4 h ja k(ymmenen vuotta)

Muutin tähän asuntoon tasan kymmenen vuotta sitten. Muutimme.

Olimme menneet pari viikkoa aiemmin naimisiin ja nyt kuljetimme miehen yksiön ja minun kaksioni tavarat yhteiseen kotiin. Meillä oli muuttoapuna pariskunta, jonka häissä olimme kolme vuotta aiemmin tutustuneet. Kun olimme tavaran sisäänkannon loppusuoralla ja miehet korkkasivat oluet, aloin napista tuoreelle aviomiehelleni, koska olin vielä nyreänä hiljan päättyneen häämatkamme lattiallekusemisepisodista. Tästä tietämätön muuttoapurimme tiuskaisi, että nyt olet, ämmä, hiljaa.

Olin hiljaa ja menin pois, koska ajattelin, että muuttoapurin lyöminen saattaisi vaikuttaa jotenkin kiittämättömältä. Päätin kuitenkin, etten ole tämän entisen naapurini kanssa tästedes tekemisissä.

Aviomies oli kesän töissä, teki pitkiä päiviä. Viikonloppuisin hän teki kalastus- tai baariressuja. Emme kauheasti ehtineet olla yhdessä. Syksyllä hän sai opiskelupaikan ja muutti kokonaan pois. Noin joka toinen viikonloppu hän kävi luonani, ja silloinkin usein istui osan ajasta kaveriensa kanssa baarissa. Näinä viikonloppuina joskus saatoimme myöhäisiltapäivästä tai alkuillasta syödä yhdessä. Ruoka oli hänelle aamupala, minulle illallinen.

Seuraavan ja sitä sitä seuraavan kesän mies oli töissä Lapissa. Jälkimmäisenä kesänä kävin häntä siellä tapaamassa tuoreen miespuolisen kaverini kanssa. Kun pääsimme Utsjoelle ja mietimme nukkumisjärjestelyjä asuntolassa, mies kysyi, haluanko nukkua hänen kanssaan vai kaverini kanssa. Ihmettelin kysymystä. Nukuin tietysti mieheni kanssa. Ne olivat meidän viimeiset yöt. Sitten hän lensi pois, kirjaimellisesti.

Oli kai vähintäänkin tragikoomista, kun mies kiipesi helikopteriin, nousi taivaalle ja poistui yhteiselämästämme. Siinä minä sen tajusin. Että tämä oli tässä. En minä vielä silloin aikonut erota, mutta tajusin, että meidän elämät ovat kaksi eri tarinaa, me vain emme voi tulla yhdessä onnellisiksi. Koskaan.

Meni  vielä vuosi, ennen kuin avioerosimme ja vielä kauemmin siihen, että hän vei tavaransa pois. 
Mutta aviomies siis lähti Utsjoelta helikopterilla työreissuun, minä ja matkaseuralaiseni jatkoimme vanhalla diesel-Mersulla yhä vain pohjoisemmaksi, karun kauniiseen Norjaan: Vadsøhön, Vardøhön ja aina Euroopan reunalle Hamningbergiin.

Kun istuin pohjoisnorjalaisella saarella kallion suojassa, auringon lämmössä ja hurjassa tuulessa, kesäheinien syleilyssä, suljin kaiken ylimääräisen ympäriltäni ja ajattelin sekunnin daavidisti: Ei minulta mitään puutu. Sitten jo tajusin, että en voi jäädä siihen hetkeen ja maisemaan. Muistin, että todellisuus on se paikka, jossa asun.

Minulla oli aviomies, jonka kanssa olisin tahtonut kaiken olevan niin kuin tämän miehen kanssa, jonka kanssa olin tutustunut vasta kaksi viikkoa aikaisemmin. Olimme nähneet pari kertaa hätäisesti ja sitten päättäneet lähteä yhdessä Lappiin, koska minulla oli viimeinen kesälomaviikko ja hänen lomansa yllättävän aikaistumisen takia hänellä ensimmäinen. Hänestä oli tullut minulle nopeasti tärkeä ihminen, mutta en ollut häneen ihastunut. Ajattelin, etten voisi edes koskaan suudella häntä. Pidin kyllä miehestä, mutten hänen ulkonäöstään. Ehkä tuoksukin oli väärä. Ne feromonit.

Hän kuitenkin ihastui minuun, ja niin siinä sitten vain kävi, että hän muutti tähän asuntoon kanssani jo aika pian sen jälkeen, kun aviomies ykkönen oli lopulta vienyt omat tavaransa pois.

Uusi mies toi tavaransa, itsensä ja joka toinen viikonloppu myös kaksi lastaan tähän samaiseen huoneistoon.

Menimme naimisiin. Ja sitten tuli elämääni, elämäämme ja omaan elämäänsä se mies, joka tuli jäädäkseen. 

Vain vähän lapsen syntymän jälkeen aviomies kakkonen tajusi haluavansa enemmän omaa tilaa ja vapautta. Lähti niiden perään sitten. Minä ja pikkumies jäimme tähän.

Tästä on hyvä jatkaa?