Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kahviloissa

Samalla kadunpätkällä on kolme paikkaa, josta saa kahvia. Niissä kaikissa käyn silloin tällöin. Yksi paikoista on pikaruokaketjun ravintola, joka mainostaa ikkunassaan caffè lattea kahdella eurolla. Käyn hörppäämässä latteni siellä, jos minulla ei ole liiemmin aikaa nauttia miljööstä, mutta tekee kuitenkin mieli toviksi johonkin istahtaa.
Kun menen ensimmäistä kertaa pikaruokapaikan halpaan latteen, menen myös lattehalpaan: huulteni koskettaessa maitovaahtoa, joka ei ole kuumaa, unohdan, että kahvi vaahdon alla polttaa. Kun reilu annos kahvia valuu vaahdon ohi suuhuni, poltan kieleni.
Tiskin takana on kaksi nuorta työntekijää, tomera nätti tyttö, joka pyysi odottamaan latteni tekeytymistä vähän sivummalla ja kaunis poika, jolla on päässään pikaruokaketjun lippalakki. Jonoa on koko ajan.
Vieressäni istuva poika selaa älypuhelintaan ja ryttää hampurilaispaperin.
Asiakkaat ovat pääosin nuoria tai köyhiä tai romaneja. Asiakkaiden vaatetus ei ole erityisen chic. Siinäkin mielessä sovin sekaan hyvin. Tyylikkäämmät tyypit menevät esimerkiksi naapurikahvilaan. Minäkin pidän kahvilasta seinän takana, se on tällä hetkellä lempipaikkojani tässä kaupungissa. Samalla kadulla vähän kauempana oleva kahvila on vanha suosikkini, mutta nykyään siellä tulee käytyä aika harvoin.
Jostain näkymättömistä kuuluu vähän väliä kovaäänistä naurunrätkätystä. Ehkä naurajat ovat romaninaiset ulko-oven lähellä, en tiedä.
Laktoositon latteni on reilun kaupan tuote ja tehty vasta jauhetuista pavuista. Tämän informaation saan pahvisesta kahvimukista.
Poika vierestäni on lähtenyt. Nyt tälle korkealle tuolille kiipeää pieni tyttö, jolla on mukanaan viulukotelo. Lapsen äiti jonottaa tiskille ja puhuu tytölle viroa.
Katson kelloa, pitää lähteä. Pyyhin kädellä suun ympärystää, mahdolliset maitovaahdot pois. Yritän työntää ovea auki. Ei aukea. Ovea pitää vetää.

Kun minulla on enemmän aikaa, menen siihen vanhaan suosikkipaikkaani, jossa en nykyään tule käyneeksi usein. Ostan karjalanpiirakan, kakkupalan ja teetä. Naapuripöydässä istuu kaksi kumaraksi kutistunutta vanhaa naista, joiden ääni särkyy puhuessa. He juttelevat keskenään ja tarjoilijamiehen kanssa.
Toinen mummo kysyy toiselta, onko hänellä nyppyjä. Toinen kuulee, että ryppyjä.
”Eiku nyppyjä.”
”On mulla sellasia...” nainen alkaa kertoilla hapertuneella äänellä ihomuutoksistaan.
Toinen nainen tarjoaa teititellen minulle iltapäivälehteä.

Avaan jälleen pikaruokapaikan oven.
Takanani olevassa pöydässä istuu yksinäinen nuori mies, joka röyhtäisee erittäin remakasti. Vieressäni istuu nuoria italialaisia naisia, ja minä suomalaiskansalliseen tapaan mietin, mitä hekin meistä suomalaisista ajattelevat. Minua vastapäätä, joskin välimatkan päässä, istuu varhaiskeski-ikäinen mies. Tunnelma tai asetelma on minusta jotenkin kaurismäkeläinen.
Poltan taas kieleni kahden euron lattessa, vaikka mukamas annoin kahvin jäähtyä.
Italialaisnaiset juttelevat vuolaasti ja lähtevät.
Haen tiskiltä pikku paperipötköllisen sokeria. Kassatyttö selittää kyömynenäiselle keski-ikäiselle maahanmuuttajamiehelle, ettei valitettavasti voi myydä tälle.
”Sinulla on kuulemma porttikielto tänne.”
”Kuka päätti? Johtajako päätti?” mies latelee kysymyksiä.
Palaan paikalleni. Jonkin ajan päästä mies tiskillä sanoo okei ja poistuu.
Mietin, mahtaako hän kohta palata joukkotuhoaseen kanssa.
Roskaruokaa ja roskasakkia.
”Mitä Maria? Haloo? Haloo? Mitä sä teet? Haloo? Haloo?”
Naapuripöytään on italialaistyttöjen tilalle istahtanut romaninainen, joka huutelee puhelimeensa jollekulle, joka ei vaikuta kovin vastaanottavaiselta.
Miten maitovaahdon saa mukin pohjalta ilman lusikkaa? Ei mitenkään, huomaan. Yritän ohuella puutikulla, josta sojottaa tikku. Tikku tikussa. Pelkään, että saan tikun kieleeni, eikä mokomalla riu'ulla muutenkaan saa vaahtoa kaavittua.
Isä ja pieni lapsi ovat lähdössä.
”Älä mene ulos, laita lakki päähän”, isä sanoo.
Minäkin lähden – ja yritän taas työntää vedettävää ovea.

Seuraavaksi menen siihen naapuriin, nykyiseen suosikkipaikkaani.
Ostan valkoista teetä ja toscaviinerin. Tunnelma ja asiakaskunta on kovin eri kuin seinän takana. Naisilla on suora ryhti ja huolella laaditut kampaukset. Heidän värjätyissä hiuksissaan ei ole tyvikasvua, hiusvärit eivät ole haalistuneet.
Sain teeni oheen pienen hunajakennon muotoisen muovipakkauksen, jonka kannesta nuolaisin hunajat. Hienot naiset eivät tekisi niin, mutta minulla onkin haalistunut hiusväri ja tyvikasvua.
Toscaviineri on todella hyvää, mutta se saa hampaani vihlomaan. Ihana viineri, ikävät hampaat.
Istun jykevän puupöydän päässä kuin kuningas. Tai kuningatar kenties. Pöydän yllä on suuri kattokruunu, kaunis esine.
Kahvilan asiakaskunta on enimmäkseen varttuneita rouvia. Yhdessä pöydässä kuitenkin istuu läppärin ääressä nuori mies kuulokkeet korvillaan, ja valtavan pöytäni toiseen päähän tulee nuoria meikattuja naisia. He puhuvat englantia.
Jonkin kadulle parkkeeratun auton varashälytin alkaa ujeltaa kolmatta kertaa. Meteli peittää kahvilan rauhallisen taustamusiikin. Ihmisten puheensorinakin kilpailee musiikin kanssa ja enimmäkseen voittaa.
Englantia puhuvien naisten seuraan liittyy kolmas laitettu nainen. Hänellä on mukanaan syöttötuolivauva. Vemppuvaraajainen pallopääpystytukka tarttuu haparoivin käsin kaikkeen, mihin ylettyy ja ilmehtii pöljästi. Ihana vauva.
Varashälytin huutaa neljännen kerran. Tulee mieleen Aisopoksen satu pojasta, joka huusi, että susi tulee, vaikka ei tullut.
Kahvilassa on kaunista ja rauhallista, visuaalisesti. Audiopuoli on kirjavampi.
Selailen Hesaria ja ihastelen untuvahiuksista kaunispäistä vauvaa. Varashälytin aloittaa vanhan virtensä viidennen kerran.
Alan tehdä lähtöä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ahdistuksen anatomiaa

Alan olla ihan ookoo eli vain perushermostunut. Mutta viime aikoina olen ollut kaikkea muuta.
Kun alan stressata, paineen tunne voi kasvaa järjettömiin mittoihin.
Miksi stressaan? Miksi näen etukäteen kaikki mahdolliset kauhukuvat sen sijaan että miettisin positiivisia juttuja? Kai se johtuu gee- gee- gee- geeneistä. Ja ympäristötekijöistä.
Annika Idström sanoi jossain haastattelussa, että joskus toivoisi voivansa olla lastu lainehilla, mutta ei vain osaa. Sama.
Kaltaiseni neurootikkostressaaja osaa paitsi ahdistua kaikesta myös syyllistää itseään ahdistumisestaan. Pitäisihän sitä nyt aikuisen ihmisen kestää. Muutkin ihmiset ovat olleet vastaavissa tilanteissa ja silti vain mennä porskuttaneet eteenpäin. Miten minä olen niin heikko, että meinaan sortua ja seota. Ajattelen, että ei tästä hengissä selviä, että itsensä sisällä oleminen on yhtä perkelettä.
Mahassa, keuhkoissa, sydämessä, kaikkialla juilii fyysinen epämukavuus, koko oleminen on yhtä valtaisaa epämukavuutta. Päässä linkoavat moninaiset ahdistavat ajatukset, rintani päällä istuu norsu. Koko ajan on käsittämättömän huono olla, kokovartalopaskaolo. Olen hermostunut ja keskittymiskyvytön. Sydän pitää epätahtista värinää ja hengittäminen käy työstä: kovasti pitää yrittää, että saa pidettyä sisään-ulosvirtausta yllä. Nukkuminenkaan ei ota sujuakseen.
Mielessä jyskää, että en jaksa tätä tuskaista olemista enää yhtään, mutta samalla tiedän, ettei vaihtoehtoja ole. Tässä olen enkä muuta voi. Stressi ei ole takki, jonka voi riisua eteisessä. Siinä ei ole virtakytkintä, josta sen voi napsauttaa pois päältä. Se ei ohjattavissa järjellä. Se ei ole ohjattavissa millään. Se on hallitsematon miljoonapäinen hirviö.
Ulkona liikkuessani kadehdin jokaista vastaantulijaa, koska oletan, että heidän elämänsä on helppoa, onnellista ja mukavaa. Minua vain itkettää ja tahtoisin hypätä kohtaamani koiranulkoiluttajapojan kaulaan turvaa hakemaan.
Olen yrittänyt monesti päättää, että nyt loppuu stressaus, että hengittelen rauhassa ja otan rennosti. Ja olen yrittänyt lähes kaikkia ajateltavissa olevia rauhoittumiskeinoja metsässä vaeltelusta valeriaanaan, joogasta juoksemiseen, puhumisesta punttisaliin ja runkkauksesta rukoukseen, mutta nopeavaikutteista ihmelääkettä ei kai vain ole.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Asuntokauppaa

Istumme pankin neuvottelupöydän ääressä odottamassa toista välittäjää ja asuntokaupan toista osapuolta paikalle. Pöydän ääressä ovat minun lisäkseni jo minun oikein mukava pankki-ihmiseni sekä ei missään määrin mukava asunnonvälittäjä, jonka punaisella Mercedes Benzillä olen tullut paikalle. Hän on juuri niin kliseinen välittäjäheppu, kun olla saattaa: pieni, kalju, reilusti hajustettu. Mutta jumankekka, kun se toinen välittäjä astuu sisään, tajuan, että kaikkia kliseitä ei ollut vielä äsken nähty. Hänkin on pieni, lyhyt, mutta vatsa on jättimäinen. Hän istuu pitkän pöydän ääreen mustat aurinkolasit päässään, mäiskyttää purukumia. Hänellä on punainen naama ja kapean suorakaiteen muotoinen partasuikale leuassaan. Kauluspaidan kaula-aukosta tursuaa mustat rintakarvat.
”Siellä on hieno ilma. Sellainen oikein asuntokauppailma”, smooltookkaa minun kuskini. Samat lauseet hän sanoi minulle jo pankin pihassa. En hymyillyt silloin enkä hymyile nytkään.
”Joo. Kelpaa Porschella ajella”, sanoo aurinkolasiheppu ja ottaa lasit päästää. Sangan kohdalla punaisessa ihossa kulkee valkoinen raita palamatonta ihoa.
”Ai sä tulit Porschella. Pitäisköhän mun sitten ostaa tänä kesänä moottoripyörä”, ääneenmiettii puolestaan toinen.
Miehet jatkavat kilvan omaisuudellaan retostelua.
Ettekö te saatanan moukat tajua vaiko ettekö vain välitä, että viestitte tässä meille, että meiltä, asiakkailtanne, nyhdetyillä rahoilla teistä on tullut rikkaita paskiaisia?

Kävin katsomassa sitä puuilvespuiston vieressä olevaa asuntoa, jonka sijainti oli täydellinen. Asunto sen sijaan ei ollut. Se vaikutti kohtuullisista neliöistä huolimatta kovin ahtaalta. Kämpän kunto oli kehno.
En kuitenkaan osannut hylätä ajatusta asuntoon muuttamisesta, koska juuri siinä sijainnissa olisin kovin mieluusti itseni nähnyt asumassa.
Olikohan se seuraava päivä, kun menin taas nettiin katsomaan tämän asunnon tietoja ja klikkasin lähetä viesti välittäjälle -kohtaa. Aloin kirjoittaa kyselyä asunnosta. Kun sain viestini valmiiksi ja painoin lähetä-painiketta, viesti katosi, mutta ei lähtenyt matkaan. Ruutuun ilmestyi ilmoitus, joka kertoi tapahtuneesta virheestä. Päivitin sivun, jolloin huomasin, että asuntoilmoitus oli juuri poistettu nettisivulta. Siksi viesti ei lähtenyt. Asunto oli jo myyty.
Seuraavana viikonloppuna olin muualla, en päässyt asuntoesittelyihin. Siitä viikon päästä näytti niin ikään siltä, etten ehdi asuntonäyttöihin, jotka saattaisivat kiinnostaa, koska olin sunnuntaina menossa teatteriin. 
Mutta kun teatteriesitys oli loppunut, katsoin kellosta, että vielä olisi vartti aikaa käydä katsomassa asuntoa, joka sijaitsee ihan lähellä. Satoi, mutta lähdin polkemaan asuntoesittelyä kohti. 
Menin kämppään, tapasin pienin kaljun miehen, kävin kurkkimassa asunnon kaikki huoneet. Ei näyttänyt huonolta. Pohjaratkaisu oli toimiva, mitään remonttia ei välttämättä tarvitsisi tehdä. Vaikka neliöitä oli vähän, tilaa tuntui olevan hyvin.
”Miltäs näyttää?”, välittäjä kysyi.
”Ihan kivalta.”
”Niinkö kivalta, että voisit jättää tarjouksen?”
”Ehkä.”
”No niin, mä voisin ottaa sun yhteystiedot ylös", heppu sanoi, ja otti esiin kynän ja paperia.
Epämukavan päällekäyvää, mutta myönnyin antamaan sähköpostiosoitteeni.
”Mä ottaisin mieluummin puhelinnumeron.”
Saatanan mäntti. Minä olen asiakas. Sinä et sano minulle, mitä sinä mieluummin ottaisit vaan kunnioitat sitä, mitä minä haluan.
Annoin vain sähköpostiosoitteen.
Laitoin seuraavana päivänä itse viestiä välittäjälle, jossa esitin tarjouksen sillä ehdolla, että pankki myöntää lainan.
Välittäjä haluasi sopia heti samalle päivälle tapaamisen, jotta saisi tarjoukseni kirjallisena. Suostuin, vaikka taas ahdisti miehen päällekäyvyys. Sovimme tapaamisen linja-autoasemalle. Olin viitisen minuuttia etuajassa, miestä ei vielä näkynyt. Eikä näkynyt vielä sovittuna aikanakaan. Olin jo aikeissa lähteä, kun hän ilmaantui, kymmenen minuuttia myöhässä. Vitutti.
Seuraavana päivänä hoidin viestittelemällä yhteyksiä pankkiini, mutta välittäjän mielestä asiat etenivät liian hitaasti. Hän tiedusteli pankkiani, ja kun kerroin konttorin, hän jo kohta ilmoitti soittaneensa sinne ja sopineensa kauppa-ajan.
Kovin hätäinen heppu.
Kauppapäiväksi hän ilmoitti seuraavan maanatain.

Alan hermoilla hulluna. Oikeasti hulluna. Meinaa järki lähteä, kun stressaan, onko minulla oikeasti minkäänlaisia mahdollisuuksia maksaa lainaa. Mietin kaikkea nykyisen asunnon irtisanomiseen ja tulevaan muuttoon liittyvää, mietin, mikä kaikki voi olla mahdotonta tai vähintäänkin hankalaa, mikä kaikki voi mennä pieleen. Mietin, miksi ryhdyin koko touhuun, kun en pysty hallitsemaan tätä. Olen koko ajan ihan helvetin ahdistunut.
Maanantaina olen tietysti yhä paniikissa, sydän lyö miten sattuu ja hengittämien on työlästä, mutta lohduttaudun sillä, että tänään ne penteleen kaupat tehdään, ja sitten ehkä ja toivottavasti jo alkaa helpottaa.
Maanantaiaamusta välittäjä soittaa. Hän kertoo, että asiat ovat oikein hyvin, mutta kauppoja ei voidakaan tehdä vielä tänään, kun täytyy laskeskella myyjän rästissä olevia vastikkeita. Suututtaa. Kuulen nyt ensimmäistä kertaa, että joitakin rästejä on. Kerron välittäjälle, että eikös välittäjän tehtävä vähän niin kuin olisi selvitellä tällaiset asiat etukäteen.
”No minähän tietysti olisin, mutta kun tuo kollega on tätä aiemmin hoitanut...”
Tämän lauseen olen kuullut aiemminkin ja tulen kuulemaan vielä monta kertaa.
Sovimme, että teemme kuitenkin jo tänään yhden pankkireissun, minun pankkiini. Saan välittäjältä ensimmäisen mersukyydin.
Pankissa välittäjä antaa kauppakirjan pankkivirkailijalle. Minulle hän ei ole sitä näyttänyt. Pankkivirkailija ihmettelee, miksi paperissa lukee, että ostaja ottaa vastatakseen kaikki myyjän rästissä olevat vastikkeet, joita on noin kahdeksan tonnin edestä.
Kun kuulen tämän, alan minäkin ihmetellä. Minun osuudestani ei luonnollisestikaan ole aiemmin mainittu minulle halaistua sanaa.
Ja aamulla välittäjä kertoi kauppojen viivästymisen syyksi, että rästejä laskeskellaan. Siinähän ne nyt näkyivät olevan laskettuna jo.
No, sehän oli tietysti se kollega, joka oli paperin sanamuodon takana, ja sanavalintahan on vähän huono, mutta eihän siinä mitään poikkeuksellista sinänsä ole, seliseli
Välittäjän kakistelu on vastenmielistä kuunneltavaa. Tulee olo, että en uskalla luottaa mihinkään tässä asuntokaupassa.
”Minä en ole koskaan ennen nähnyt tällaista kauppakirjaa, joten kyseessä ei todellakaan ole mikään tavallinen käytäntö”, pankki-ihmiseni sanoo.
Välittäjä selittää kakistellen asiaa pankkivirkailijalle.
”Älä minulle selitä, selitä hänelle”, virkailija sanoo, mutta välittäjä vain vilkaisee minuun ja jatkaa sitten puhumista virkailijalle. Kun virkailija ei hyväksy ontuvia selityksiä, välittäjä soittaa kollegalleen. Tämä mies sitten haluaa puhua virkailijan kanssa, vaikka virkailija sanoo, ettei halua sekaantua ja pyytää välittäjiä selittämään asiansa minulle. Välittäjä kuitenkin tuuppaa puhelimen pankki-ihmiselle. Myöhemmin pankkivirkailija kertoo, että tämä toinen välittäjä suunnilleen haukkui hänet ääliöksi, kun hän ei vain tajua, että tällainen on ihan normaali käytäntö.
Me emme tällaista normaalia käytäntöä kuitenkaan sulata, ja tästä alkaa vääntö, joka ei millään lailla helpota stressiäni.
Menee viikko, homma pysyy sekavana. Stressaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, milloin asiat etenevät, jos etenevät.
Sitten soittaa vouti. Ihmettelen ensin, että kuka, mitä ja miksi, mutta vähitellen puhelun aikana selviää, että vouti on nyt tutkinut papereita ja antaa luvan asunnon myyntiin. Hän kertoo, että myyjän asuntokaupasta saamat rahat menevät ulosottoon. Nyt kuulen tästä asiasta ensimmäisen kerran. Vouti on kuitenkin oikein mukava mies ja selittää selkeästi, mistä on kysymys. Tässä myllerryksessä olen hyvin kiitollinen sekä pankki-ihmisestäni että tästä voudista. Että joku selittää minulle, mitä tapahtuu.
Voudin soiton jälkeen väännetään vielä viikko kauppakirjaa, koska kerta toisensa jälkeen välittäjät tyrkkäävät minulle paperia, jossa asiat esitetään epäselvästi, olennaisia asioita jätetään mainitsematta ja mainitaan sellaista, mitä ei pitäisi. Minulle yritetään sysätä jos jotakin vastuuta.
Sopimuksessa todettiin muun muassa että ”Ostaja on tietoinen, että osakkeet on ulosmitattu. Tämä saattaa heikentää myyjän vastuuta mahdollisista piilevistä virheistä.”
Minä olin käynyt katsomassa asuntoa kerran pikaisesti. Silloin minulle ei millään lailla vihjaistu, että nyt pitäisi syynätä asunto tarkkaan, että myyjä voi salata vaikka mitä eikä vastaa mistään.
Pyysin poistamaan kauppakirjasta virkkeen, jolla myyjän vastuuta pyritään rajoittamaan. Vaikka toki minä olin tässä vaiheessa jo hyvin tietoinen, että mitä tahansa myyjän vastattavaksi tulisikaan, ei häneltä mitään korvausta voisi koskaan saada.
Ehdotin välittäjälle, että hän käyttäisi minua asunnossa vielä kauppaa edeltävänä päivänä. Sanoin haluavani nähdä asunnon ja muut talon tilat (joita en ole nähnyt aiemmin ollenkaan) nyt, kun tiedän kaupan laadun. Hän ei suostunut ehdotukseen.
Mutta. Eilen tehtiin kaupat. Näin aiemmin tapaamani välittäjän lisäksi tämän surullisen kuuluisan kollegan sekä asunnon myyjän.
Toivon, ettei ikäviä yllätyksiä enää tule, että nykyinen asukas, jonka vastikkeet maksan tämän ja ensi kuun osalta, lähtee sovittuna päivänä. 
Toistaiseksi stressitasoni on kuitenkin laskenut huippulukemista lähes siedettävälle tasolle. Join perjantaisiiderin ja huomenna menen hierontaan hoidattamaan monta viikkoa jännittämiäni lihaksia.
Kyllä kaikki järjestyy, laulaa Laurilan Janne Spotifyssa, ja minä luotan Jannen sanaan. Janne kun on musiikkimies, ei mikään kiinteistövälittäjä