Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Ekoja kertoja ja minäkertoja


”Mie voisin täytellä sulle tälläsen kilipailuunosallistumislapun. Mulla on vähän tekemisen puutetta.”
Kävelen kiltisti lyhyen matkan savoilaisaksentilla puhuvan nuorenmiehen perässä.
Kai siitäkin on jo jokin tutkimus tehty, että sydänhämäläisellä murrealueella toimii kotoista puheenpartta paremmin leppoisan lupsakka savolaismurteinen myyntipuhe.
Poika alkaa täytellä tiskin päällä kuponkia saneluni mukaan ja toistaa aina kaiken sanomani ennen kuin kirjoittaa sen. Sukunimen kanssa on vähän hankaluutta.
”Eipä ole tällaista nimeä kovin usein kohdalle osunut.”
”No ei varmaan”, sanon.
Puhelinnumeron kohdalla poika toteaa, että vanha kunnon nollaneljäsataa.
”Teillä on ainakin ollut Soneran liittymä, onko vieläkin?” poika tahtoo teititellen tietää.
Kerron ettei ole, ja olen sitä mieltä, että saisi mieluummin sinutella. Mutten en minä sitä sinutteluasiaa sano. Hän tiedustelee, millainen sopimuspaketti minulla on puhelimessani ja paljonko maksan siitä kuukaudessa. Kun kerron, hän sanoo, että voisi tarjota samanlaisen halvemmalla.
Äkkiseltään ehkä luulisi, että olen joutunut taas kerran keskelle äärimmäisen kiusallista myyntitapahtumaa, mutta jostain syystä oloni on vain lievästi vaivaantunut. Heppu on ihan ok. Hän on kohtelias muttei tyrkyttävä. Hän ei pajata teennäisen letkeästi äitelää ulkoläksyä vaan vaikuttaa aidolta. Poika pitäytyy faktoissa ja kertoo, että jos olen tarttumassa heidän tarjoukseensa, tulen saamaan omalta operaattoriltani vastatarjouksen.
”Päätit sitten hyväksyä näistä kumman tahansa, joka tapauksessa saat pienemmät kuukausimaksut.”
Kuulostaa reilulta. Lupaan harkita.
Kerään ostokset koriin ja menen kassalle. Kun tavarani kulkevat liukuhihnalla kassaa kohti, saan extremeajatuksen: taidan maksaa pankkikortilla. Alkaa vähän jännittää.
”Mä ajattelin kokeilla maksaa tällä.”
Näytän korttia kassatytölle.
”En oo ennen maksanu”, tunnustan.
”Näinkö päin?” kysyn, ja tyttö vastaa myöntävästi.
Valitsen, että debit, ja naputtelen tunnuslukuni, jonka muista heti oikein.
Olen suoritukseeni tyytyväinen.
Olen tähän asti suosinut paperirahaa ja suosinen jatkossakin, mutta nyt minulla on myös pankkikortti. Ties vaikka käyttäisin sitä joskus toistekin.
Niin vain sitten taas tuli uutta asiaa kokeiltua! 
Minun ikäisilläni ihmisillä ekoja kertoja ei enää välttämättä ihan kauhean tiuhaan tahtiin tule. Jos heittäytyisi oikein traagilliseksi, voisi ajatella, että kun vielä vähän vanhenen, alkaa yhä enenevässä määrin kertyä plakkariin viimeisiä kertoja. Tosin on paljon ekakertoja, jotka ovat samalla myös vikakertoja, ilman että siinä on mitään sen suurempaa dramatiikkaa. Monesti, vaikka kokemus olisi ollut mukava, sitä vain haluaa jo taas seuraavaksi kokeilla jotain uutta.
Yleensä, jos kuulee sanaparin eka kerta ilman kontekstin tuomaa lisävalotusta, sen olettaa liittyvän seksiin. Sekö se sitten on kaikista ihmisen ensimmäisistä kerroista jotenkin olennaisin? Ehkä, ihmislajin jatkumista ajatellen ainakin.
Tuon ekan kerran prototyypin lisäksi mieleen jääviä ensimmäisiä kertoja ovat yleensä ne, jotka ovat tapahtuneet jotenkin myöhään verrattuna muihin ihmisiin (kuten tämä pankkikortiasia) tai jotka ovat sellaisia, että eivät tapahdu useimmille (itsensä kaltaisille) ihmisille koskaan.
Huolimatta siitä, etten ole enää taapero enkä edes teini, minulle kuitenkin ilmaantuu korttimaksun kanssa saman viikon sisään toinenkin eka kerta.
Polkupyöräni takakumissa on ollut jo jonkin aikaa reikä. Lopulta se on niin iso, että ilma ei enää pysy yhtään. Olen jo aiemmin irrottanut, paikannut ja laittanut takaisin paikoilleen sekä oman että lapseni pyörän eturenkaan. Mutta takarengashommat ovat uutta. Päätän kuitenkin tarttua tähänkin haasteeseen ja sen myötä takarenkaaseen sekä muutamiin työkaluihin.
Kauhea ährääminen tuottaa lopulta näkyvää tulosta. Saan paitsi renkaan irti myös metallisen kiintoavainsysteemin vääntymään kaarevaksi. 
Onnistun myös paikkaamaan renkaan, noin niin kuin periaatteessa. Ilma vaan ei pysy renkaassa vieläkään.
Seuraavana päivänä käyn ostamassa uuden sisäkumin ja sullon sen paikoilleen ulomman kumin sisään. Sitten pakotan päällimmäisen kumin vanteen uomaan. Tämän jälkeen on vuorossa vaativin puhde: rengas pitäisi saada takaisin paikoilleen ja jokainen pikkuosakin samaan paikkaan, missä se oli ennen renkaan irrotusta. Vähän arpomiseksi menee, mutta lopulta kaikki osat ovat jotenkin päin jossakin, ja pyörä pysyy kasassa.
Kun lähden ensimmäiselle pidemmälle pyöräilylle, laitan jopa kypärän päähän, vaikka en muuten koskaan käytä sitä: olen varautunut siihen, että takarengas irtoaa. Niin ei kuitenkaan käy. Tosin parin kilometrin ajon jälkeen ylämäessä alkaa kuulua vähän epäterve nariseva hankausääni, ja polkeminen muuttuu kitkaisemman oloiseksi. Tilanne ei korjaannu tasamaallakaan, jokin edelleen hankaa jonnekin. En keksi, mikä ja minne.
Teen reissuni, ja kotona ruikin vähän öljyä liikkuviin osiin. Saapa nähdä, paraneeko vaiva, kun pyörä saa rasvattuna levätä yön yli.
Niin tai näin, jännittäviä ja maailmankuvaa avartavia ekakertoja on taas kerätty kokemusten kultaiseen kirstuun, jonka täyttäminen on lempipuuhiani.

1 kommentti:

  1. Jes! Usko vaan, kyllä niitä ekoja kertoja tulee vielä mummoillekin. No joo, eivät tietenkään liity seksiin, mutta eka kerta jotain joka tapauksessa.

    Ja jottei asia jäisi epäselväksi, olen koukussa. Nyt pitää mennä muihin toimiin, mutta taidan laittaa blogisi suosikiksi tai tilaukseen tai jotain, varmuuden vuoksi.

    VastaaPoista