotenkin päin jossakin, ja pyörä pysyy kasassa.
Kun lähden ensimmäiselle pidemmälle pyöräilylle, laitan jopa kypärän päähän, vaikka en muuten koskaan käytä sitä: olen varautunut siihen, että takarengas irtoaa. Niin ei kuitenkaan käy. Tosin parin kilometrin ajon jälkeen ylämäessä alkaa kuulua vähän epäterve nariseva hankausääni, ja polkeminen muuttuu kitkaisemman oloiseksi. Tilanne ei korjaannu tasamaallakaan, jokin edelleen hankaa jonnekin. En keksi, mikä ja minne.
Teen reissuni, ja kotona ruikin vähän öljyä liikkuviin osiin. Saapa nähdä, paraneeko vaiva, kun pyörä saa rasvattuna levätä yön yli.
Niin tai näin, jännittäviä ja maailmankuvaa avartavia ekakertoja on taas kerätty kokemusten kultaiseen kirstuun, jonka täyttäminen on lempipuuhiani.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Piikeistä parhain


Ehkä kymmenen vuotta sitten äitini ja minä näimme huutavan nuoren äidin retuuttavan huutavaa lastaan junaan. Huokaisimme kumpainenkin: voi raukkaa. Erona vain oli, että äitini sääli äitiä, minä lasta.
Nyt minäkin osaan asettua myös väsyneen äidin asemaan. Tähän yllättävään ymmärryskyvyn laajenemiseen on ehkä hivenen vaikuttanut se, että olen tätä nykyä temperamenttisen viisivuotiaan äiti.
Lapseni on nokkela, taitava, taiteellinen, verbaalinen ja hauska. Juice Leskistä vapaasti lainaten voisin jatkaa: Nyt te luulette, että tämä on sitä, kun kaikki vanhemmat ajattelevat, että oma lapsi on tavallista fiksumpi. Mutta ei tämä ole sitä. Minun lapseni oikeasti on.
Mutta. Vaikka lapseni on hieno ihmisluomus, hän on usein myös äärimmäisen rasittava ja raivostuttava, suorastaan sietämätön olento. Minulla vanhempana on silloin tällöin olo kuin Frankensteinillä, jos tiedätte, mitä tarkoitan.
Aika usein oma jälkeläinen on kipeää tekevä piikki kynnen alla tai hallitsematon luonnonvoima. Toisinaan sen edessä ihmettelee mykkänä ja avuttomana, toisinaan kiljuu kurkku suorana ja käyttäytyy muutenkin lähinnä mielipuolisesti.

Kun lapsi oli vauva, hän oli tietysti monin tavoin haasteellinen asuinkumppani, mutta silloin sitä jotenkin ajatteli, että vauvalla on lupa vaatia, ja tiedosti, ettei jälkeläinen kiusallaan huuda. Mutta kun lapsi ehti taaperoikään, alkoi jo tuntua, että lapsi tekee paljon asioita nimenomaan ja ainoastaan kiusallaan.
Kun oli yrittänyt nukuttaa hihkuvaa, hyörivää, huutavaa ja huitovaa lasta pari tuntia, luuli vihdoin onnistuneensa ja nousi lapsen viereltä, mutta lapsi ponkaisikin ylös parkumaan kuin tapettava, oli aikuisparka jokseenkin lujilla.
Lapsen kiljuntaan yhtyvä oma päänsisäinen parku oli räjäyttää kallon, epätahtiin jyskäävä sydän repiä rinnan. Väsyneen ruumiin joka solu huusi armoa. Tässä stressitilassa äidin suusta saattoi paeta lempeän tuu tuu tupakkarullan sijaan epätoivoinen tiuskaisu.
Kun lapsi automatkalla heitti tuttinsa ties minne ja vaati sitten kanssamatkustajiaan toimittamaan sen välittömästi takaisin, äiti yritti ensin päättäväisen opettavaisesti ilmoittaa, että itse heitit tutin pois, nyt olet sitten ilman.
Huudon yltyessä vanhempi taipui oman mielenrauhansa takia, irrottautui turvavyöstään ja alkoi kuikuilla ja hamuta tuttia joka kolosta. Hän hapuili auton märkää ja likaista kumimattoa, vääntäytyi epämukaviin, hyvin epäergonomisiin asentoihin ja lopulta tavoitti etsityn tarvekalun. Hän asetti tutin lapsen suuhun tiukan ja tuiman puheen saattelemana: ”Nyt jos vielä heität tutin pois, äiti ei enää etsi.”
Hetkeä myöhemmin lapsi – totta kai – heitti jälleen tutin pois ja alkoi rääkyä kuin teuraalla pyristellen samalla pois turvaistuimestaan kuin istuisi pistorasiaan kytketyssä sähkötuolissa.
Puoli tuntia näennäisen tyynenä huutoa kuunneltuaan äiti on valmis etsimään tuttia vaikka ilmestyskirjan pedon kidoista. Samalla höökyllä hän voisi solmia pedon kaikki seitsemän kaulaa rusetille ja sen jälkeen viipaloida otuksen pelkillä etusormillaan sentin siivuiksi.

Mutta jotenkin kummasti kaikki ikävä taas unohtuu, kun vähän alle kaksivuotias kirkassilmä tulee kovan päivän iltana halaamaan ja sanoo: ”Äiti, mä tykkään susta kyllä.”

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Soudan, huopaan


Kevään ensimmäinen souturetki venähti melko pitkäksi, joten rakotkin ovat kohtuullisen mehevät. Rakkoja on vain yksi vähemmän kuin Jukolassa poikia. Ei kun hetkinen, onhan tuossa oikean käden etusormen juuressakin pikkuinen, se seitsemäs. Kutsukaamme sitä vaikka Eeroksi.


Soudan arboretumin rantaa mukaillen Soutukeskukselle asti ja jään siihen hetkeksi aikaa katselemaan vastarannan valmiita ja vielä rakenteilla olevia taloja. Taivaita tavoittelevista nostokurjista saisi vaikka kurkiauran, niitä on sen verran monta.
Kun maailma on rakennettu valmiiksi, taotaanko nostokurjet auroiksi?
Käännän veneen ja alan soudeskella kotirantaa kohti. Puiston penkin vieressä koivun katveessa on japanilaispariskunta. Nainen ottaa minusta valokuvia. Minua hymyilyttää ja jotenkin myös nolostuttaa. Päätynen siis eksoottisena asiana aasialaiseen valokuva-albumiin. Tavailevat ehkä lippikseni tekstiä ja miettivät, mitä Rautia mahtaa tarkoittaa. Kyllä, minulla on rautakaupan lippalakki päässä, koska minun HH-merkkinen lenkkeily- ja veneilylippikseni on yhä hukassa. Olen melko etevä kadottamaan tavaroita, vähemmän etevä löytämään niitä.
Sinisen lakin lippaa reunustaa oranssi raita, joka sopii mainiosti pelastusliivini väriin.
Seuraavaksi ohitan laiturin, jolla seisoo varttuneen kalastajasedän lisäksi varhaismurrosikäisiä poikia. Yksi huutaa minulle: ”Tule tänne!” Toinen viittilöi kädellään samaa asiaa. En noudata äänenmurroksista kutsua vaan jatkan matkaani.
Niemen nokassa puistikossa pussailee nuoripari. He ovat piilossa rannan kävelijöiltä mutta suojattomia minun katseeltani, jonka kuitenkin häveliäästi koitan enimmän aikaa kohdistaa toisaalle.
Kavahdan hämähäkkiä, jonka äkkään veneen pohjalla. Se kahdeksistaa (jos nelijalkaiset kerran nelistävät) minua kohti. Siirrän kassin pois harmajan ötökän alta ja jään pitämään silmällä nyt jo pysähtynyttä kanssamatkustajaa. Olen valmiina pakenemaan, jos se aikoo hyökätä.
Ehkä se tahtoo laskea verkkonsa veteen: on kenties kuullut kalan terveellisyydestä tai ihan vaan kyllästynyt kärpäsiin.
Loppumatkasta minun täytyy soutaa kevyen liikenteen väylän sillan alitse. Jotta ei törmäilisi kapeahkon tunnelin betoniseiniin, täytyy olla vähän tarkkana. Ja kun tarkkailen seiniä, hämähäkki käyttää tilaisuutta hyväkseen ja katoaa. Mieleen nousee epämukavia ajatuksia siitä, että kyseinen elollinen saattaa olla jossakin minussa tai lymytä mustassa kassissani.
Rantaan soutaminen on vaikeaa, koska vene pitäisi ujuttaa juuri oikeassa kulmassa rannalla näkyvän isohkon kiven ja rantavedessä piilottelevan karin välistä. Lopulta saan veneen niin lähelle rantaa, että pääsen hyppäämään pois kyydistä ja kiskomaan venettä kuivalle maalle.
Kun nousen paatista, näen veneen pohjan värisen hämähäkinkin taas. Jätän sen sijoilleen mutta toivon, ettemme tapaa enää. Hämähämähäkki, painu hemmettiin.
Irrotan airot ja tapin, lukitsen veneen kettinkiinsä, lähden kotia kohti. Puissa on melkein täydet lehdet ja monenväristä vihreää. Aurinko paistaa. On lämmin.
Edessäni kävelee trendikäs mutta hieman hippeyteen kallellaan oleva pariskunta. Tyttö, jolla on takaa viistoksi leikattu polkkatukka ja hyvin kapea vyötärö, käy taittamassa jostakin sireenin näköisestä puusta kukan.
Risteyksessä he kääntyvät, minä jatkan suoraan. Minulla on airot olalla ja aika hyvä mieli.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Kuin piiritanssissa


Tiskialtaassa on kahden miehen juomalasit.
Uusi oli täällä melkein koko eilisen, illalla lähtiessään halusi vettä. Vanha tuli yöllä, joi jotakin ennen nukkumaan menoaan. Hän nukkuu nyt.
Vedän tiskihanskat käteeni ja tiskaan lasit juoksevan veden alla ilman harjaa.

Vanhan kanssa minun piti tulla onnelliseksi. Vain hänelle olen sanonut rakastavani. Mutta tänään vein käräjäoikeuteen avioerohakemuksen.
Uuden kanssa on helpompaa. Hänen kanssaan vietän suuren osan ajastani, vaikka – teoriassa – asun yhä Vanhan kanssa, joka todellisuudessa asuu opiskelupaikkakunnallaan, käy vain joskus luonani. Hänen tavaransa asuvat luonani.
Uusi ja minä voimme puhua kaikesta. Meillä on yhdessä yleensä hyvä olla. Mutta kun olemme erossa, en kaipaa häntä.
Ulkomaanmatka oli irtiotto kaikesta. Olin kaverin luona enkä koko ajan miettinyt miessuhteitani. Vaikka tietysti miehistäkin tuli puhetta.
Sulla on nyt sitten miehenvaihto menossa”, kaveri sanoi lounaalla, kun olin yrittänyt puhua tilanteestani. 
Minä istuin pöydässä itku kurkussa ja sielu riekaleina, ja hän sanoi: Sulla on nyt sitten miehenvaihto menossa. Siltäkö tämä näyttää: ei mitään vakavaa, mies vain vaihtuu, kepeästi kuin piiritanssissa.
Vanhan näin kotona heti palattuani. Jo pian meillä oli riita.
Tässä ei ole mitään järkeä! Mä en jaksa. Koska sä muutat pois?”
Häiritsenkö mä jotenkin sun ja sun poikaystäväs elämää?” hän kysyi.
Mä lakkaisin tapaamasta sitä heti, jos se jotenkin auttaisi sun ja mun asiaa. Mutta kun ei auta. Sun kanssa on koko ajan kamalan vaikeaa. Sen kanssa ei!”
Vanha manasi huonoa tulevaisuutta minulle ja Uudelle: ”Sittenpä näät.”

Toisinaan kyllä epäilin onnemme kestävyyden mahdollisuutta itsekin. Välillä Uusi on ärsyttävän teatraalinen.
Mä voin poistua sun elämästäs just nyt!” hän kerrankin vouhkasi.
Mielestäni hänen olisi käsillä tehostetun, selkeästi artikuloidun, mahtipintisen monologinsa jälkeen jo johdonmukaisuuden ja uskottavuuden nimissä kannattanut lähteä – edes yöksi kotiin. Mutta hän ei lähtenyt minnekään.
Minuun iski suru ja vanha tuttu yksinäisyyden tuntu. Aloin taas epäillä kaikkia ratkaisujani. Mietin jopa, pitäisikö sittenkin yrittää vielä jotakin tai jotenkin Vanhan kanssa.

Olimme Uuden kanssa muutaman päivän Venäjällä. Pietarin juna-asemalla hän suuttui, kun vaeltelin myyntipisteeltä toiselle ja taas takaisin. Hän sai kunnon raivarin ja haukkui minut. Itse en tajunnut tehneeni mitään väärää. Olin vain väsyneenä liian levoton pysyäkseni paikoillani.
Kun itkin Pietarin asemalla täydessä junanvaunussa väsymystä, pettymystä ja pahaa oloa, olin valmis antamaan periksi. Turhautuneisuus ja voimattomuus iskivät voimakkaina. Kun kuulin oman ääneni, kuulin itseni puhumassa Vanhalle. Kun Uusi puhui, kuulin Vanhan.
En halua itkeväksi ihmiseksi tässä ihmissuhteessa.

Postitin käräjäoikeuteen avioeron jatkokäsittelypyynnön.
Yhä tulee jos kuitenkin -ajatuksia. Mutta jo pitkään olemme Vanhan kanssa lähinnä vain ärsyttäneet toisiamme. Onnistumisia on ollut aika vähän. Silti on vaikeaa päästää irti.

Näin Vanhan pitkän tauon jälkeen. Hän tuli kaverinsa kanssa käymään. Toi joitain tavaroita, haki joitain. Halasimme ja itkimme eteisessä.
Hänen tavaransa ovat ainakin syksyyn täällä. Joka päivä näen hänen huoneensa, hänen tavaransa.

Oli veljen häät. Sukulaiset kyselivät kaikenlaista Vanhasta ja minusta. Miksi hän ei päässyt tulemaan, mitä meille kuuluu, koska tulemme käymään, kauanko olemme olleet naimisissa, miksi meillä ei ole vielä lapsia ja koskas niitä? Ei tuntunut sopivalta alkaa häissä kertomaan, että eromme virallistui viime viikolla.

Sain lopulta tiedotettua suvulle erosta. Säälistä kai äiti, veli, veljen vaimo sekä veljen anoppi ja appi kutsuivat minut mukaan reissuun Lounais-Suomeen. Olimme yötä veljen appivanhempien mökillä.
Minä kannoin koko matkan mukanani kahta vaiettua miestä. Monta kertaa tuli jokin tilanteeseen liittyvä kommentti mieleen Uudesta ja vielä useammin Vanhasta, mutta en antanut sanojen tulla ulos. Kun olimme rantaravintolassa syömässä, siellä soi Vanhan lempikappale. Meinasin todeta sen ääneen, mutta olinkin hiljaa. Kun mökillä puhuttiin palelemisesta ja tarkenemisesta, olin lisätä keskusteluun, että Vanhakin on hyvä tarkenemaan, mutta en sanonut sitäkään. Pelkäsin, että ihmiset joko katselevat vaivaantuneesti seinille tai sitten alkavat kysellä jotakin. Kumpaakaan en halunnut.

Vanha kävi, oli yötä. Vierailu meni aika huonosti. En oikein löytänyt tapaa, miten suhtautua entiseen aviomieheen. Turvauduin avioliiton aikaiseen malliin, ja se johti epämukavuuteen.
Myöhemmin paikkailimme puhelimessa. Puhuimme enemmän kuin viimeisen avioliittovuoden aikana yhteensä. Yhteys – vaikkakin hauras – on olemassa. En tiedä, miten asiat tästä muuttuvat, kun Vanha joskus vie tavaransa pois. Mutta Vanhakin esitti toiveen, että josko meistä vaikka ystäviä tulisi. Jos vaikka.

Soundtrack

torstai 10. toukokuuta 2012

Vuokrasuhteita 2


Monen persoonallis-haasteellisen yksityisen vuokranantajan kanssa solmitun suhteen jälkeen tein vuokrasopimuksen ison osakeyhtiön kanssa. Ajattelin, että nyt alkaa autuus: kaikki on tästä lähtien selkeän sujuvaa ja saan asua rauhassa.
Pitkän aikaa sainkin. Mutta sitten virkailija N osakeyhtiön toimistolta soitti.
Olin juuri synnyttänyt ja siksi sekä henkisesti että fyysisesti riekaleina ja herkässä tilassa.
Virkailija oli alkanut ihmetellä, kun residenssissäni asuu heidän papereidensa mukaan S. H. (nykyinen nimeni), mutta autopaikka on vuokrattu nimellä S. N. (ensimmäisen avioliiton aikainen nimeni).
Tästä lähdettiin, ja kohta jo huomattiin, että kämppäfirmalla on papereissaan kaikki tiedot totaalisen sekaisin. Puhelinlinjan toisessa päässä oleva nainen antoi avoimesti ymmärtää, että kaikki tämä epäselvyys ja sotkuisuus oli yksinomaisesti minun syytäni. Kun kerroin, että olen sinne kyllä kaikista muutoksista ilmoittanut, minulle selvennettiin, että juu, olen kyllä ilmoittanut muutoksista osakeyhtiön paikkoihin A ja B, mutta en ole tehnyt ilmoitusta erikseen osastolle C, josta virkailija N nyt soittaa.
”Meillähän on huone ihan eri kerroksessakin!” nainen valisti.
Voi kuinka typerä olinkaan ollut, kun olin olettanut tiedon kulkevan kerroksesta toiseen! Terveisiä vaan osakeyhtiön sisäisen viestinnän yksikköön, jos sellainen on olemassa.
Sairaalasängyssä maaten uunituore lapsi rinnallani kuuntelin virkailijan kalseaa pajatusta. Hän vaati selvitystä myös kämppäni J. K. -nimisestä asukkaasta, josta niin ikään ei hänen osastollaan ollut riittäviä tietoja. Parin kuukauden vesimaksutkin olivat näiden epäselvyyksien takia jääneet tämän miesasujan osalta veloittamatta! Naisen äänensävyn ja sanavalintojen perustella ymmärsin, että olin syytettynä vähintäänkin miljoonien eurojen kavallukseen vertautuvasta rikoksesta.
Virkailija, jossa oli ymmärryskykyä ja inhimillistä lämpöä kuin pakasteturskassa, kertoi kirjaavansa nyt kuitenkin myös edustamansa osaston papereihin, että asunnossani eleli vesimaksuvelvollinen J. K .
Minä siihen sitten lisäämään, että laitahan papereihin kolmaskin vedenkäyttäjä, tässä on nyt juuri tullut pykättyä maailmaan uusi tyyppi, jonka meinaan viedä kotiini asumaan.
Vesimaksurikkomuksessa yritin tarjota lieventäväksi asianhaaraksi, että ennen J. K:ta asunnossa oli ollut kirjoilla useita vuosia S. N., joka oli kuitenkin todellisuudessa asunut koko ajan toisaalla. Silti olin maksanut hänenkin vesimaksunsa koko ajan.
Tätä kautta sitten jo pian päästiinkin sellaiseen hassunhauskaan yksityiskohtaan, että S. N. oli merkitty kämppäni asumisoikeuden omistajaksi ja asumisoikeusmaksun maksajaksi yhdessä minun kanssani. Sellainen ei suinkaan ollut ollut missään vaiheessa tarkoitus, S. N. ei ollut kuunaan edes asioinut kyseisen yhtiön toimistossa.
Yritin ehdottaa, että josko soittaisivat S. N:lle, ja sitten herra N:n suostumuksella poistaisivat hänet kaikista papereista.
Tämä ei kuinka ollakaan käynyt päinsä. Ainoa tapa kuulemma olisi, että menisin yhdessä S. N:n kanssa konttoriin allekirjoittamaan paperin, jossa S. N. luopuu omistajuudesta, jota minä ja S. N. emme siis edes tienneet olevan. Pois muuttaessani saatan luonnollisestikin joutua maksamaan veroa tästä ”lahjasta”, jonka entinen aviomieheni on minulle ystävällisesti nimikirjoituksellaan antanut.
Mutta asumisoikeusasioiden selvittely ei tietenkään kuulunut virkailija N:n toimenkuvaan.
”Tätä sinun täytyy selvitellä D-osaston kanssa.”
Otin yhteyttä osastoon D, ja sain asioiden hoidon etenemään. Toki ilmeni vielä pikku seikkoja, joiden vuoksi oli oltava yhteydessä osastoon E. Täällä minulle kerrottiin, että minun pitäisi seuraavaksi palata asioimaan virkailija N:n kanssa. Hampaani alkoivat kalista. Kylmäsi jo pelkkä ajatus uudesta keskustelutuokiosta tämän kolkon naisihmisen kanssa.
Onneksi sain vaihtoehdoksi myös virkailija P:n, joten vältyin kuin vältyinkin täpärästi uudesta kontaktista virkailija N:n kanssa. Ilokseni virkailija P oli yhteistyökykyinen ja -haluinen. Alkoi vihdoin tuntua, että asiat saattavat vielä jonakin päivänä järjestyä.
Pari kertaa kuitenkin ehti tulla asiainhoidon lomassa mieleen, että oli niissä yksityisissä persoonallis-haasteellisissa vuokranantajissa sittenkin puolensa.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Hajuherne-flashback


Menneisyydestä räiskähtelee sielujen silmien eteen aina kaikenlaisia flashbackeja. Flashbackille ei ole mielestäni ihan hyvää suomennosta. Minusta takauma ei ole ihan sama asia, se ei kuvaa sitä välähdyksenomaisuutta, joka usein on luontaista näille muistumille. Menneisyyden välähdys olisi ehkä sopivampi käännös. Usein yhtä välähdystä päivien, vuosien tai vuosikymmenten takaa seuraa toinen. Vähitellen sitä alkaa muistaa kaikenlaista. Muistot voivat viedä mennessään joko nostalgian lempeään pumpuliin tai yhtä lailla ikävien muistojen mutaan.
Kun mieleeni välkähtää Hajuherne, kohta jo menenkin vauhdilla muistojen vesiliukumäkeä kuusivuotiaan itseni kanssa.
Kuusivuotiaana olin tarhassa, Tiitiäisissä. Olin siellä puolipäiväläisenä: menin yhdeksäksi, pääsin yhdeltä pois.
Tarhassa oli nukke nimeltä Hajuherne. Se oli yleensä aina hylyllä koristeena, eikä siihen saanut koskea. Sillä sai leikkiä vain silloin, kun oli nimipäivä tai syntymäpäivä. Jotkut lapset siis saivat leikkiä Hajuherneellä jopa kaksi kertaa vuodessa. Minä, kun satun viettämään sekä syntymä- että nimipäivää heinäkuussa, en saanut pidellä Hajuhernettä koskaan.
Että niin se oli jo esikouluiässä käynyt selväksi, ettei ole reilu paikka tämä maailma.
Tarhan lähellä oli leipomo-kahvila. Minä menin sinne yleensä aina aamuisin istumaan ennen tarhaa, koska minua pelotti olla yksin kotona. Söin herkkumunkkia, join oranssia Pluto-limskaa ja pyysin leipomontätiä sanomaan, kun kello on niin paljon, että pitää kipaista tien yli tarhalle.
Nykyään tehdään juttu iltapäivälehteen, jos lapsi karkaa päiväkodista. Siihen aikaan, kun minä olin tarhassa, ei tavattu näistä niin huudella. Minä ainakaan en päässyt edes paikallislehteen, vaikka lähdin yhtenä päivänä käymään kotona kesken päivän sanomatta mitään kenellekään. Alkoi risoa, kun minulla ei ollut hyppynarua, ja kakki muut hyppivät. Lähdin kotoa hakemaan omaa narua sitten.
Tarhassa ehkä parasta heti esikoulutehtävien jälkeen olivat palikat. Tasasivuisia punaisia ja sinisiä puukuutioita oli iso pyörillä liikkuva laatikko täynnä. Niistä sai rakennettua valtavia linnoja.
Esikoulukirjan tehtäviä ei tehty joka päivä. Olikohan esikoulupäiviä kerran viikossa. Olin tehtävissä yleensä hyvä. Kerran piti tehdä koko sivun kokoiseen ruudukkoon ympyrä joka toiseen ruutuun. Tein tehtävän nopeasti, olin valmis ensimmäisenä, ja menin ylpeänä näyttämään suoritustani tarhantädille. Mutta voih, minä olin piirtänyt palleroiset joka toiseen ruutuun vain omasta mielestäni. Täti oli sitä mieltä, että toisella rivillä pallotus olisi pitänyt aloittaa vasta toisesta ruudusta eikä taas ensimmäisestä.
Lapsethan eivät osaa aina oikein tuntemuksiaan nimetä. Jos minä olisin tuolloin osannut, olisin nimennyt tilani ehkä frustraatioksi.
Joskus keväällä tarhan tädit kaivelivat löytötavaralaatikkoa ja huutelivat, että kenen tämä ja tämä vaate on. Jossain vaiheessa sitten täti kaivoi laatikosta sellaiset tyypilliset ruskea-valkoraidalliset villahousut, joita monella siihen aikaan oli.
”Kenen nämä on?” täti kysyi.
Kukaan ei vastannut mitään. Sitten joku lapsista keksi ehdottaa, että ne olisivat minun. Sanoin, etteivät ne ole, koska ne eivät olleet. Minulla ei ollut koskaan ollut villahousuja, tai ei ainakaan vauvaiän jälkeen. Mutta jostain syystä kieltävän vastaukseni jälkeen joku toinenkin lapsi alkoi ääneen epäillä, että ne olisivat minun, ja kohta koko tarha tuntui olevan sitä mieltä, että minunhan ne ovat. Minua ahdisti ja hävetti. Minusta ne ties kenen hylkäämät villahousut olivat äärimmäisen nolo vaatekappale, ja moinen määrä villahousuhuomion keskipisteyttä ei ollut ensinkään mieluisaa.
Lapsethan eivät osaa aina oikein tuntemuksiaan nimetä. Jos minä olisin tuolloin osannut, olisin kutsunut tunnetilaani megaluokan vitutukseksi.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Mundus absurdus


Maailma tuntuu monesti kummalta paikalta. Omassa elinpiirissään näkee ja kokee vähän väliä jos jotakin omituisuutta, jopa absurdiutta. Mutta on hetkiä, jolloin tämä järjenvastaisuus pompahtaa potenssiin miljoona. Yhtäkkiä sitä vain on keskellä täydellistä käsittämättömyyttä. Silloin mielen valtaa hetkellinen paniikki, jolloin epäilee olevansa korkeamman voiman toimesta heitetty johonkin kauhuscifin koelaboratorioon tai tulleensa totaalisen hulluksi.
Muutama päivä sitten pesin pyykkiä. Minulla on kylpyhuoneessa korkea kaappi, jossa on kaksi pyykkikoria: toinen kuudessakymmenessä asteessa pestäville pyykeille ja toinen neljänkympin pyykeille. Kumpikin pyykkikori on vajaa, mutta päätän pestä kuudenkympin pyykit, koska puhtaat alkkarit alkavat olla vähissä. Minulla on iso laatikollinen alushousuja, mutta koska pesen pyykkiä harvoin, joskus tämä suurikin määrä ehtii melkein kokonaisuudessaan siirtyä pyykkikoriin, ennen kuin alan pyykinpesuun. Koska nyt on näin käymässä, käyn varaamassa pesutuvan koneen.
Otan kaapista vajaan pyykkikorin ja lisään sinne täytteeksi kaikki kämpästä löytyvät käytössä olevat pyyhkeet vessoista ja keittiöstä, yhden pussilakan ja kylpytakin. Sitten käyn sullomassa lastin alakerran pesukoneeseen.
Kahden tunnin päästä haen pyykit ja alan ripustella niitä kylpyhuoneen kuivaustelineelle: pussilakana, pyyhkeet, kylpytakki, työhousut (saikos nämäkin vai pestä kuudessakympissä?) yöpaita...
Lopulta iso muovipussi on tyhjä – eikä telineessä roiku yksiäkään alushousuja.
Koittaa pelottava absurdiuden hetki. Lipaston alkkarilaatikko on lähes tyhjä, pyykkikori on tyhjä, pyykkipussi on tyhjä. Onko taloyhtiön pesukone niellyt kymmeniä pieniä vaatekappaleita. Ovatko ne hajonneet itsestään atomeiksi pyykkikorissa? Mitä helvettiä on tapahtunut? Apua!
Sitten tajuan, että otin niistä kahdesta vajaasta pyykkikorista vahingossa neljänkympin kopan ja täytin sen pyyhkeillä ja muulla. Alkkareita sisältävä loota on kylpyhuoneen kaapissa edelleen.
Pari päivää tämän sattumuksen jälkeen pyöräilen kaupunkimme esplanadia pitkin kohti kirjakauppaa, johon olen sopinut tapaamisen. Pysähdyn kohtaan, jossa pitää poistua puistosta ja ylittää autotie kaupan luo. Tai pitäisi, jos kauppa olisi siinä. Mutta kaupan kohdalla on ihan väärännäköistä. ”Ne” ovat vaihtaneet maailman! Tai ainakin yhden korttelin. Kirjakauppa on kadonnut ja tilalla on jotakin ihan muuta. En ikinä löydä ihmisiä, jotka minun piti tavata. Apua!
Hetken panikoituani oivallan ajaneeni korttelin verran liian pitkälle. Palaan takaisin, ja löydän kirjakaupan entiseltä paikaltaan, se vain piilotteli tällä kertaa talon seinustalle pystytettyjen rakennustelineiden ja pressujen takana.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Ei ihan nentti


Sanovat, että olen kovin kriittinen ja valikoiva, mitä miehiin tulee. Totta, kai. Kriittisesti valikoiden onnistun aina löytämään ne mahdottomat. Mutta yleensä kyllä jo ensi tapaamisella totean miehet kelpaamattomiksi pitempää käyttöä ajatellen. Tiedän, että moinen on epäreilua ja tyhmää. Fiksua olisi antaa edes silloin tällöin jollekulle mahdollisuus osoittaa kelpoisuutensa.
Joskus joku kuitenkin osoittautuu ihan ookooksi tyypiksi vähän kuin vahingossa tai vaivihkaa. Näin voi käydä vaikkapa opiskelu- tai työkavereiden kanssa, koska heitä joutuu pakostakin näkemään kerta toisensa jälkeen pitkän aikaa. Mutta joskus muidenkin kanssa. Esimerkiksi se tyyppi baarissa, joka tuli kysymään, että suudellaanko. Kun mies ehdotti, että voitaisiin mennä treffeille joku päivä, ajattelin, että ei tule tapahtumaan. Mutta ajauduimme Facebook-kaveruuden myötä tsättäilemään. Usein. Koska meillä kummallakin oli paljon asiaa eikä kai liikaa ihmisiä, joiden kanssa kaikkea vatvoa ja pyöritellä. Huomasin, että heppuhan onkin ihan kohtuullisen ajattelukykyinen tapaus, pystyimme keskustelemaan monenlaisesta.
Aluksi huumorintajumme eivät ihan osuneet yksiin, mutta senkin suhteen tapahtui kehitystä, ja jonkin ajan kuluttua huomasin, että ymmärrämme yhä paremmin toisiamme ja että usein myös huvitumme samoista jutuista. Meitä hauskuutti ja ärsytti muiden muassa Facebookin kiertävät päivitykset, joista herkullisimpia sitten aina kopioimme toisillemme tsättiin.
Meistä tuli tavallaan hyvät kaverit. Tavallaan siksi, että kaverisuhteessamme ilmeni kuitenkin kaikenlaista pientä hankaluutta, ja välillä välillämme oli pitkään hiljaisuuskin. Hiljaisuutta yleensä edelsi se, että hän hermostui jostakin. Minulle yleensä jäi vähän epäselväksi, miksi. En tiedä, oliko väärinymmärryksiin tai ajoittaiseen toistemme ymmärtämisen hankaluuteen osaa sillä, että hän ei ollut – niin kuin itse joskus asian ilmaisi – ihan nentti. Googletin sanan. Se tarkoittaa neurologisesti normaalia. Hänellä on kuulemma paljon piirteitä, jotka viittaavat Aspergerin syndroomaan. Googletin myös tämän oireyhtymän ja löysin linkin Wikipedian sivulle. Aloin lukea, jotta tutustuisin toveriini taas vähän lisää.
Mutta, jumankauta, tutustuinkin näemmä itseeni. Joka lause ei kertonut minusta, mutta aika moni kertoi. Tekstissä puhuttiin silmiin katsomisen ja keskustelun normien noudattamisen vaikeudesta ja hankaluudesta hahmottaa aikaa. Aistiyliherkkyyttä, muistihäiriöitä.
Lisäksi aspergerit ovat usein varsin itsenäisiä ajattelussaan ja toiminnassaan, koska heillä on valtaväestöä heikompi taipumus omaksua automaattisesti enemmistön käyttäytymis- ja ajattelumalleja.
Ihmiset saavat AS-henkilöistä usein itsekeskeisen tai/ja kylmän kuvan. Tosiasiassa Asperger-henkilön tunnereaktiot ovat yhtä vahvat tai jopa vahvemmat kuin neurologisesti tyypillisten (NT) ihmisten, heillä on vain enemmän vaikeuksia tuoda tunteitaan esille.
Kappas, en ole ihan nentti minäkään.