Painavaa asiaa

Kun heräsin, jäin sänkyyn miettimään kaikenlaista. Kaikenlainen sisälsi muun muassa työpuhelimen pin-koodin arvailua ja työkoneen salasanan miettimistä sekä nykyisen työnimikkeen ja toimenkuvan pohtimista.

Niin. On viimeinen varsinainen lomapäivä, viikonlopun jälkeen maanantaina pitäisi palata töihin.

Työteemain ohessa mieleen nousi muutakin. Mietin, että tarvitsisin miehen, jolla on iskuporakone. Mietinnnät kävivät jotenkin raskaiksi, painoivat patjaa vasten. En jaksanut enää parinkymmenen minuutin jälkeen edes liikahtaa saati nousta. Lopulta keräsin voimani kimpuksi ja nopealla riuhtaisulla viskasin peiton ja sen päällä makaavat lyijyiset ajatukset päältäni ja nousin ylös.

Ajattelin, että voisi hakea torilta mansikoita, mutta sitten keksin, että jos sittenkin huomenna. Kaikki raskaat aatokset eivät tainneetkaan ravistua pois peiton mukana.

Tai jos se vaikka onkin ikä, joka painaa. 

Jos jollakin on kosolti hintaa, se on hintava. Jos jollakulla on paljo rintaa, hän on rintava. Jos joku tuntuu oikein roimasti, se on tuntuva. Joten… jos jollakulla on runsaasti ikää, onko hän ikävä?

En tiedä, onko minulla ikää runsaasti, mutta vähän ikävältä silloin tällöin tuntuu.

Yleensä ei kyllä puhuta ikävistä vaan iäkkäistä ihmisistä, jos viitataan iän paljouteen. Mutta missä vaiheessa ikää on niin paljon, että määrä on mainittava, niin kuin siihen ikä-sanaan viitaten?

Minulla oli aiemmin tässä kuussa syntymäpäivä, siitä ehkä moiset mietteet. Sitä miettii taas kerran ajan kiihtyvä kulkua ja sitä, miten vaikea vauhdissa on pysyä mukana.

Kävin syntymäpäivänäni Sokoksella. Silmiini osui valokynähylly, ja valokynän pitäisi osua ehkä myös silmieni alle, mutta minä en osaa käytellä meikkivoiteita enkä valokyniä, joten naamani kaiketi jatkossakin näyttää ikäiseltäni.

Syntymäpäivänäni täytin yhden kyselyn netissä. Siinä kysyttiin ikää, ja kirjoitin siihen uuden ikänumeroni, vaikka itse asiassa täytin sen vasta myöhään sinä iltana. Kun olin kirjoittanut ikäni, systeemi kertoi minulle, että kahdeksan merkkiä jäljellä. Olen siis aika nuori verrattuna esimerkiksi siihen, että ikäni olisi kymmenennumeroinen luku.

Saavutin uuden ikävuoteni televisiosta katselemani elokuvan aikana. Elokuva kertoi Aileen Wuornosista. Kun hänet teloitettiin, hän oli samanikäinen kuin minä uusine ikänumeroineni. Usein, kun vertaa itseään oman sen hetken iässä kuolleisiin, miettii, miten paljon vähemmän on saanut aikaiseksi. Tässä Wuornosin tapauksessa vähempi aikaansaaminen on kai kuitenkin lähinnä hyvä asia.

Lukeva mies on kaunis

Tänään kävelin kirkkopuiston halki. Puiston penkillä istui poika, nuori mies. Ensin katsoin, että hän lukee kirjaa. Mutta ei sentään, hän oli kumartuneena älypuhelimensa ylle, niin kuin nykyihminen tapaa olla. Hetken kestänyt ilahtuneisuus minussa katosi.

Mieleen tuli taas mies laivassa. Kun pari viikkoa sitten merimatkailimme Helsingissä mantereelta saarelle, istuimme matkan ajan samassa pöydässä lukevan miehen kanssa. Mies luki vieläpä Murakamin kirjaa, ja kirjassa oli kirjanmerkkinä Suomenlinnassa esitettävän Seitsemän veljestä -näytelmän lippu.

Melkein ihastuin.

Hän ei ollut ulkonäöltään sellainen mies, jollaisiin ihastun ensi hetkessä. Mutta hän oli sellainen mies, jonka kanssa olisin halunnut alkaa jutella, vaikka en koskaan ala jutella kenenkään kanssa.

Me jäimme paatista jo ensimmäisellä saarella, hän jatkoi matkaa.

Onkohan hän jo lukenut Murakaminsa loppuun? Mahtoikohan hän pitää teatteriesityksestä, jota naiset olivat meille juuri hostellin aamusaunassa kehuneet?

Liukuportaissa

Oletko joskus seissyt liukuportaissa tavaratalossa, jossa viereisissä rullaportaissa ohitsesi nousee tai laskee ihmisiä, katsellut heitä ja arvioinut heidät onnellisemmiksi ja elämässään onnistuneemmiksi kuin sinä?
He ovatkin.
Heillä on hyvä palkka ja siisti koti, jossa lattialistat eivät ole irti. Heillä on pelkän olohuoneen lisäksi arkiolohuone, mutta sekin on huomattavasti tilavampi kuin sinun ainoa olohuoneesi. Heidän sohvassaan ei ole mustikkatahraa, niin kuin sinun sohvassasi, eikä sen enempää muitakaan tahroja, vaikka heidän sohvansa on valkoinen.
He osaavat vieraita kieliä paremmin kuin sinä. He harrastavat kulttuuria iltaisin. Heillä on parisuhde, ja se on ihan normaali parisuhde, ja illanviettoja kaveriporukassa. Heillä on jumalauta hyvä ryhtikin, eikä pää tönötä vaakasuoran kaulan jatkeena niin, että se tulee nurkan takaa esiin ennen muuta ruumista.
Heidän lapsensa tervehtivät reippaasti naapureita ja tekevät pyytämättä läksynsä eivätkä jollota samaa älytöntä lausetta sataa kertaa peräkkäin.
Heidän kotonaan syödään itse valmistettu päivällinen joka helvetin ilta eikä milloinkaan koroteta ääntä.
He eivät ole koskaan kiinnittäneet mitään huomiota sinuun liukuportaissa.

Mikkoja (ja ihastuneita likkoja)

Kun olin juuri täyttänyt kahdeksan, ihastuin isoveljen kaveriin, minua kaksi vuotta vanhempaan Mikkoon, joka käytti runsaasti vittu-sanaa, piirteli hakaristejä ja anarkiamerkkejä koulukirjoihinsa ja kampasi tukkansa pystyyn. Kerrassaan paha poika siis. Koulun jälkeen pojat heittivät koululaukkunsa meille ja painelivat ulos, ties mitä pahaa milloinkin tekemään. Joskus tutkimme tyttöjen kanssa salaa Mikon koulukirjoja. En ollut koskaan nähnyt kenelläkään muulla niin huonoa käsialaa.
Myöhäisiltapäivästä Mikon vanhemmat noukkivat poikansa meiltä vihertävään Mercedes Benziin. Luulin autoa ensin taksiksi. Meidän talon pihassa ei kellään ollut niin hienoa ja kallista autoa.
Siihen aikaan (ja aika paljon myöhemminkin vielä) ihastukset tyttöporukassa olivat kollektiivista laatua – eikä se haitannut ketään. Päinvastoin, oli mukavaa hössöttää yhdessä samasta pojasta. Teimme Mikolle laulunkin, tai minä sen oikeastaan tein, ja lauloimme sitä yhdessä. Emme kuitenkaan koskaan Mikon kuullen. Osaan sävelen ja sanat yhä. Sanoissa ei tosin mahdottomasti muistamista ollutkaan. Biisi meni näin: ”Oi Mikko, Mikko, mä tykkään susta, oo oo oo o o o oo.”
Tämä huuma kesti kauan, vielä yläasteellakin kävin kaverini kanssa Mikon bändin keikoilla potemassa ihastusta. Lähetimme myös Sävikseen – kyllä, Sävikseen eli Nuorten sävellahjaan – vähän salaperäisen haasteen Mikolle, jossa pyysimme häntä seuraavalla keikalla heittämään meille rumpukapulansa. Haaste loppui: ”Jos et vielä tästä haasteestakaan meitä tunnista, niin johan on.”
Juontaja toisti: ”No johan on!”
Sitten lähti soimaan toivekappaleemme Sex & Drugs & Rock & Roll. En muista, mistä olimme saaneet päähämme toivoa kappaletta, jota emme oikeastaan tunteneet. Emme tienneet silloin, että esittäjä on Ian Dury. Kappaleen nimenkin olimme kirjoittaneet väärin: Sex and rocks and rock'n'roll.
Ja – jos en ihan väärin muista (melkein toivon että muistaisin) – saatoin lähettää hänelle ihan omalla nimellänikin yhden kirjeen jonakin yläastekesänä.
Yläaste- ja lukioaikana minulla kavereineni ja muulla kotikaupunkini nuorisolla oli tapana maleksia viikonloppuiltaisin ja kesällä joskus viikollakin kaupungin keskustassa ja ”heittää rinksaa” eli kiertää kehää pääkadun kummankin puolen jalkakäytäviä maleksien ja välillä istuskellen ikkunalaudoilla tai liiketilojen portailla. Silloin ei ollut nuorisotaloa, nuorisokahvilaa, ei edes hampurilaisbaareja. Jos sisätiloihin halusi, piti pyrkiä keskustan kerrostalojen rappukäytäviin tai helluntaiseurakunnan teetupaan.
Joskus kävimmekin kavereiden kanssa teetuvassa, ja kuinka ollakaan, kerran siellä oli myös Mikko kavereidensa kanssa. Kun pojat lähtivät nousemaan portaita poistuakseen paikasta, aloimme me tytötkin tehdä lähtöä.
”Älkää poikia seuratko, seuratkaa Jeesusta”, henkilökunta neuvoi. Turhaan.
Kun olin lukion ensimmäisellä luokalla, näin Mikon kerran illalla kaupungilla. Olin sopinut tapaavani poikaystäväni kaupungilla, mutta en ollut vielä nähnyt häntä. Olin kiertämässä kylärinksaa, kun Mikko käveli vastaan. Hän oli ollut aiemmin mahdottoman söpö, mutta nyt vastaani käveli hyvin humalainen ja jotenkin pöhöttyneen, pitkään ja hartaasti juhlineen näköinen verestäväsilmäinen Mikko. Suupielessä oli merkkejä syödystä grilliruuasta. Hän lyöttäytyi seuraani ja alkoi ehdotella, josko lähtisin hänen mukaansa.
Kun minulla vihdoin, kaikkien vuosien jälkeen, oli tilaisuus ”saada” aiemmin tavoittamaton ihastukseni, huomasin, että ihastusta ei enää ollutkaan, koska sitä söpöä poikaa ei enää ollut. En kuitenkaan suoraan sanonut, että ei kiinnosta. Sanoin, että tapaan kohta poikaystäväni. Hän kävelikin jo pian meitä vastaan, ja sanoin: ”Siinä se nyt tuleekin.”
”Siinähän se tulee”, Mikko kertasi ja jatkoi matkaansa.
En muista, olemmeko sen jälkeen nähneet.
Tuossa vaiheessa nuorta elämääni olin ehtinyt jo ihastua kahteen muuhunkin Mikkoon, molempiin yläasteen aikana. Ja myös he molemmat olivat vielä yläasteaikana kaukaa – ja kollektiivisesti – ihailtavia.
Hekin olivat pahoja poikia, mikä oli jossain määrin kiehtovaa, mutta toisaalta tietysti toivoin, että he huomaisivat minut ja antaisivat minun kunnollistaa heidät. Jo varhain ihmiseen iskostuu luulo kykeneväisyydestä muuttaa toisia.
Toinen näistä yläaste-Mikoista oli minua kaksi vuotta vanhempi hänkin. Hän oli siihenastisista ihastuksista suurin. Ihastus alkoi seitsemännellä luokalla, ja seitsemännellä luokalla olin vielä silloinkin, kun hän sammui lumihankeen. Murheeni määrä oli valtava. Koulussa vietettiin seuraavalla viikolla hiljainen hetki Mikon muistoksi. Meillä oli silloin kotitaloustunti. Seisoin hiljaa essu päällä pöydän vieressä ja itkin.
Toinen Mikko oli minua vuotta vanhempi.
80-luvulla lankapuhelimien aikaan nuorisolla oli harrastuksenaan soitella pila- ja ihastuspuheluita. Tälle Mikollekin joskus soitimme tyttöporukalla. Kun Mikon äiti vastasi, pyysimme Mikkoa puhelimeen. Ja kun hän oli luurin toisessa päässä, laitoimme kasetilta soimaan J. Karjalaisen biisistä Menen sekaisin sinusta -kohdan. Tosin se ei mennyt ihan suunnitellusti, radiosta äänitetty biisi loppui kesken, koska kasetti loppui.
Kerran lukioaikana kävelin kaupungilta yöllä kotiin ja olin jo melkein kotona. Risteyksen linja-autopysäkillä istui joku, joka huusi moi ja pyysi käymään. Se oli Mikko. Kävelin hänen luokseen ja kuulin, että hän oli saanut kaveriltaan kyydin siihen. Oli tullut varta vasten odottamaan minua, kun oli nähnyt minun lähtevän kävelemään kotiin päin.
Oli hämmentävää, kun nämä lapsuuden ja ensimmäisten teinivuosien ajan ihastukset alkoivat ihastua takaisin.
Siitä alkoi meidän yhteinen aikamme, joka ei ollut mikään seurustelusuhde vaan satunnaista heilastelua. Kerran hän soitti minulle, ja kun olimme jo pitkään puhuneet ja hän oli pyytänyt minua tulemaan naapurikaupunginosan diskolle, minun piti kysyä, kuka soittaja on. Mikko ei ollut esittäytynyt, ja minä en ollut tunnistanut häntä äänestä. En silloin kuitenkaan lähtenyt häntä tapamaan.
Mutta kaupungilta Mikko poimi minut aina välillä mukaansa.
Silloin ei ollut Facebookia, mutta Facebook-termeillä ilmaistuna hänen tilanteensa oli tuohon aikaan ”vaikea selittää”, eikä hän minulle sitä koskaan selittänytkään. Minä luulin, että hänen seurustelunsa oli päättynyt, mutta tyttöystävä oli eri mieltä. Ja kun häin sai tietää, että olemme liikuskelleet yhdessä, hän ei ollut erityisen ilahtunut.
Taisi olla minun 18-vuotispäiväni ja ensimmäinen kertani eräässä paikallisessa kellariravintolassa, kun osuin vessaan samaan aikaan tämän tyttöystävän kanssa.
Hän alkoi syytellä minua poikaystävänsä kanssa ”nuohoamisesta”.
Yritin puolustautua muun muassa kertomalla, että en tiennyt heidän seurustelustaan.
”Olihan sillä sormus sormessa!”
Minulla ei ollut mitään muistikuvaa sormuksesta. Voi olla, että sormus ei ollut sormessa, kun hän oli minun kanssasi, mutta voi olla niinkin, etten vain ollut kiinnittänyt sormukseen tai sen sijaitsemiseen vasemman käden nimettömässä huomiota. En osannut tarkkailla sellaisia asioita.
Nainen läpsäisi minua kämmenellä poskelle, kuin elokuvien kissatappeluissa konsanaan.
Läpsäisin takaisin.
Sitten oli taas hänen vuoronsa läpsäistä. Siihen litsariin en enää vastannut, eihän touhusta olisi tullut muuten loppua ollenkaan.
”Mitä sä haluat? Hakata mut vai? Hakkaa sitten!” kyselin ja kehotin.
Hän sanoi, ettei hakkaa nyt, mutta kannattaa olla varuillaan. Mitä tahansa saattaisi tapahtua myöhemmin.
”Odotat ja pelkäät”, hän langetti kirousta päälleni.
”No en mä kyllä pelkää”, valehtelin.
Näillä elämäni kolmella ensimmäisellä Mikko-ihastuksella elämä ei ole ollut silkkaa voittokulkua. Yksi kuoli yhdeksäsluokkalaisena, kaksi muuta ovat olleet myöhemmin vankilassa ja toinen heistä muunkinlaisissa laitoksissa. En tarkkaan tiedä, miten heillä menee nyt.
Tuoreimman Mikko-tuttavuuteni tapasin kuukausi sitten. Hän tai muut näitä ensimmäisiä Mikkoja seuranneet Mikot eivät kuitenkaan mahdu enää tähän tarinaan.

Lukeminen kannattaa aina?

Tässä yhtenä päivänä netissä oli juttu vanhusten järkyttävän huonosta kohtelusta kotihoidossa. En lukenut juttua, kiinnitin huomiota vain otsikkoon, jossa taivasteltiin sitä, että joku 90-vuotias oli joutunut nukkumaan samoissa lakanoissa neljä viikkoa. Otsikon lukeminen sai minut toimimaan.
En kuitenkaan kiirehtinyt ilmoittautumaan vapaaehtoistyöntekijäksi vanhuspalveluun vaan säntäsin vaihtamaan lakanoita, jotka olin viimeksi vaihtanut neljä viikkoa aiemmin.
Samoihin aikoihin tuon tapauksen kanssa törmäsin kaappia tonkiessani suihkuverhon pesuohjeeseen. Sen mukaan suihkuverho pitäisi pestä olikohan se kolmen viikon vai kolmen kuukauden välein 30 asteessa. No, kummin vain, tulin siinä sitten jo pian pesseeksi suihkuverhoni – ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Että lukenut olen kaikenlaista viime aikoina, jopa kirjoja, mutta niiden lukeminen on ollut vähän haastavaa. En tiedä, miksi on taas ollut niin vaikeata keskittyä. Ehkä aivoni ovat lopullisesti näivettyneet liian tietokoneen toljottamisen ansiosta. Pari päivä sitten sain urakoitua loppuun addiktoituneesti vahtaamani yli kolmekymmentäjaksoinen Love Island -tositeeveesarjan, joten aivojen näivettymistä ei todellakaan voi jättää pois mahdollisuuksien joukosta.
Otto Lehtinen, pyydän anteeksi, että luin Wurlitzer-romaaniasi ehkä kaksi kuukautta. Äsken sain sen loppuun. Luin teosta enimmäkseen pienissä pätkissä ja ajatusten aika lailla harhaillessa milloin missäkin. Välillä pyydystin ajatukseni ja suuntasin ne kirjaan, jolloin huomasin oivaltavia, antoisia lauseita. Teos olisi ehdottomasti ansainnut paremman perehtymisen.
Mutta kirjat ovat nykyään helposti vähän vaikeita aivonäivetyksestä kärsiville kaltaisilleni: kauheasti henkilöitä, monta aikatasoa, kaikenlaista koukeroa. Wurlitzerissakin väkeä riitti.
Siitä huolimatta kovasti yritän tässä vielä kesän aikana lukea muutakin kuin uutisotsikoita, pesuohjeita ja tositeeveeohjelmien tekstityksiä.