Oppia ikä kaikki

Synttäriaamuna herään kellon soittoon, eikä sekään soita häpibööthdeitujuuta. Missä fanfaarit, kakku, serpentiinit? Onnitteluhalaukset, juhlapuheet? Lapsi lupasi tulla herättämään laulamalla, mutta siellä se nukkua tuhistaa riekuttuaan yömyöhälle. Viisivuotias räppää – ei onnitteluräppiä vaan herätyskellonsa kiinni, kun se alkaa piipittää.

   Nousen siis onnittelulauluitta ja avaan puhelimen, jos sillä edes olisi tarjota jokunen onnitteluviesti. Ei ole. Lähden töihin. Onnitteluja alkaa tipahdella, Facebookitse. Vieressä istuvat työkaveritkin onnittelevat Internetin välityksellä.

On ihan kummallista asuttaa keski-ikäistä ruumista, mutta siellä tämän epäkypsän mielen koti nyt vaan on. Vaikka on siinä mielessäkin joitain iän tuomia muutoksia havaittavissa. Sen huomasi esimerkiksi perjantaina, kun jutteli itseään lähes pari vuosikymmentä nuoremman ihmisen kanssa.

Nuoruudenintoinen itseen uskonta on tavallaan tosi hienoa. Ilman mitään omnipotenssiongelmaa sitä seisoo loistavan tulevaisuutensa edessä ja esittelee sielunsa silmien edessä avautuvaa näkymää muillekin. Vaikka minua välillä hymyilytti tai nauratti nuoren kirjoittajan mahtiponsi, en minä ollut ivallinen, en sanonut enkä edes ajatellut, että sittenpähän näet.

Minullekin joskus oli aika selvää, että kirjoitan ensimmäisen romaanini vähän nuorempana kuin Anna-Leena Härkönen kirjoitti Häräntappoaseensa. Ajattelin meneväni naimisiin reilusti alle 30-vuotiaana ja tiesin, etten koskaan eroa saati mene uusiin naimisiin. Olisi ollut naurettavaa edes leikitellä skenaariolla, että minusta tulisi kahdesti eronnut yksinhuoltaja, joka on ollut valmistumisensa jälkeen enemmän työttömänä kuin oikeissa töissä, ja niin edelleen.

Kaikenlaista kuitenkin sattuu. Ja ihan helvetin hyvä, että sattuu. Jos elämäni olisi noudattanut joskus varhaisteininä laatimaani asiain kulun karttaa, minusta olisi tullut mitä todennäköisemmin totaalisen sietämätön tyyppi – jollainen toki joidenkuiden mielestä nytkin olen. Ja paljon oleellista olisi jäänyt kokematta.

Kyllä minä vieläkin saatan hetkittäin uskoa olevani jotenkin muita parempi, mutta olen minä nöyryyttäkin oppinut. Ja suvaitsevaisuutta. Tiedän, että onnistuminen (tai ”onnistuminen”) ei johdu aina vain omasta erinomaisuudesta eikä epäonnistuminen (tai ”epäonnistuminen”) vain omasta selkärangattomuudesta. Tiedän, ettei onnistuminen ole aina vain hyvästä ja tiedän, että epäonnistumiselta vaikuttava asia voikin koitua onneksi, tavalla tai toisella.

Kyllä sitä ihminen iän myötä aina jotakin oppii, muutakin kuin kyynisyyttä, vaikka oppiminen välillä tuskallisen hidasta onkin. Saman virheen saattaa tulla toistaneeksi hyvinkin monta kertaa ja joskus vähän turhan nopeasti edellisen perään. Esimerkiksi: Vain muutamaa viikkoa aiemmin podin viimeksi runotapahtuman jälkeistä oksennuskrapulaa ja viime lauantaina sitten taas.

Oksensin koko päivän. Vaikka mahahapot yleensäkin ovat aika tuhtia myrkkyä, olivat ne tällä erää vielä ärjympi koktaili. Kun aamulla aloitin oksentamisen ja nenäontelot taas täyttyivät yrjöstä, polte oli hirmuinen. Tuntui, että kaikki hengitystiet sulavat, että happo polttaa sisuskaluni tyystin. Yritin imuroida sieraimiin vettä, mutta eivät ne hormit kunnolla puhdistuneet, joten sitä polttelua sitten kesti.

Onneksi runotapahtumia ei ole enää tälle kesälle luvassa enempää.