Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Lyhyt virsi kauneudesta


On tulossa kuuma päivä, jo ennen aamukymmentä lämpömittarilukema on 27. Päätän lähteä parinkymmenen minuutin hölkälle. Yleensä lenkkeilen verkkareissa, mutta nyt on niin lämmin, että kaivan kaapista – öö... jumppasortsit? En edes tiedä, mikä kyseinen vaatekappale on nimeltään. En yleensä liiku verhoamattomin jaloin, koska silloin tunnen itseni jotenkin – öö... alastomaksi. Suojattomaksi. Jopa t-paita päällä on vähän samanlainen olo, mutta lyhythihaisia paitoja sentään käytän useammin kuin lyhytpunttisia housuja.
Matka taittuu kivuttomasti. Lämpökään ei tunnu tukalalta, pieni tuuli käy koko ajan. Aina kun joku tulee vastaan, kiskon paitaa vähän alemmas ja käännän katseeni tien reunaan, yritän mukamas mennä edes vähän piiloon. En tiedä, miksi olen niin epävarma itsestäni. Tiedän, että minullakin olisi oikeus olla ihan rennosti vähäpukeinen kuumana kesäpäivänä. Ajaudun miettimään ulkonäkökysymyksiä enemmänkin.
Kauneus ja rumuus ovat aika epäreiluja asioita. Totta kai ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä, joiden johdosta tilanne pikkuisen tasaantuu, ja tietysti ihminen pystyy jossain määrin vaikuttamaan siihen, miltä näyttää. Ihminen ei kuitenkaan voi mitään esimerkiksi sille, missä kohdassa päätä silmät tai nenä sattuvat sijaitsemaan, eikä sille, minkä muotoisia tai kokoisia nämä osat ovat. Ja kaikista makuasialätinöistä huolimatta on ihmisiä, jotka ovat hyvin monen mielestä hyvin kauniita ja ihmisiä, jotka hyvin monen mielestä ovat hyvin epäviehättäviä.
Ihminen ei ole pelkkää ulkonäköä, mutta ihan varmasti kauniit ihmiset saavat myönteistä huomiota osakseen merkittävästi enemmän kuin rumat ihmiset. Kauniilta ihmisiltä siedetään perseilyä huomattavasti enemmän kuin rumilta ihmisiltä, ja rumien ihmisten on tehtävä paljon enemmän työtä päästäkseen edes vähän osalliseksi siitä hyvästä, mitä kaunis saa tekemättä yhtään mitään.
Vaikka minä epävarmoina hetkinäni uskon vakaasti, että se kuuluisa suohirviökin kavahtaisi ulkomuotoani, tiedän, ettei osani ihan surkea ole.
Lähestyn jo lenkkini loppusuoraa ja siltaa, jonka kaidetta vasten nojailee viisi venäläismiestä. Teen kansallisuusoletuksen miesten ulkonäöstä. Myöhemmät äänihavainnot tukevat arvausta. Ensin kaikki miehet katselevat järvelle päin, sitten rivin ensimmäinen kääntyy katsomaan minua ja mitä ilmeisimmin tiedottaa vierustoverilleen lähestymisestäni, koska pian hänkin kääntyy katsomaan. Rivillinen miehiä kääntyy yksitellen ympäri kuin jossakin Broadway-musikaalissa, ja he kaikki tuijottavat minua, kun hölkkään ohi. Vaistomaisesti oikaisen ryhtiäni ja vedän vatsaa sisään. Toinen tai kolmas vasemmalta sanoo, että vau – tai öö... ehkä se sittenkin on englantia ja wow. En osaa olla erityisen imarreltu tästä saamastani huomiosta, vaikka sanallinen arviointi onkin hyväksyvä.
Mutta minun vaivaantumiseni lienee pieni hinta, jos kalvakkakinttuinen ohihölkkäni toi jotakin iloa turistijoukon aamupäivään.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Ihme insinööri


Olen monesti ihmetellyt, miksi olen enää missään tekemisissä eräänkin insinöörin kanssa. Jos vaikka siksi, että hänen musiikkimaksunsa on pieneltä osin yhteneväinen omani kanssa? Aika heikolta säikeeltä vaikuttaa, mutta toisaalta, kun ensimmäisen avioliittoni loppuvaiheessa aloin listata silloisen siippani viehättäviä ominaisuuksia, en keksinyt juuri muuta kuin että hän osaa soittaa bassoa ja sahaa.
Mutta aviomiehestäni sentään olin löytänyt joskus vaikka mitä ihailtavaa, tämä case engineer on kolissut tyhjyyttään alusta asti.
Hän kuitenkin aina välillä innostuu tulemaan vieraisille, viimeksi tällä viikolla. Ja jos edellisestä tapaamisesta on kulunut tarpeeksi paljon aikaa, päädyn toivottamaan hänet tervetulleeksi ylenpalttisen ystävällisin sanankääntein kuten huokaisemalla esimerkiksi: ”Senkus.”
Kaikilla tarinoilla on myös alku, niin tälläkin.
Olisikohan siitä jo lähemmäksi pari vuotta, kun olin tyttökaverini kanssa eräässä yökerhossa. Minulla oli jalassani saappaat, jotka olivat kipeyttäneet jalkapöytäni pahan kerran. Siksi päädyin riisumaan violetit varsikenkäni, jemmasin ne pöydän alle ja juoksentelin loppuillan sukkasillani väistellen lasinsiruja ja alkoholijuomalammikoita parhaani mukaan. 
Jossain vaiheessa tuli hyvä biisi – saattoi olla Hassisen konetta – ja menimme kaverin kanssa tanssilattialle pomppimaan. Sillä välin pöytämme vallattiin. Palasimme pöytään ilmoittamaan, että anteeksi herrat, minun kenkäni ovat täällä, saammeko palata pöytään istumaan. Nuoret miehet tekivät tilaa. Kertoivat olevansa veljeksiä. Toinen oli minusta ihan riittävän nuori ja kaunis, joten valomerkin jälkeen oli soidinfraseologian aika. Hän ei halunnut lähteä minun luokseni mutta sanoi, että minä voin lähteä hänen mukaansa.
”No haluatko sä, että mä tulen?”
”Tuu vaan.”
Kerron, että minulla on nälkä.
”Voidaan hakee sulle jotain ruokaa matkalla”, hän sanoo.
”Etkö sä halua syödä mitään?” kysyn.
”Ei mun niin tee mieli.”
Pitserioissa on pitkät jonot, siksi menemme kebab-paikkaan.
”Yks pitakebab mukaan”, hän tilaa.
”Mitä sulle?” tumma mies tiskin takana kysyy minulta.
”Ei kai sit mitään”, sanon, kun luulen, että seuralaiseni tilasi ruuan minulle.
”Mä tilasin ton itelleni”, hän kuitenkin oikaisee.
Minua nolottaa.
”No mulle sit samanlainen”, sanon ja yritän olla punastumatta.
Helvettiäkö hän sitten antaa ymmärtää, ettei syö itse ja puhuu ruuan hakemisesta minulle. Aina näitä kiusallisia väärinkäsityksiä tulee, ja minä jään niitä sitten miettimään. Pitäisi tietysti aina kysyä ja varmistaa kaikki.
Saamme eväämme ja menemme miehen kotiin. Kämppä on tilavahko yksiö. Istun sohvalle ja silmäilen ympärilleni: Tietokonepöydällä on kone auki, koneen vieressä tavaraa. Muualla irtotavaraa ei juuri olekaan, sohvapöydällä sentään jokunen lehti. Sohvapöydän alla likainen sinisenkirjava matto. Televisiopöytä on tasaisen, vaaleanharmaan pölykerroksen peittämä. Parivuode on petaamaton. Seinät ovat valkoiset ja tyhjät lukuun ottamatta halvannäköistä kehystettyä maisemajulistetta tietokonepöydän yläpuolella. Sohvan päällä on lakana. Hän kuulemma tykkää makoilla sohvalla ja välillä nukahtaakin siihen. Sellaistahan ihmiset tekevät, mutta yleensä ilman lakanaa.
”Voiko tähän nyt istua, vai haluatko ottaa tän lakanan ensin pois?” kysyn.
”Istu vaan, pesuun se lakana täytyy muutenkin laittaa.”
Mahtaako mies pitää minua kovinkin saastaisena, mietin, mutta istun mitään sanomatta lakanalle. Mies tuo pyytämättä pitakebabini alle lautasen ja pyytämällä haarukan. Kun nostan ensimmäisen haarukallisen suuhuni, osa lihoista ja raasteesta putoaa matolle. Itse en edes huomaa, mies huomauttaa asiasta. Siivoan jälkeni. Mies itse siirtyy syömään keittiöön, tiskipöydän päälle. Hän vaikuttaa ristiriitaiselta sekoitukselta tyystin siivousta harrastamatonta ihmistä ja siisteysintoilijaa. Loppupäätelmä: Hän haluaa, että hän itse ja muut sotkevat mahdollisimman vähän, koska hän ei koskaan siivoa. Hän kestää vähitellen vahvenevat pölykerrokset ja maton vähittäin etenevän likaantumisen, mutta ei mitään yksittäistä silmin nähden sotkua lisäävää tapahtumaa.
Käyn keittiössä juomassa. Hänellä on astianpesukone. Astiakaapit ovat lähes tyhjät, mutta löydän kaapista yhden mukin. Juon siitä vettä ja nostan mukin takaisin kaappiin. Hän ei varmaankaan pitäisi huuhtelemattoman astian palauttamisesta ritilän päälle, mutta mies ei ole näkemässä, hän istuu jo tietokoneensa ääressä valitsemassa musiikkia.
Istun työtuolille hänen selkänsä taakse, painan leukani hänen olkapäällään, poskeni hänen poskeaan vasten ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Vähän myöhemmin siirrymme hänen sänkyynsä.
Tulee puheeksi, ettei minulla ole tiskikonetta. Mies kertoo, että hän ei pidä tiskaamisesta, osti tiskikoneen heti, kun muutti tähän asuntoon.
”En viitsinyt ihan sen takiakaan ruveta seurustelemaan, että ei tarvitsisi itse tiskata”, hän sanoo.
Se on kaiketi huumoria, mutta en uskalla olla varma. Mies kun vaikuttaa täydeltä sovinistilta. Kun pääsemme seksiin, emme sentään toiminnan tasolla mutta puheissa, hän kertoo arvostavansa naisten pidättäytymistä irtosuhteista – muutoin kuin hänen kohdallaan. Hän haluaa uskoa naisia, jotka sanovat, etteivät eivät yleensä harrasta tällaista.
”Miesten maine vaan kasvaa, mitä enemmän niillä on ollu naisia, mutta naisten maine menee, jos niillä on ollut paljon miehiä”, hän toistaa ikiaikaista hokemaa.
”No voi helvetti sun kanssas”, ärsyynnyn.
”En mä sitä sääntöö oo keksiny, se vaan on aina ollut ja on niin”, mies sanoo kuin painovoimasta puhuisi.
Että minua ärsyttää tuo omasta vastuusta vetäytyminen. Jokin asia vaan on jotenkin. Ei minun syyni.
”Sä sitä 'sääntöö' ylläpidät noilla höpinöilläs. Mä en ainakaan lähde samoihin talkoisiin. Mä en halua pelata mitä typeriä pelejä.”
Mies ei juurikaan luultavasti edes kuuntele, mitä puhun. Hän vain jatkaa omien raivostuttavien älyttömyyksiensä julkituomista. Hän kertoo, että jos saisi tietää, että olen ollut jonkun hänen kaverinsa kanssa joskus, hän ei koskisi minuun pitkällä tikullakaan. 
Minun tekisi mieleni satuttaa miestä pitkällä tikulla ja lähteä kotiin – ellei hän olisi niin nuori ja niin kaunis. Mutta josko tämä edes olisi viimeinen kaunis paskapää, jolta yritän saada seksiä. Tuskin on.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Homot Stockalla, punkkarit pääkadulla


En ole aikoihin käynyt juurikaan kaupoissa aikeenani ostaa muuta kuin ruokaa tai vastaavaa välttämättömyyttä. Tänään kuitenkin vierailen peräti kahdessa tavaratalossa, ensin Stockmannilla. Siellä iskee taas olo, että pitäisi kävellä vähän ryhdikkäämmin, tulen jotenkin kovin tietoiseksi kahdesti  värjätyistä rispaantuneista farkuistani ja huomaan, että kovin monella muulla asiakkaalla ei ole reppua selässään. Meikatut leidit kipsuttavat korkokengissään meikkihyllyjen välissä, ja kodintarvikeosastolla homopariskunnat pohtivat parahultaisinta sohvatyynykuosia.
Heti kun yksi huomattavan shoppaus- ja sisustusintoinen miespari on lehahtanut ohitseni tavaratalon ylimmässä kerroksessa, teen havainnoin toisesta. Pari siksakkaa käytävällä, koska toinen miehistä haluaa tohkeissaan katsoa ensin astioita, ei kun peittoja, ei kun sittenkin astioita. 
”Eiks nää kävis mökille?” hän kysyy kumppaniltaan, kun malttaa asettua hetkeksi yhden pöydän ääreen. 
En katso, mitä tarvekalustoa hän esittelee, mutta veikkaan, että kuppeja tai lautasia.
Kierrän lähes kaikki tavaratalon osastot läpi ja ostan nuoriso-osastolta housut.
Päätän käydä vielä Sokoksella. Matkalla tulen poikenneeksi pariin pienempään putiikkiin. Ensin menen vaatekauppaan, jonka ovella kimppuuni hyökkäävä nuorisomusiikki nostattaa mieleen muiston joulunjälkeiskäynniltä, jolloin erehdyin samaiseen myymälään. Silloin helvetillinen diskojytke tahditti (asiaan)kuuluvasti talvivaatteisaan hikoileviin ihmisiin törmäilyä. Mutkitteleva yhden ja saman kloonatun lähinnä ripsistä ja hiuksista koostuvan teinin muodostama päättymätön kassajono sai vakuuttumaan, että yhdellekään uudelle vaatekappaleelle ei sittenkään ole kovin suurta tarvetta.
Nyt väkeä on huomattavan paljon vähemmän, mutta tunnelma on silti ahdistavansorttinen, ja totean nopeahkosti, etten edelleenkään tarvitse täältä mitään.
Hampurilaisravintolan edustan neliömäisellä penkillä istuu kaksi hyvin humalaista keski-ikäistä miestä ja istujien välissä makaa puolisammuneena yksi samanmoinen. Toinen istuvista miehistä käy touhukkaasti makaajan taskuja läpi. Puolisammunut pitää vaimeaa ölinää ja yrittää ponnettomasti huiskia ylimääräisiä käsiä pois taskuistaan. Kukaan ohikulkijoista ei puutu tilanteeseen, en minäkään, vaikka mietin, ettei tuo nyt ihan reilulta kaveritoiminnalta vaikuta. Toisaalta, en tiedä taustoja. Kenties vaikka vaateriheppu on sammunut kopeloitsijan rahoilla tai pullosta.
Hampurilaisravintolan portaissa tungeksii kiroilevaa ja kailottavaa nuorisoa piukoissa paidoissaan. Heitä vilkuillessani olen törmätä ulkomaalaisrouvaan, joka heiluttelee kilisevää pahvimukiaan: ”Pliis.”
Punkkaripojat renkuttavat kitaraa ja hoilaavat ihan hyviä biisejä. Toinen pojista – nuori ja kaunis – näyttää ohikulkijoille ruskeaa aaltopahvikylttiä. Siinä on paljon tekstiä, mutta en näe, mitä siinä lukee. Biisien välissä pahvikylttipoika laskee rahat: ”21 euroo ja 60 senttiä. Not bääd.”
Olen jo unohtanut rispaantuneet housuni enkä enää tunne eritystä tarvetta korjata ryhtiäni. Tuntuu, että matkaa Stockmannin ylellisyystarvikehyllyjen luota tähän on taittunut noin valovuosi.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Tarvitsenko tätä vielä?


Olen säilöjä. Mutta pyrin koko ajan liiasta säilyttämisestä eroon. Kun huomasin joitakin vuosia sitten, että tällä tiellä ei voi enää jatkaa, aloin päättäväisehkön mutta hyvin hitaan luopumisprojektin. Olen antanut tavaroita, kirjoja, lehtiä ja vaatteita pois ja yrittänyt olla kasaamatta kaapeista saadun tavaran tilalle uutta, mutta tehtävää on yhä tuskallisen paljon.
Nyt on kirjahyllystä lähtövuorossa muiden muassa Yritysviestinnän opas vuodelta 1988 ja Tehoa viestintään vuodelta 1983. Selaan kumpaisenkin kirjan vielä läpi.
Tehoa viestintään -kirjasta luen, että tekstinkäsittelylaitteet tuovat aivan uudet mahdollisuudet kirjeiden hyväksikäyttöön. Kirjetekstejä voidaan tallentaa magneettinauhaan, muistilevyyn tai tietokoneen muistiin ja käyttää uudelleen ja uudelleen. Ja elektronisesta postista kerrotaan, että sen avulla yritykset voivat lähettää tosilleen koneiden välityksellä mm. raportteja ja kirjeitä.
Kirjassa kerrotaan myös, että mikrofilmaus on nykyaikaista arkistointia.
Voi tätä ajan kiireistä kulkua ja kaikenlaisen teknisen kehityksen huimaa vauhtia.
Samasta kaapista noiden edellisten kirjojen kanssa löytyy myös Lämpölaitosyhdistyksen Käytä kaukolämpöä oikein -opas. En tiedä, mistä se on peräisin, isävainaani jäämistöä kenties. Se lähtee paperinkeräykseen samoin kuin jokin espanjankielinen härkätaisteluvihkonen ja kaupunkilehden sivu keskiviikolta 22.11.2006. Sivulla on juttu maahanmuuttajamiehen pitämästä internetkahvilasta, jota ei ole kai enää moneen vuoteen ollut. En muista, milloin se hävisi. Syy, miksi olen ottanut jutun talteen, on kaiketi se, että persoonallinen lierihattuinen kahvilanpitäjä sisäänheitti kerran kadulta minut ja lapseni isän, kauan ennen kuin hän oli lapseni isä. Olimme vasta tutustuneet. Maahanmuuttajamies miltei pakotti meidät tietokoneistettuun kahvilaansa, sanoi, ettei maksa mitään. Menimme sitten. Juuri ja juuri edes muistan enää koko käyntiä. Ehkä kävimme tarkistamassa elektronisen postimme.
Valokuvat ja päiväkirjat aion säilyttää yhä, vaikka varsinkin valokuvakansioita on järjetön määrä. Muista muistoista luovun vaihtelevalla menestyksellä. Olen sentään jo heittänyt pois erään peruskouluaikaisen ihastukseni käyttämän ja asvalttiin rikkoman sytkärin sekä jonkun toisen ihanan pojan polttaman tupakan tumpin.
Tumpitkin voivat jos jotakin muistoa säilöä. Vain muutama päivä sitten poimin parvekkeeltani pilttipurkin, joka oli maannut siellä hylättynä jo vuoden verran. Tässä lieriönmuotoisessa terraariossa oli tumppeja ja olutpullonkorkkeja. Muistin heti, kenen ne olivat, ja jäin muistelemaan, kuinka lähes pari viikkoa luonani majailleen nuorenmiehen kanssa istuimme iltaisin parvekkeella, kiikaroimme naapuritaloon ja kertoilimme tarinoita. Tai enimmäkseen hän kertoi, minä kuuntelin.
Mutta kyllä minä senkin lasipurkin sitten heitin roskiin.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Nimellä viskattu


Olen lukemassa Poikani Kevin -kirjaa ja päässyt kohtaan, jossa vielä syntymättömälle lapselle mietitään nimeä. Kumman vanhemman sukunimen lapsi saisi, ja mikä etunimeksi, kun vanhempien ehdotukset eivät ihan osu yksiin? Alan muistella samaa souvia omassa elämässäni.
Teimme miehen kanssa kumpikin omia etunimilistoja tytönnimistä ja pojannimistä. Omissa luetteloissani oli paitsi hyviä myös vähän vähemmän hyviä ehdotuksia, sellaisia, jotka edes etäisesti tuntuivat mahdollisilta. Tytönnimiä oli helpompi keksiä.
Jostain syystä olin jo aika kauan sitten saanut päähäni, että jos minulla olisi tyttö, tyttären ensimmäinen nimi olisi Meri ja toinen nimi minun toinen nimeni. Pojannimisuosikit vaihtuivat enemmän eri aikoina. Mutta toiseksi nimeksi pojalleni kaavailin lapseni isän toista nimeä.
Jos olin ihastunut johonkin poikaan, pojan nimi alkoi yleensä vaikuttaa tosi kivalta – ja sopivalta nimivaihtoehdolta vaikka omalle lapsellekin.
Totta kai mielikuvat vaikuttivat silloinkin, kun oli aika tosissaan miettiä nimeä omalla lapselle. Jos nimi toi mieleen jonkun ihanan tai ihailtavan kaiman, se päätyi todennäköisemmin mahdollisten nimien listalle kuin nimi, joka muistutti jostakusta ikävästä tai surkeasta tyypistä. Kai sitä jotenkin uskoo nimen enteellisyyteen.
Minulle oli tärkeää, että lapsella ja minulla olisi sama sukunimi. Kun olin raskaana, otin tyttönimeni takaisin, koska ajattelin, että olisi jotenkin hullua nimetä toisen aviomiehen lapsi ensimmäisen aviomiehen sukunimellä. Vaikka menin ennen lapsen syntymää uudelleen naimisiin, en halunnut enää ottaa miehen nimeä. Kaksi sukunimeä tässä elämässä riittää. Niinpä olin sitä mieltä, että lapsi saakoon tyttönimeni hänkin. Miehelle tämä sopi.
Kun olimme mieheni kanssa listanneet nimiä, aloimme vertailla nimiluetteloita. Niissä ei ollut samoja nimiä.
Siksi kummankin oli alettava perustella toiselle, miksi jokin oman listan nimi olisi hyvä. Miehen perustelut olivat vähintään yhtä hyviä kuin omani, ja muutama hänen listansa nimistä alkoi perustelujen myötä vaikuttaa mahdolliselta. Vielä kuitenkin yritin kaupata joitakin omankin luetteloni nimiä: ”Julius?”
”Julius! Miltä sekin näyttäisi Valmetin työvuorolistassa?” mies torppasi.
Hän tarjosi sen sijaan minulle sinnikkäästi yhden kaverinsa nimeä. Kaveri, jota minä en tuntenut, oli hänelle jostain syystä erityisen tärkeä ihminen, jonkinlainen esikuva luullakseni. Aloin pyöritellä nimeä päässäni ja suussani. No, mikä ettei.
Mies vielä vetosi siihen, että koska lapsi saisi minulta sukunimen, hänen pitäisi saada päättää etunimi.
Kun lapsi syntyi ja osoittautui pojaksi, yrtin vielä katsella poikaa tarkoin, oliko hän isänsä ehdottaman nimen näköinen. Kyselin vastasyntyneeltäni, mitä mieltä hän itse olisi tällaisesta nimestä. Pojalla ei tuntunut olevan mitään nimivalintaa vastaan.
Kokeilin nimestä saatavat sananmuunnokset, mietin riimisanat sekä nimestä muuntuvat mahdolliset lempi- tai haukkumanimet, nimikirjainten konnotaatiot ja sen sellaiset tärkeydet.
Toinen nimi tuli meiltä molemmilta. Ehdotin kyllä ensin lapsen isän toista nimeä, tai kysyin, haluaisiko lapsen isä sen myös pojalle. Mutta hän ei erityisesti pitänyt omasta toisesta nimestään eikä halunnut antaa sitä myöskään lapselleen. Nimi, jonka päätimme antaa, on lapseni isän isän ja veljen toinen nimi ja myös minun isäni ja veljeni toinen nimi. Bonuksena vielä äitini isällä ja veljellä on samainen toinen nimi.
Näin minun sukuniminen lapseni sai toisen nimensä kummankin vanhempansa suvuista, ensimmäisen nimensä isänsä nimilistasta, ja saa aikanaan kirjoituttaa sen Valmetin työvuorolistaan tai Kansallisbaletin esiintyjälistaan. Molempiin se käy.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Oppia ikä kaikki


Synttäriaamuna herään kellon soittoon, eikä sekään soita häpibööthdeitujuuta. Missä fanfaarit, kakku, serpentiinit? Onnitteluhalaukset, juhlapuheet? Lapsi lupasi tulla herättämään laulamalla, mutta siellä se nukkua tuhistaa riekuttuaan yömyöhälle. Viisivuotias räppää – ei onnitteluräppiä vaan herätyskellonsa kiinni, kun se alkaa piipittää.
   Nousen siis onnittelulauluitta ja avaan puhelimen, jos sillä edes olisi tarjota jokunen onnitteluviesti. Ei ole. Lähden töihin. Onnitteluja alkaa tipahdella, Facebookitse. Vieressä istuvat työkaveritkin onnittelevat Internetin välityksellä.

On ihan kummallista asuttaa keski-ikäistä ruumista, mutta siellä tämän epäkypsän mielen koti nyt vaan on. Vaikka on siinä mielessäkin joitain iän tuomia muutoksia havaittavissa. Sen huomasi esimerkiksi perjantaina, kun jutteli itseään lähes pari vuosikymmentä nuoremman ihmisen kanssa.
Nuoruudenintoinen itseen uskonta on tavallaan tosi hienoa. Ilman mitään omnipotenssiongelmaa sitä seisoo loistavan tulevaisuutensa edessä ja esittelee sielunsa silmien edessä avautuvaa näkymää muillekin. Vaikka minua välillä hymyilytti tai nauratti nuoren kirjoittajan mahtiponsi, en minä ollut ivallinen, en sanonut enkä edes ajatellut, että sittenpähän näet.
Minullekin joskus oli aika selvää, että kirjoitan ensimmäisen romaanini vähän nuorempana kuin Anna-Leena Härkönen kirjoitti Häräntappoaseensa. Ajattelin meneväni naimisiin reilusti alle 30-vuotiaana ja tiesin, etten koskaan eroa saati mene uusiin naimisiin. Olisi ollut naurettavaa edes leikitellä skenaariolla, että minusta tulisi kahdesti eronnut yksinhuoltaja, joka on ollut valmistumisensa jälkeen enemmän työttömänä kuin oikeissa töissä, ja niin edelleen.
Kaikenlaista kuitenkin sattuu. Ja ihan helvetin hyvä, että sattuu. Jos elämäni olisi noudattanut joskus varhaisteininä laatimaani asiain kulun karttaa, minusta olisi tullut mitä todennäköisemmin totaalisen sietämätön tyyppi – jollainen toki joidenkuiden mielestä nytkin olen. Ja paljon oleellista olisi jäänyt kokematta.
Kyllä minä vieläkin saatan hetkittäin uskoa olevani jotenkin muita parempi, mutta olen minä nöyryyttäkin oppinut. Ja suvaitsevaisuutta. Tiedän, että onnistuminen (tai ”onnistuminen”) ei johdu aina vain omasta erinomaisuudesta eikä epäonnistuminen (tai ”epäonnistuminen”) vain omasta selkärangattomuudesta. Tiedän, ettei onnistuminen ole aina vain hyvästä ja tiedän, että epäonnistumiselta vaikuttava asia voikin koitua onneksi, tavalla tai toisella.
Kyllä sitä ihminen iän myötä aina jotakin oppii, muutakin kuin kyynisyyttä, vaikka oppiminen välillä tuskallisen hidasta onkin. Saman virheen saattaa tulla toistaneeksi hyvinkin monta kertaa ja joskus vähän turhan nopeasti edellisen perään. Esimerkiksi: Vain muutamaa viikkoa aiemmin podin viimeksi runotapahtuman jälkeistä oksennuskrapulaa ja viime lauantaina sitten taas.
Oksensin koko päivän. Vaikka mahahapot yleensäkin ovat aika tuhtia myrkkyä, olivat ne tällä erää vielä ärjympi koktaili. Kun aamulla aloitin oksentamisen ja nenäontelot taas täyttyivät yrjöstä, polte oli hirmuinen. Tuntui, että kaikki hengitystiet sulavat, että happo polttaa sisuskaluni tyystin. Yritin imuroida sieraimiin vettä, mutta eivät ne hormit kunnolla puhdistuneet, joten sitä polttelua sitten kesti.
Onneksi runotapahtumia ei ole enää tälle kesälle luvassa enempää.

Vaikein niistä on rakkaus


Sanotaan, että aikuisen pitäisi nimetä lapsen tunteita, jotta lapsi oppisi vähitellen itsekin tunnistamaan niitä. Kun lapsi kiukkuaa, pitäisi kertoa, että sua nyt harmittaa, kun et saa katsoa telkkaria tai sä oot nyt vihainen, kun Petteri irvisteli sulle.
Mutta kuka nimeäisi aikuisen tunteet? Mistä sitä aina voi tietää, mitä mikäkin tunne on? Esimerkiksi rakkaudeksi voi erehtyä luulemaan jos jotakin tuntemusta. Toisaalta rakkaus taas outona lajina saattaa jäädä tunnistamatta, vaikka nimenomaan juuri se ryskäisi rinnassa.
Toiseen ihmiseen jää helposti kiinni. Ja kun näin käy, sitä yrittää miettiä nimeä tuntemukselle, jota toisen lähellä oleminen aiheuttaa. Mutta minä ainakin joudun helposti ymmälleni, enkä ollenkaan välttämättä tiedä, milloin on kyse rakkaudesta, milloin, kiintymyksestä, milloin tottumuksesta, milloin himosta, milloin ihailusta, milloin ehkä ihan vaan jostakin älyttömästä pakkomielteisyydestä tahi muusta hulluudesta.

Kuulostaisi oudolta, jos aloittaisi lauseen: Kun entinen oppilaani vietti öitään luonani. Niinpä en aloita lausetta niin, vaan sanon vain: Kun yksi vanha tuttu tuli työreissullaan luokseni yöksi, ja jäi heti pariksi seuraavaksikin yöksi ja tuli taas seuraavalla viikolla uudestaan, miehen läsnäoloon alkoi melkein jo tottua. Ei hän ollut rakastunut minuun enkä minä häneen. Meillä oli aika vähän mitään yhteistä. Arvomme, kiinnostuksen kohteemme, työmme, koulutuksemme ja moni muu asia olivat keskenään hyvin erilaiset. Mutta hänen kanssaan oleminen oli silti jotenkin sujuvaa, mutkatonta, turvallista. Tyhmä hän ei ollut, hänen kanssaan pystyi myös puhumaan ja hän osasi perustella näkemyksiään.
Oli ehkä viides yhteinen yömme, kun mietin, että hänen vieressään on hyvä olla, ja melkein jo ikävöin häntä, kun tiesin, että hän lähtee pian pois. Olin alkanut jäädä kiinni.
Jos tuo yhdessä olemisemme olisi voinut jatkua siitä eteenpäinkin, se olisi varmasti jatkunut. Siihen olisi tottunut yhä enemmän. Kohta olisi jo hyvinkin saattanut kuvitella olevansa rakastunut.
Vai olisiko sitä sitten jo ollutkin? Onko jokin olennainen ero sillä, että luulee olevansa rakastunut ja sillä, että tietää olevansa rakastunut? Vai voiko edes tietää, kummasta on kyse – ainakaan ennen kuin vasta jälkeenpäin?
Minäkin tarvitsisin itselleni tunteiden nimeäjän.

Taidan olla hanakahko ihastuilemaan. Edellinen ihastus menee monesti ohi vasta sillä, että löytyy uusi. Joskus vain joku ihastus on niin voimakas, että se ei meinaa laantua millään. Vaikka oikein yrittämällä yrittäisi saada siihen kammettua jonkun uuden ihastuttavan, uusi ei ota syrjäyttääkseen vanhaa.
Ihastukseksi minä sitä sekopäistävää tunnetta tapaan nimittää, mutta en minä tiedä, mitä se lopulta on: rakkautta, kiintymystä, tottumusta, himoa, ihailua, älytöntä pakkomielteisyyttä vaiko muuta hulluutta.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Ei tänne viihtymään ole tultu!


Ulkona liikkuessa tulee mietittyä kaikenlaista, tahtoi eli ei. Pyöräillessä, kävellessä tai hölkätessä ei esimerkiksi lukeminen taikka nörääminen oikein tule kyseeseen. Minä en harrasta edes kuulokkeellista musiikin kuuntelua, joten ulkoillessa ajatukset luiskahtavat helposti vapaaseen pudotukseen.
Lauantaisella lenkillä aloin miettiä työpaikkailmoitusta, jossa vaaditaan valmiutta työskennellä oman mukavuusalueen ulkopuolella. Minä jopa hain paikkaa, vaikka vaatimus ahdisti.
Totta kai useimmissa työpaikoissa joutuu joskus tekemään asioita, joista ei vallan hirmuisesti tykkää, ja se on ihan ookoo, mutta kun se asia mainitaan jo työpakkailmoituksessa, tulee vaikutelma, että yleinen viihtymättömyys on suorastaan olennainen osa toimenkuvaa.
Töissä tehdään töitä, ja työ on vakava asia. Jos ihminen pitää siitä, mitä tekee, niin tehköön sitä sitten ainakin palkatta. Ei sitä sentään ruveta ihmiselle viihtymisestä maksamaan.
Kun varhaisteiniä aloin miettiä, miksi voisi isona ruveta, harkitsin jossain vaiheessa valokuvaajan ammattiakin. Ajattelin kuitenkin, ettei valokuvaaminen ehkä sopisi palkkatyöksi, koska se ei tuntuisi oikealta työltä. Olisi ehkä vähän liian mukavaa ja helppoa. Samaan tapaan olen kuullut muidenkin nuorten joskus miettineen ammatinvalintakysymyksiä. Luterilaisimmat siis älyävät ihan oma-aloitteisesti pitää itsensä poissa mukavuusalueelta.
Yksi poikaystäväni joutui taannoin työnantajansa juttusille.
”Sun tarvis varmaan siirtyä töihin tonne uudelle osastolle, jahka se valmistuu”, pomo sanoi ja jäi odottamaan alaisensa murtumista.
”Ei siinä mitään, mä meen ihan mielelläni”, sanoi työntekijä epäodotuksenmukaisesti.
Työnantaja ei kuitenkaan luovuttanut:
”Palkka sitten kyllä pienenisi.”
Joko nyt pyyhkiytyisi tuo asiaankuulumaton hymy työläisen kasvoilta?
”Ei haittaa, enköhän silläkin palkalla pärjäile”, työntekijä sanoi.
”Mutta se sun siirtyminen sinne ei ole yhtään varmaa!” työnantaja tiuskaisi.
Niinpä niin. Jos töissä meinaa ruveta viihtymään, niin jotain mätäähän silloin jossain on, ja asialle on pikaisesti tehtävä jotakin.
Mutta miksi suotta rajoittaa mukavuusalueen ulkopuolella oleminen vain työelämään? Eikö voitaisi alkaa pystytellä kylttejä vaikka puistojen ja baarien eteen:
MUKAVUUSALUE.
PÄÄSY KIELLETTY!

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

4 h ja k(ymmenen vuotta)


Muutin tähän asuntoon tasan kymmenen vuotta sitten. Muutimme.
Olimme menneet pari viikkoa aiemmin naimisiin ja nyt kuljetimme miehen yksiön ja minun kaksioni tavarat yhteiseen kotiin. Meillä oli muuttoapuna pariskunta, jonka häissä olimme kolme vuotta aiemmin tutustuneet. Kun olimme tavaran sisäänkannon loppusuoralla ja miehet korkkasivat oluet, aloin napista tuoreelle aviomiehelleni, koska olin vielä nyreänä hiljan päättyneen häämatkamme lattiallekusemisepisodista. Tästä tietämätön muuttoapurimme tiuskaisi, että nyt olet, ämmä, hiljaa.
Olin hiljaa ja menin pois, koska ajattelin, että muuttoapurin lyöminen saattaisi vaikuttaa jotenkin kiittämättömältä. Päätin kuitenkin, etten ole tämän entisen naapurini kanssa tästedes tekemisissä.
Aviomies oli kesän töissä, teki pitkiä päiviä. Viikonloppuisin hän teki kalastus- tai baariressuja. Emme kauheasti ehtineet olla yhdessä. Syksyllä hän sai opiskelupaikan ja muutti kokonaan pois. Noin joka toinen viikonloppu hän kävi luonani, ja silloinkin usein istui osan ajasta kaveriensa kanssa baarissa. Näinä viikonloppuina joskus saatoimme myöhäisiltapäivästä tai alkuillasta syödä yhdessä. Ruoka oli hänelle aamupala, minulle illallinen.
Seuraavan ja sitä sitä seuraavan kesän mies oli töissä Lapissa. Jälkimmäisenä kesänä kävin häntä siellä tapaamassa tuoreen miespuolisen kaverini kanssa. Kun pääsimme Utsjoelle ja mietimme nukkumisjärjestelyjä asuntolassa, mies kysyi, haluanko nukkua hänen kanssaan vai kaverini kanssa. Ihmettelin kysymystä. Nukuin tietysti mieheni kanssa. Ne olivat meidän viimeiset yöt. Sitten hän lensi pois, kirjaimellisesti.
Oli kai vähintäänkin tragikoomista, kun mies kiipesi helikopteriin, nousi taivaalle ja poistui yhteiselämästämme. Siinä minä sen tajusin. Että tämä oli tässä. En minä vielä silloin aikonut erota, mutta tajusin, että meidän elämät ovat kaksi eri tarinaa, me vain emme voi tulla yhdessä onnellisiksi. Koskaan.
Meni  vielä vuosi, ennen kuin avioerosimme ja vielä kauemmin siihen, että hän vei tavaransa pois. 
Mutta aviomies siis lähti Utsjoelta helikopterilla työreissuun, minä ja matkaseuralaiseni jatkoimme vanhalla diesel-Mersulla yhä vain pohjoisemmaksi, karun kauniiseen Norjaan: Vadsøhön, Vardøhön ja aina Euroopan reunalle Hamningbergiin.
Kun istuin pohjoisnorjalaisella saarella kallion suojassa, auringon lämmössä ja hurjassa tuulessa, kesäheinien syleilyssä, suljin kaiken ylimääräisen ympäriltäni ja ajattelin sekunnin daavidisti: Ei minulta mitään puutu. Sitten jo tajusin, että en voi jäädä siihen hetkeen ja maisemaan. Muistin, että todellisuus on se paikka, jossa asun.
Minulla oli aviomies, jonka kanssa olisin tahtonut kaiken olevan niin kuin tämän miehen kanssa, jonka kanssa olin tutustunut vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Olimme nähneet pari kertaa hätäisesti ja sitten päättäneet lähteä yhdessä Lappiin, koska minulla oli viimeinen kesälomaviikko ja hänen lomansa yllättävän aikaistumisen takia hänellä ensimmäinen. Hänestä oli tullut minulle nopeasti tärkeä ihminen, mutta en ollut häneen ihastunut. Ajattelin, etten voisi edes koskaan suudella häntä. Pidin kyllä miehestä, mutten hänen ulkonäöstään. Ehkä tuoksukin oli väärä. Ne feromonit.
Hän kuitenkin ihastui minuun, ja niin siinä sitten vain kävi, että hän muutti tähän asuntoon kanssani jo aika pian sen jälkeen, kun aviomies ykkönen oli lopulta vienyt omat tavaransa pois.
Uusi mies toi tavaransa, itsensä ja joka toinen viikonloppu myös kaksi lastaan tähän samaiseen huoneistoon.
Menimme naimisiin. Ja sitten tuli elämääni, elämäämme ja omaan elämäänsä se mies, joka tuli jäädäkseen. 
Vain vähän lapsen syntymän jälkeen aviomies kakkonen tajusi haluavansa enemmän omaa tilaa ja vapautta. Lähti niiden perään sitten. Minä ja pikkumies jäimme tähän.
Tästä on hyvä jatkaa?