Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kaukaa haettua


Juon häälahjalasista punaviiniä, etiketistä päätellen Etelä-Afrikasta asti lennätettyä, ja plärään Annaa, jonka sain äidiltä. Lehdessä on juttu kengistä. Sivun keskellä lukee suuremmalla tekstillä tilastotieto: ”29 % naisista on harrastanut seksiä kengät jalassa.”

Kännykkä piippaa viestin saapuneen. Oon matkalla. Bussi on kuudelta linja-autoasemalla.
Tuulee kylmästi, lumi nousee kinoksista ilmaan äkäisinä parvina ja räpsii päin naamaa. Pakkasta on toistakymmentä astetta. Jännittää. Onko meillä mitään puhuttavaa? Mahtaako hän olla tylsää seuraa? Hänen Facebook-päivityksiinsä ties mistä kopioidut vitsit ainakin ovat vanhoja ja usein myös huonoja. Mikään älykkö hän ei ainakaan ole. Tunnenko edes miestä, kun hän astuu linja-autosta? Hän ei ole laittanut kuvaansa Facebookiin.
Linja-auto ja minä olemme samaan aikaan asemalla. Autosta tulee pari miestä, jotka jatkavat matkaansa minuun vilkaisematta, nuori tyttö, iäkäs nainen. Sitten portaissa näkyy mies kännykkä korvallaan. Hän katsoo minuun, nyökkää, tulee viereen seisomaan ja lopettaa puhelun. Hän on tullut kaukaa, yli 20 vuoden takaa.
Puskemme tuiskun läpi baariin. Hän on vanhentunut. Aika ei pysähtynytkään, kun viimeksi erosimme. Etsin keski-ikäistyvän miehen kasvoista kauniin nuoren ihmisen piirteitä. Jotakin löydän, muistini löytää.

Muistan 16-vuotiaan pojan, jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja täydellinen nenä.
Muistan puisen ulkorakennuksen erään päiväkodin syyspimeällä pihalla. Rakennuksen oven edessä oli betonilattia, ja sen reunoilla seisoivat tukipilarit kannattelemassa katosta. Muistan pojan, jolla oli kovakouraiset sormet, ja tytön, jolla oli valkopunaiset Reebokin varsilenkkarit. Niitä ei riisuttu.
Betoni raapi tytön polvia, ja hän luuli kuolevansa kipuun. Mutta hän ei tunnustanut, että sattuu. Eikä myöntänyt, että oli neitsyt.
”Voi perkele”, sanoi poika vähän myöhemmin, kun katsoi käsiään. Ne olivat veressä kuin murhan tehneellä.
”Veistin pari päivää sitten kämmeneen. Haava on näköjään auennu.”
Kotona tyttö huomasi, että kirkkaanpunainen niittivyö ei olekaan lanteilla – vaaleanpunainen oli kadonnut jo aiemmin. Aamulla hän pyöräili päiväkodin katokselle, jossa he olivat edellisyönä olleet. Niittivyö ei ollut siellä. Tyttö polki läheisen koulun seinustalle, jossa he olivat suudelleet ennen päiväkodin pihaan siirtymistä.
Valkoisen rapatun betoniseinän vieressä maassa se oli. Tyttö tarttui pitkään ohueen piikkiniskavyöhön kuin sotasaaliiseen. Hän hymyili silmät kiinni ja puristi vyötä niin että tylpät piikit painuivat kämmeneen.
Hän ei sentään tullut raskaaksi ensikerrastaan. Hän ei tullut raskaaksi toisella eikä kolmannellakaan kerralla. Abortti olisi pitänyt tehdä salaa. Tyttö ei olisi voinut tunnustaa äidilleen, että hän oli harrastanut seksiä, että hänessä oli harrastettu seksiä. Onneksi ei tarvinnut.

Kun juon toista siideriä, uskallan jo katsoa pitempään kohti. Hymyssäni alkaa olla vähemmän vaivaantuneisuutta, enemmän flirttiä. Mietin seksin mahdollisuutta. Olen miettinyt siitä asti, kun sovimme tapaamisesta.
Puhumme erot, lapset, opiskelut, työt. Kerromme ja kyselemme yhteisistä tutuista. Muistelemme kuolleita. Ehdotan meille lähtemistä, mainitsen punaviinistä. Hän suostuu.
Kaikki menee lähes kuten silloin joskus, paitsi että kengät ja kaikki muukin on riisuttu ja nyt minäkin haluan.

Viikon verran vielä viestittelemme, loppua kohden harvenevasti. Seuraa kokonaan hiljainen viikko, jonka jälkeen innostun naputtelemaan vihjailevia tekstiviestejä baarista. Vastauksena niihin hän kertoo löytäneensä jonkun.
Kaveri tarjoaa salmiakkikossun.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Putkihommia


Lasken hanasta vettä keittiön altaaseen kunnes vesi on kylmää, sitten vien kattilan hanan alle. Altaaseen valunut vesi jää sinne. Viemäri on vetänyt aika huonosti jo jonkin aikaa, ja nyt se on näemmä lakannut miltei kokonaan vetämästä.
Teen ja puuron jälkeen ryhdyn taas reippaaksi. Ruuvailen keittiön roskakaapin takaiset vänkyrät muoviputket auki ruuvattavista kohdistaan. Likavettä holahtaa vähän roskakaappiin, kun putkiston pätkä irtoaa. Kun vääntelen yhä paikoillaan olevaa osaa putkistosta, sekin irtoaa. Kuskaan kaikki putket kylpyhuoneeseen ja suihkutan putkiin vettä. Niistä luiskahtelee ulos limalaattoja kuin mustia niljaisia simpukoita. Kaavin haisevia niljakkeita roskapussiin siinä määrin, kuin saan niitä noukittua, lopun möhnän suihkutan viemäristä alas. Kylpyhuoneen viemäri onneksi vetää.
Sitten vääntelen putket entisille paikoilleen allaskaappiin ja ruuvailen osat kiinni. Putsaan ja kuivaan allaskaapin. Olen tyytyväinen itseeni – siihen asti, kunnes alan koejuoksuttaa vettä. Viemäri ei vedä sitäkään vähää, mitä ennen operaatiotani.
Muistelen kuulleeni joskus putkien puhdistusniksin, jossa viemäriin laitettiin merisuolaa ja kuumaa vettä. Merisuola kaapissa on erään eksän jäämistöä. Irrotan lasipurkkiin jämähtäneen suolan lusikan avulla ja kaadan kumpaankin altaaseen pienen keon putken suulle. Lorautan kuumaa vettä päälle.
Noin tunnin päästä laitan kuuman veden juoksemaan ja toiveikkaana odotan, että putket alkavat vetää. Mutta ei. Kiroilen ja menen tietokoneelle. Raportoin putkiongelmistani Facebookissa.
Ollapa mies talossa. Mies, jonka olkaa vasten voisi itkeä, että minä en jaksa, auta. Mies sitten sankarillisesti astelisi keittiöön ja taikoisi putkiongelmani olemattomaksi käden käänteessä.
Yritän muistuttaa itseäni, että eivät miehet ole vain pelastavia sankareita. Haksahdan turhan helposti romantisoimaan mielikuvaa parisuhteesta, kun edellisestä suhteesta on kulunut jo sen verran aikaa. Lipsahdan vähän väliä miettimään parisuhdetta, jollainen minullakin voisi olla. Alan toistaa mielessäni Nää tykkäis toisistaan ja kaikki olis tosi hyvin -leikkiä. Käsikirjoitan pääni sisällä kokonaisen onnellisen rakkausnäytelmän, jossa onnellisuus kestää elämän loppuun asti, enkä malttaisi odottaa naispääosaan pääsemistäni. Muistutan itseäni miesten kankeanlaisesta taipumisesta heille laadittuun rooliin, vääristä vuorosanoista, riidoista, väärinymmärryksestä, pettymyksistä. Kuka se sanoikaan, että mitä enemmän tapaan miehiä, sitä enemmän pidän kissastani? Googletan. Sitaatin sanojaksi väitetään Madame de Staëlia, paitsi että lainaus menikin niin, että mitä enemmän tapaan miehiä, sitä enemmän pidän koirista. Ja Eeva-Liisa Manner runoili: Sillä toden totta / minä pidän eniten hevosista / Ne luodessaan Se / onnistui parhaiten.
Minä en erityisesti pidä mistään eläimistä, mutta muuten olen samaa mieltä kuin Madame de Staël ja Eeva-Liisa Manner. Tai helvetistäkö minä tiedän, mitä mieltä minä olen. Olen toisaalta yhtä ja toisaalta toista mieltä. Olen seurankipeä misantrooppi? Haluaisin tapailla ihmisiä enemmän, miehiäkin, mutta haluaisin, että se olisi jotenkin helpompaa ja jotenkin tyydyttävämpää. Arkuuteni ja pelokkuuteni hankaloittaa asiaa. Samoin se, että en hallitse sosiaalisen kanssakäymisen yleisiä vaatimuksia.
Iltapäivällä ryhdyn irrottamaan putkia uudelleen. Nyt putki pamahtaa irti voimalla ja sieltä lennähtää pitkin roskakaapin seiniä sekä minun vaatteitani ja kasvojani lastillinen mustaa haisevaa möhnää. Kiroilen vuolaasti ja tunteikkaasti. Revin kaikki putket irti ja irrottelen osia toisistaan. Kuskaan putket taas kylpyhuoneeseen kastellen matkalla lattiat ja matot putkista tiputtelevalla vedellä. Ruiskutan putkista kylpyhuoneen lattialle lisää mustia simpukoita ja hienojakoisempaa mustaa sekä harmahtavia suolakökkäreitä. Jatkan suihkuttamista ja putkien kääntelyä niin kauan, että juuri mitään muuta kuin puhdasta vettä ei enää tule ulos.
Ryhdyn liittämään putken pätkiä toisiinsa. Ne ovat jotenkin omapäisiä vempuloita, pyörivät miten sattuu eivätkä enää suostu asettumaan. Ne eivät enää sovi niille varattuun tilaan. Äherrän kiroillen ehkä tunnin. Moneen otteeseen olen luovuttamassa mutta tajuan, että putket on saatava paikoilleen. Lopulta ne ovat lähes oikeannäköisesti, mutta isomman altaan alapuolinen putki jää sojottamaan vinoon ja joudun käyttämään vähän väkivaltaa, että saan ruuvattavat osat paikoilleen.
Olen toiveikas, kun avaan hanan, mutta ei. Viemäri yskii yhä eikä vedä. Tukokset lienevät syvemmällä kuin allaskaapin putkissa. Annan olla tältä päivältä. Josko vaikka yön aikana tapahtuisi ihme ja aamuun mennessä tukokset olisivat sulaneet.

Nousen sängystä ja menen taas keittiön tiskialtaille. Avaan hanan. Vesi katoaa altaasta nopeasti. Mahtavaa! Keittelen teet ja puurot. Mutta kun olen heittämässä teepussia biojätteisiin, huomaan, että muoviset roska-astiat lainehtivat vettä. Tiskialtaaseen kiinteäksi osaksi tarkoitettu putken alkupätkä tiivisteineen on irronnut altaan pohjasta. Se oli kai ottanut itseensä, kun olin väkisin vääntänyt putken jatko-osan siihen kiinni. Tänään tiskaisin siis kylpyhuoneessa. Näin sunnuntaina ei huoltomieskään tulisi.
Käyn kuitenkin rappukäytävässä katsomassa huoltoyhtiön yhteystiedot. Sähköpostiosoitekin mainitaan. Kirjoitan sähköpostin, jossa selostan lyhykäisesti osan toimistani niin, että vaikuttaisin mahdollisimman osaavalta ja asiantuntevalta, ja esitän toivomuksen, että joku tulisi putkia vilkaisemaan.
Viestiin ei vastata eikä kukaan soita minulle, mutta seuraavana aamuna heti yhdeksän jälkeen soi ovikello. Onneksi olen jo pukeissa. Nuori ja kaunis mies sanoo nimensä ja kertoo olevansa huoltoyhtiöstä. Hän vaikuttaa reippaalta, avuliaalta ja iloiselta. Päästän miehen sisään. Hän kurkkaa kaappiin ja sanoo vaihtavansa putket kokonaan.
Putkien vaihtamisen jälkeenkään vedet eivät katoa lavuaarista.
”Voi olla, että tässä joutuu vähän rassaamaan”, mies sanoo.
Minä ajattelen, että rassaa kaikin mokomin, sinä suloinen olento, mutta en sano niin.
”Joo”, sanon sen sijaan.
Mies yrittää kuitenkin ensin viemärirakeita, jotka hetken päästä huuhtoo kuumalla vedellä alas. Putket köhivät vähän, mutta alkavat vetää. Kiittelen.
”Se saattaa kyllä mennä uudestaan vielä tukkoon. Pyydä vaan sitten heti uudestaan käymään, jos alkaa näyttää siltä.”
Ajattelen, että oikein mielelläni pyytäisin sinut toistekin. Jos vaikka päiväkahvit keittelisin joku kerta. En kuitenkaan sano niin.
”Joo”, sanon sen sijaan.
”Vetääkö muut viemärit?” tämä palvelualtis nuorukainen kysyy vielä.
Ajattelen, että minä saattaisin sinulle kyllä jonkinlaista putkenrassauhommaa tässä vielä keksiä, jos sinulla ei ole isompaa kiirettä minnekään, mutta en sano niin.
”Joo”, sanon sen sijaan.
Mies lähtee ja minä jään miettimään, että pitäisiköhän kirjoittaa pornotarina lehteen tarjottavaksi, minulla kun olisi jo ideantynkää.

Klinikalla


Täytän kyselylomaketta pöydän päällä, jossa on kaarimaljallinen kondomeja. Sujautan kassiini kaksi litteää neliönmuotoista pakettia.
Lomakkeessa kysytään ikääni. Onneksi ei seksikumppanin ikää. Kumppanista halutaan tietää vain, oliko hän satunnainen vai vakituinen, oliko hän suomalainen ja tiedänkö hänellä olleen tauteja.
Miksi minulla ei voi olla normaalia parisuhdetta? Miksi eksä löysi niin pian eromme jälkeen uuden naisen ja miksi minä en löydä ketään?
Olitko tartuntahetkellä alkoholin vaikutuksen alainen? Totta hemmetissä olin. Mutta tartuntahetkellä? Eihän ole varmaa, että mitään on tarttunut. Tässä vain varmistellaan, suljetaan pois epätodennäköisetkin vaihtoehdot. Ehkä minun ei olisi edes pitänyt tulla tänne. Melkein jo päätinkin olla tulematta.
Seksikumppaneiden lukumäärä viimeisten 12 kk:n aikana: ei yhtään, 1, 2–4, 5–9, 10 tai useampia? Laskeskelen. Joudun huomaamaan, että olen käyttäytynyt vähän holtittomasti. Mietin, olisiko pitänyt käydä hakemassa jälkiehkäisytabletti apteekista. Päätän olla olematta raskaana. Hyvin pieni todennäköisyys.
Kondomin käytöstä kysytään myös. Minun on tietysti vastattava, että sitä ei käytetty, koska sitä ei käytetty koko aikaa. Matkalla meille Niko Kakskytkaks sanoi tietävänsä, että haluan vain seksiä ja varmisti, että onhan minulla kumeja. Miksi hän sitten halusi kesken kaiken luopua kondomin käytöstä. Miksi minä suostuin? Siksi, että pannessa tavataan aika harvoin ajatella järkevästi. Siksi, halutaan tavoitella maksimaalista nautintoa ja minimaalista epämukavuutta; siksi, että ihminen kieltäytyy ajattelemasta (edes potentiaalisen) nautinnon hetkellä sen hintaa. Huokaan ja kilautan lyijykynän takaisin pöydällä olevaan lasipurkkiin.
Odotushuoneessa on paljon nuoria naisia, tyttöjä. Onkohan heistä kukaan yli kahdenkymmenen tai edes täysikäinen. Tuskin. Nyt on naisten vuoro istua näillä lauteilla. Miehet saavat tulla tänään kolmelta.
Kaksi tyttöä etuvasemmallani juttelee rentoutuneen oloisesti keskenään, he kikattelevatkin, osoittelevat välillä jotakin lehdessä, jota selailevat yhdessä. Edessäni lihava tyttö ja laiha tyttö ovat vähän vakavampia, mutta juttelevat myös, ovat kaverukset. Heistäkin toinen on varmaankin tullut toiselle tueksi. Teinit liikkuvat harvoin yksin.
Oikealla puolellani istuu yksinäinen tyttö, poikkeuksena säännöstä, lukee naistenlehteä ja syö purukumia. Tyttö vaikuttaa rennolta, hän ei jäystä purkkaansa hermostuneen nopeasti vaan kaikessa rauhassa.
Ihmiset ovat täällä kuin missä tahansa. Kuin odottaisivat linja-autoa. Eikö kukaan muu ajattele, että tässä on jotakin noloa, väärää, outoa. Haluaisin kysyä näiltä huolellisesti meikatuilta tytöiltä, käyvätkö he usein täällä. Luulen, että olen ainoa ensikertalainen, vaikka olen kaksikymmentä vuotta muita täällä istuvia vanhempi. Harkitsen katoamista paikalta, eihän minulla varmaankaan mitään ole. Mutta olen jo ilmoittautunut, koneelle on tehty merkintä minusta.
Mietin lukioikäistä itseäni. Tajuan, että olin monin tavoin niin kuin nämä tytöt, ajan hengen ja vaatimusten mukaisesti pukeutunut, silmissä paljon meikkiä. Olisinhan minäkin saattanut saada sukupuolitaudin silloin, niinä muutamana kertana. Siihen aikaan minä en vielä hinkunut seksiä, minut oli kotona hyvin säikytelty. Pelkäsin, mutta lopulta annoin periksi. Olihan neitsyydestä sentään hyvä päästä eroon.
Takimmaisen vastaanottohuoneen ovi avautuu, musta nainen tulee käytävään näyteputkilon kanssa, katoaa saman tien vastapäiseen vessaan. Suomalaismiehet varmasti mielellään naiskentelevat vaihtelun vuoksi ja kokeilunhalusta afrikkalaisnaisten kanssa.
Toisesta huoneesta tulee pitkähiuksinen, tiukka- ja niukkafarkkuinen tyttö, putkilo kädessään hänkin. Toinen odotushuoneen tyttöpareista nousee ylös, se rennompi. He olivatkin kahdestaan odottaneet kolmatta. Minulla on yksinäinen olo. Huomaan kadehtivani näiden toisilleen hymyilevien tyttöjen ystävyyttä.
Odotushuoneen nurkassa katonrajassa on televisio. Sieltä tulee ohjelma valaista. Miesääni kertoo, että naaras ei tule yleensä raskaaksi kahdesti saman vuoden aikana, mutta se ei estä urosta yrittämästä. Vuoronumero vaihtuu, laiha tyttö nousee ylös, lihava jää odottamaan. Laihat tytöt saavat seksiä ja sukupuolitauteja.
Minun vuoronumeroni pärähtää näyttötauluun, joka ohjaa hoitohuoneeseen 1.
Hymyilen hymyilevälle naiselle ja istun. Hän ei katso minua paheksuvasti eikä syyttävästi. Nainen vilkaisee täyttämästäni paperista olennaiset kohdat.
”Mahakipua ollut?”
”Joo”, sanon, ”eilen kävin selkään säteilevien kipujen takia terveyskeskuksessa, ja kun niille ei siellä keksitty syytä, ajateltiin varmistaa tämäkin.”
”Ei ole mitään kutinoita ollut, kirvelyä virtsatessa, punoitusta, rakkuloita?”
”Ei.”
”Klamydiahan on todella tavallinen, ja se on usein täysin oireetonkin. Siksi se leviää niin helposti. Viime perjantaina...?”
”Joo, taitaa olla vähän lyhyt itämisaika?” Jään odottamaan vapauttavaa tuomiota.
”Vähän kyllä...” nainen laskee kalenterista päiviä.
”Ensi tiistaina voisit antaa näytteen. Kannattaa ilman muuta tarkistaa.”
Tuomio olikin langettava. Langenneelle. Nainen kertoo vielä eri tautien oireista, yleisyydestä, lähtömaista. Litaniat tulevat ulkomuistista, mutta vain aavistuksen kyllästyneellä äänensävyllä, vain vähän liian konemaisesti. Minua meinaa hermostuneisuuttani alkaa naurattaa. Noloa. Yritän pitää asiallisen ilmeen. Yritän olla olematta hermostunut. Kaksi aikuistahan tässä juttelee asiallisista asioista.
”Oletko koskaan käynyt HIV-testissä?”
”En.”
”Kolmen kuukauden päästä voisit käydä tarkistuttamassa senkin, varmuuden vuoksi.”
Saan käteeni pyöreäpohjaisen, keltakorkkisen muoviputkilon. Kyljessä on tarra, jossa lukee syntymäaikani, nimeni ja lyhenteet klam + gc.
”Voit viedä maanantaina lähimpään laboratorioon. Kaksi tuntia virtsaamatta, ei pesua, alkuvirtsaa.”

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

VMP!

Vessassa käyminenkin tarjoaa useita oivallisia tilaisuuksia ärsyyntyä. Niitä riittää yleensä kotonakin, jos samaa vessaa käyttää useampi ihminen, mutta julkisilla paikoilla varsinkin. Jätetään suosiolla nyt ulkomaanmatkojen äärimmäiset vessakokemukset miettimättä eikä aleta käydä läpi edes suomalaisten kaljabaarien toilettimiljöitä. Työpaikan vessoissa on jo ainesta riittämiin.

Useinhan ensimmäinen aistikokemus, kun vessan oven avaa, tulee nenän kautta. Hajuvaihtoehdoissakin riittää repertuaaria, mutta tavallisin niistä on ulosteen odööri. Jos päälle hyökyvä haju on tätä lajia, osaa jo varautua siihen, että kun alas lasketun vessanpöntön kannen nostaa, näkee emalisilla seinämillä sitä itseään.

Jos hajuvinkkiä ei ole, kannen nosto on astetta jännittävämpi tapahtuma. Pöntön pohjan pinnassa saattaa olla vaikkapa verinen raita. Tai jos joku on heittänyt kepillisen oikein tummaa kusta ja käyttänyt pientä huuhtelua, pöntön vesi saattaa olla vetämisen jälkeenkin kellertävää.

Kun ylempi kansi on nostettu, tavallisesti huomaa, että alemmalla kannella eli rinkulalla on sommitelma, joka koostuu kahdesta tai kolmesta (pahimmassa tapauksessa tummankeltaisesta) tipasta ja yhdestä paksusta tummasta loivasti kaareutuvasta karvasta. Ne täytyy siitä sitten huiskaista vessapaperin avulla pois.

Tässä kohtaa jo yleensä havaitsee, että paperirulla ei ole telineessä ihan oikein. Rulla ei pyöri kunnolla, eikä wc-paperinauhan päätä löydy. Kun jumittavaa rullaan yrittää kynsien avulla pyörittää telallaan, paperiin tulee reikiä ja siitä irtoaa pieniä käyttökelvottomia paperinpalasia. Sitten kun istahtaa pöntölle, pääsee havainnoimaan, että pöntön ulkopinnan posliinia raidoittaa useiden päivien ikäiset, pölyhiukkasten harmaannuttamat kusirannut.

Taas, kun tarvitsee vessapaperia, edessä on sama epätoivoinen vastahakoisesti pyörivän rullan nirhiminen.

Kun liian ahtaasta vessakopista siirtyy lavuaaripuolelle, on vuorossa käsienpesu. Joskus saippua-annostelijassa on jopa saippuaa ja paperisäiliössä paperia, peräti ylenpalttisesti. Liian täyteen ahdetun paperitelineen paperi on niin tiukassa, että paperia nykäisemällä saa käteensä ensin vain peukalon pään kokoiseen palasen.

Kun paperin heittää roskikseen, se jää keikkumaan korkean käsipaperikeon päälle. Koska roska-astian muovipussia ei ole pussirullasta ottamisen jälkeen avattu kunnolla ennen paikoilleen asettamista, pussi ei vuoraa roskiksen sisustaa, vaan se on jäänyt pikemminkin kuin kanneksi astian päälle. Pehmeät paperit eivät jaksa nekään painaa pussia auki, joten ne muodostavat nopeasti vuoren, josta sitten jo pian paperit vierivät lattialle luoden siivotonta vaikutelmaa.

Jos vessaan mennessä toiletissa on haissut sakeasti, siellä todennäköisesti haisee yhä edelleen, kun vessasta poistuu. Ja siinä tietysti on heti oven takana odottamassa joku työkaveri, joka painelee vessaan samalla ovenavauksella, kuin itse tulee ulos. Ja työkaveri syyttää mielessään hajusta ihan väärää ihmistä. Voi paska, kuinka noloa!

torstai 12. huhtikuuta 2012

Personal telephone trainer

Nykyään on trendikästä kuntoilla personal trainerin opastuksella ja seurassa. Personal trainer -suhde vihjaa jotakin myös treenattavan varallisuudesta, eihän henkilökohtainen valmentaja ihan ilmaiseksi vierellä hölkkää.

Minä käyn kuntosalilla ilman henkilökohtaista seuralaista, mutta minulla on personal fucking trainer potkimassa minua oikeisiin töihin. Potkijan ammattinimike on työhönvalmentaja.

Ei ole erityisen trendikästä hakea töitä työhönvalmentajan opastuksella ja seurassa. Tämä suhde vihjaa jotakin treenattavan luuseriudesta ja yhteiskunnan varallisuudesta: eihän henkilökohtainen valmentaja ihan ilmaiseksi kiusaa työnhakijaa.

Työhönvalmentaja on tehnyt turhaa työtään kanssani toistaiseksi kahden tapaamisen, yhden puhelinsoiton ja muutaman sähköpostiviestin verran. Joku voisi hyötyä tällaisen valmentajan palveluista, mutta minä ja valmentaja totesimme yhteisymmärryksessä viime tapaamisellamme, että minulle hänellä ei ole mitään annettavaa.

”Minä olin ajatellut, että laatisimme sinulle avoimen hakemuksen täällä tänään yhdessä. Ai, sä olet tehnyt sen jo. Täähän on hyvä. Ja sulla on niin hyvä toi cv, että ei mulla ole siihenkään kyllä mitään lisäämistä. Ehkä me voidaan jatkossa kontaktoida vain sähköpostitse.”

Mutta sitten hän soitti. Oli saanut ohjeen, että minun työnhakuani pitäisi kuitenkin vähän valvoa. Hän ehdotti, lähestulkoon vaati, että sopisimme uuden tapaamisen.

Työhönvalmentajani haluaa minun soittelevan hänen valvonnassaan mainostoimistoihin, joihin olen lähetellyt avoimia hakemuksia. Hän haluaa kuulla, miten esittelen itseni ja kuinka sujuvasti osaan tiedustella, olisiko heillä töitä minulle.

Menen siis reilun viikon päästä harjoittelemaan puhelimen käyttöä valvotuissa oloissa. Olen jo vähän miettinyt, miten dialogi minun osaltani puhelimessa voisi mennä (vastapuolen vuorosanat voitte kuvitella):

– Täällä se ja se, tervehdys! (Teennäisen ylipirteästi – tietty.)

– Se onkin mukavan sinitaivainen päivä tänään. Paisteleekos siellä aurinko?

– Niin arvelinkin, kun tästä ihan nurkan takaa pirauttelen. (Ääliömäistä hekottelua.) Sellaisella oikein mukavalla asialla tässä lähdin soittelemaan –

– Ei, ei, en ole kauppaamassa mitään lehteä, ihan vaan itseäni tässä myyskentelen.

– Olen tässä ajatellut muistaa hyviä mainostoimistoja sellaisella ihan mahtavalla tarjouksella, että tarjoan itseäni teille töihin kuukauden ajaksi täysin ilmaiseksi! Miltäs tämä kuulostaa?

– No joo, kyllä se sitten tietysti edellyttää, että ilmaisjakson jälkeen tehdään vakituinen työsopimus sellaisella kolmen tonnin alkukuukausipalkalla, ja viiden viikon loman aloittaisin juhannuksena.

– Haloo?

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Kuolema korjaa?

Ei kuolema korjaa, kuolema rikkoo. Se rikkoo perheitä, parisuhteita, sydämiä.

Tänään kuulin pienen sukumme käyneen entistäkin pienemmäksi. Serkkujeni äiti ja setäni vaimo kuoli tapaturmaisesti. Siinäkin perheessä olisi ilman tätäkin tragediaa jo ollut enemmän kuin kohtuullisesti murheita ja ennenaikaisia perheenjäsenen menetyksiä.

Usein läheisen kuolema nostattaa kapinamieltä. Miksi tällä tavoin? Miksi näin aikaisin? Useimmat kuolemat kai koetaan ennenaikaisina, eivät ihmiset haluaisi luopua rakkaistaan.

Siihen nähden, että kuolema on jokaisen elämän vääjäämätön loppuvälimerkki, me kestämme sitä kovin huonosti.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Älä ole kuollut

Saan kaverilta tekstiviestin, että mies menneisyydestä on kadonnut, sama mies, jonka näin Kelassa pari vuotta sitten. Hänen peränsä huudellaan eri lehdissä ja nettitiedotteissa.

Jokin terävä ja kylmä lävistää minut. Vastaan, etten tiennyt. Kohta puhelin taas piippaa.

Kaveri epäilee, ettei miestä enää löydetä. Kolmas viesti tulee ennen kuin ehdin vastata toiseen. Siinä kaveri kertoo, että Murhainfossa on jäätäviä arveluita miehen kohtalosta.

Menen nettiin ja googlettelen vähän. Ensimmäinen linkki on murha.infoon, sitä seuraa lehtien ja radiokanavien uutiset, jotka ovat sisällöltään samankaltaiset. Uutisessa on kuva poliisin arkistosta ja teksti, jossa kerrotaan miehen koko nimi, ikä, paikat, joissa hän on asunut ja liikkunut ennen katoamistaan. Myös pituus mainitaan. Hän oli pitkä. On pitkä, korjaan ajatuksiani. Hänen sanotaan olevan vartaloltaan keskiverto. Miehellä on kuvassa likaiset hiukset ja pari finniä leuassa.

Klikkaan itseni Murhainfoon. En ole ennen käynyt sivuilla. Siellä ihmiset saavat esittää spekulaatioitaan selvittämättömistä tapauksista.

Yksi nimimerkki kirjoittaa lukeneensa lehdestä miehen äidin haastattelun. Äiti kertoi antaneensa pojalleen vähän rahaa, kun he viimeksi tapasivat. Mies oli puhunut jotakin epämääräistä Ruotsiin matkustamisesta. Ruotsin poliisi ei tiedä miehestä mitään.

Moni kirjoittaja esittää arvailuja huumeveloista ja murhasta tai itsemurhasta. Yksi nimimerkeistä kertoo tuntevansa kadonneen hyvin. Hän tyrmää tällaiset huhut. Hän tiedottaa, että mies ei käytä huumeita eikä ole itsetuhoinen, että hän ei käytä juurikaan edes alkoholia. Hän kuvailee kadonnutta sanoilla harmiton, rento, stressaamaton, elämästä nauttiva. Hän kirjoittaa kaverinsa olleen aina hieman oman tiensä kulkija, yksinäinen susi. Nimimerkki kertoo, että hänen kaverinsa saattaisi olla Ruotsissa tai Tanskassa, koska hän on käynyt näissä maissa ennenkin tuulettumassa, tutustumassa ihmisiin, tekemässä hommiakin. Hän kirjoittaa, että miehen uskotaan olevan hengissä, mutta tietysti vähän pelätään pahinta.
Keskustelu jatkuu rönsyillen viiden sivun, 74 viestin verran.

Kadonneen kaveri on kirjoittanut toistakymmentä viestiä. Hän oikaisee vääriä tietoja ja vastailee ihmisten kysymyksiin. Hän korostaa olevansa varma siitä, että mies ei käytä huumeita.

Tiedämme kuka käyttää ja mitä. Meidän porukassa ei ole koskaan eletty mitään keskivertoihmisen elämää, joten tällaiset asiat ovat arkipäivää eikä niitä ujostella.

Sen uskon. Jo teini-iässä hänen kaveripiirinsä koostui kaupungin pahoista pojista. Melkein mikä tahansa oli tavanomaista.

Hän on siis ennenkin ollut pitkiä aikoja ainakin Tanskassa ja Ruotsissa, hänellä ei ole kovinkaan paljon sitovia asioita Suomessa, helppo tehdä reissuja. Vakituista asuntoa hänellä ei myöskään lähtiessään ollut, asusteli lähinnä äitinsä luona tai muutaman paremman ystävänsä luona. Heitä ei hirveästi ole.

Alan olla toiveikkaampi miehen elossa olemisen suhteen.

Vakinaista numeroa ei ollut, lähinnä prepaid-liittymiä. Sama numero tuskin toiminnassa reissun päällä.
Ehkä osasyynä lähtöön saattoi olla myös muutaman maksamattoman sakon aiheuttama tuomio, niistä kun saa istumista. Eli ns. pikkurötöstelyä on ollut, mutta ei sen suurempaa.

Käyn juomassa lasin vettä.

Hänellä ei ole tiedossa olevia sairauksia jotka voisivat vaikuttaa katoamiseen.

Paitsi ehkä jotain pientä häikkää päässä. Tai sitten hän vain on persoonallinen tapaus, hieman oman tiensä kulkija, yksinäinen susi.

Kaveri kertoo miehen olevan tyypillinen vaaka. Minä olin jostain syystä luullut, että hän on syntynyt tammikuussa, että hän olisi kauris.

Lähden lenkille. Aloitan liian lujaa, hengästyn ja kylkeen alkaa pistää. Hidastan vähän. Voiko hän olla hengissä? Voisiko olla. Ole. Ole hengissä. Jos olet kuollut, älä ole kuollut väkivaltaisesti. Älä ole kuollut tuskallisesti. Ei haittaa yhtään, että veit minun vaaleanpunaisen niittivyöni. Jos edes veit. Ehkä se vain putosi maahan ja joku muu vei sen.


Kuukautta myöhemmin kaveri laittaa minulla Facebookissa linkin pikku nettiuutiseen:

Tiedotusvälineissä julkaistun poliisitiedotteen jälkeen poliisi sai yhteydenoton, jossa suomalaisseurue kertoi tavanneensa muutama viikko sitten Tanskan Kööpenhaminassa suomalaisen miehen. Seurueen henkilöt olivat nähneet tiedotusvälineissä kadonneen kuvan ja olivat varmoja, että heidän Tanskassa tapaamansa mies oli juuri Korhonen.

Korhosen äiti sai soiton pojaltaan eilen. Poika ilmoitti asuvansa Tanskassa ja voivansa hyvin.

Poliisi on lopettanut katoamistapauksen tutkinnan.


lauantai 7. huhtikuuta 2012

Kelassa

Otan alkuperäiset aaneloseni sekä kopiot koneelta ja istun järjestelemään papereita penkille rattaissa istuvan lapseni viereen. Viereisellä tuolilla on jonkun siihen jättämä jonotusnumerolappu. Lapussa lukee alalaidassa KELA ja päiväys sekä viikonpäivä – tiistaiko tänään onkin. On vaikea muistaa, mitä viikonpäivää kulloinkin eletään. Usein on vaikea muistaa kuukautta, vuodenaikaa tai vuottakin. Pitää vähän paneutua ajattelemaan, että aika jotenkin hahmottuu. Muistan paljon kaikenlaisia tapahtumia elämästäni, mutta en yleensä sitä, onko siitä aikaa viikko vai kolme viikkoa, vuosi vai kolme vuotta. En muista, minä vuonna edellinen työni alkoi tai minä vuonna se loppui. Jos minulta kysytään, mitä tein viime viikonloppuna, menen helposti lukkoon. En muista, koska oli viikonloppu ja mitä silloin tein, ellen saa jotakin vinkkiä. Ja kun alan jostain kertoa, en muista heti kaikkea, mutta puhuessani tulee jo kerrotusta mieleen jotakin ja siitä taas jotakin.

”Morjes morjes”, kuulen oikealta.

Katson hölmistyneenä ja ehkä vähän ärsyyntyneenä rähjäisen näköistä heppua, joka istuu viereeni. Hän haisee lialta. Vastaan tervehdykseen vaisusti ja käännän katseen miehestä poispäin.

”Eksää Koskista oo? Muistaksä mua?”

Käännyn taas mieheen päin. Silmät ovat tutut. Hyvänen aika. Ei perhana. Tuommoisessa jamassa.

”Saatan mä muistaa.” Oikaisen otsakurtut ja hymyilen aavistuksen, ainakin yritän.

”Mä näin sut eilenkin, kirjastossa. En mä kyllä sun nimees muista. Asuksä täällä?”

Kerron nimeni ja sanon, että olen jo aika pitkän aikaa asunut. Hänkin asuu nyt, siis sekä ylipäänsä asuu että asuu kanssani samassa kaupungissa. Mies on ollut vuosia asunnottomana. Vaatteiden ja itsensä pesemistä ei taida liiemmin harjoittaa nykyäänkään, vaikka hänellä kuulemma nyt on jonkun kaverin kanssa yhteinen kellarikämppä.

Sanon, etten minäkään ole töissä.

”Vieläkö sä tykkäät kirjottaa.”

”Tykkään joo. Harmi vaan, ettei sillä hommalla elä.”

”Kirjoita paremmin”, mies neuvoo.

Hän kertoo muutama vuosi sitten kuulleensa minusta jotakin, kun kävi äitinsä luona.

”Tais olla Ari, joka puhu, että olit joskus töissä jossain pikkukaupungissa rannikolla.”

Olinhan minä joskus, joo. Pojat ovat jutelleet minusta. Kiva. Arin kanssakin heilastelin aikoinaan. Saan tietää, että Ari on jo pitkään seurustellut ja asunut jonkun minulle tuntemattoman naisen kanssa. Heillä on lapsikin.

”Harvoin kyllä tulee ketään vanhoja kavereita nähtyä. Monet on jääny niihin samoihin ympyröihin, eivät oo päässeet sieltä mihkään”, mies menneisyydestä sanoo.

Hänen äänessään kuuluu ylpeys siitä, että hän ei ole osa tätä joukkoa. Melkein kysyn, että onko sitten hieno saavutus olla vähän suuremmassa kaupungissa työttömänä ja asunnottomana, mutta en sentään ihan. Miksi aina meinaan lipsauttaa jotakin tökeröä, loukkaavaa.

Lapsi rattaissa katsoo meihin päin ja hymyilee. Mies hymyilee takaisin.

”Sano äitilles, että hakee vettä”, hän ehdottaa lapselle ja nyökkää vesiautomaattiin päin.

”Ei siellä ole mukeja”, sanon.

Kävin Kelassa eilenkin, silloin janotti.

”Joo, ei eilen ollutkaan, mutta nyt on”, mies tietää, ja minua hymyilyttää, melkein naurattaa. Juuri tällaiset arjen tilanteet ovat minusta parasta hupia. Tätä meistä on tullut, Kelan kantiksia, ja parempi sille on nauraa kuin itkeä.

Uusi punainen numero rävähtää digitaalinäyttöön, hänen vuoronumeronsa. Sanomme pikaiset heiheit ja mies katoaa virkailijakopperoon asioimaan.

Vanhan tutun yllättävä tapaaminen sekoittaa pasmani, kadotan taas keskittymiskykyni rippeetkin. Tungen papereita kädestäni laukkuun ja Kelan kirjekuoreen. Pudotan kuoren kopiokoneen lähelle lattiaan pultattuun pitkäjalkaiseen valkoiseen postilaatikkoon ja lähden pois.

Jään miettimään miestä. Hän sanoi, ettei nykyäänkään ota viinaa juuri ollenkaan, ja sitäkös kuulemma kaverit ihmettelevät. Muistan, ettei hän ottanut silloin joskus muinoinkaan. Mutta käyttelisikö sitten huumeita tai lääkkeitä. Jotakin kummaa miehen käytöksessä oli. Ehkä miehen pää vain on vuosien ja vaikeuksien kolhima, jotakin pientä häiriötä mielenterveydessä ehkä. Vaan kenelläpä sitä nyt ei jotakin pientä.

Hän sanoi Kelassa ainakin kolme kertaa: ”Pääasia että lapsi on terve.” Puhui välillä minun lapsestani, välillä ehkä yleisestikin lapsista ja välillä omastaan, 9-vuotiaasta, jota ei ole nähnyt aikoihin. Ihme höpöttäjä. Positiivisen oloinen ja mukavan tuntuinen, mutta vähän omituinen. Sellainen hän on kai aina ollut.

Kotona huomaan, että jätin Kelaan pelkät liitteet, itse hakemus kulki kotiin laukussani. Voi paska.

Yöllä en saa unta. Ajaudun miettimään menneitä, yksi muisto johtaa toiseen, tunnit kuluvat valvoessa ja ajatusten virrassa räpistellessä. Ja helvetti kun sinne Kelaan on mentävä huomennakin. Menee sekin päivä siinä sitten. Ei yhteen päivään kahta asiaa mahdu.

Hän oli vasta neljätoista, minä vuotta vanhempi, kun kuljeskelimme yhdessä. Hän oli aina selvin päin. Kaupungin pimeät yöt olivat kylmiä. Muistan, kun meitä hytisytti ja halusimme päästä johonkin sisätilaan olemaan lähekkäin. Kävelimme tehtaan edustalla oleville taloille, hän tiesi, että niissä oli usein ovet auki. Ensimmäisen talon ovi oli lukossa. Toisen talon ovea hän nykäisi hätäisesti olettaen, ettei sekään aukea, mutta ovi raottui nykäisyn voimasta. Tartuimme molemmat kahvaan kiinni ja astuimme lämpimään rappukäytävään. Oikealla oli raput kellariin. Laskeuduimme pimeässä rappuja varovasti, tunnustellen joka askelmaa. Kellarin ovet olivat lukossa, jäimme istumaan oven eteen tasanteelle.

Me emme koskaan suudelleet toisiamme suulle, emme silloinkaan. En tiedä, miksi. Kaulaani hän suuteli ja puri, seuraavat päivät pitäisi taas käyttää reunoistaan hapsullista, kultalangoin kuvioitua violettia fritsuliinaa, jonka voisi sopivassa kaveriseurassa antaa vähän löystyä. Hän kosketteli rintojani ja yritti työntää kättään farkkujeni sisään, avata nappia ja vetoketjua. Vastustelin. Vedin vetoketjua ylöspäin, kättä pois paljaalta alavatsaltani.

”Älä”, sanoin.

”Miksi?”

”En mä halua.”

”No mikset halua?”

”En vaan halua.”

Poika jatkoi yrittämistä, minä jatkoin estämistä.

”Miks ei?”

”No et säkään varmaan tykkäis, jos mä tunkisin kättäni koko ajan sun housuihin”, luulin.

”Kyllä sä voit kätes sinne laittaa.”

Hän avasi napin farkuistaan, tarttui kädestäni kiinni ja alkoi työntää sitä housujensa sisään. Näinkö tässä kävikin. Alemmas, alemmas. Jarrutin ensin käden kulkua, mutta sitten annoin käteni valahtaa rennoksi, kuolleeksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehdä, kun käsi pääsee määränpäähänsä. Hän vei velttoa kättäni vaivalloisesti yhä alemmas. Perille. Silloin rappukäytävään syttyi valot. Rappujen yläpäässä seisoi mies.

”Nyt jumankauta lapset äkkiä helvettiin täältä!” hän huusi. Me syöksyimme portaat ylös ja pakenimme yöhön.