Kelassa

Otan alkuperäiset aaneloseni sekä kopiot koneelta ja istun järjestelemään papereita penkille rattaissa istuvan lapseni viereen. Viereisellä tuolilla on jonkun siihen jättämä jonotusnumerolappu. Lapussa lukee alalaidassa KELA ja päiväys sekä viikonpäivä – tiistaiko tänään onkin. On vaikea muistaa, mitä viikonpäivää kulloinkin eletään. Usein on vaikea muistaa kuukautta, vuodenaikaa tai vuottakin. Pitää vähän paneutua ajattelemaan, että aika jotenkin hahmottuu. Muistan paljon kaikenlaisia tapahtumia elämästäni, mutta en yleensä sitä, onko siitä aikaa viikko vai kolme viikkoa, vuosi vai kolme vuotta. En muista, minä vuonna edellinen työni alkoi tai minä vuonna se loppui. Jos minulta kysytään, mitä tein viime viikonloppuna, menen helposti lukkoon. En muista, koska oli viikonloppu ja mitä silloin tein, ellen saa jotakin vinkkiä. Ja kun alan jostain kertoa, en muista heti kaikkea, mutta puhuessani tulee jo kerrotusta mieleen jotakin ja siitä taas jotakin.

”Morjes morjes”, kuulen oikealta.

Katson hölmistyneenä ja ehkä vähän ärsyyntyneenä rähjäisen näköistä heppua, joka istuu viereeni. Hän haisee lialta. Vastaan tervehdykseen vaisusti ja käännän katseen miehestä poispäin.

”Eksää Koskista oo? Muistaksä mua?”

Käännyn taas mieheen päin. Silmät ovat tutut. Hyvänen aika. Ei perhana. Tuommoisessa jamassa.

”Saatan mä muistaa.” Oikaisen otsakurtut ja hymyilen aavistuksen, ainakin yritän.

”Mä näin sut eilenkin, kirjastossa. En mä kyllä sun nimees muista. Asuksä täällä?”

Kerron nimeni ja sanon, että olen jo aika pitkän aikaa asunut. Hänkin asuu nyt, siis sekä ylipäänsä asuu että asuu kanssani samassa kaupungissa. Mies on ollut vuosia asunnottomana. Vaatteiden ja itsensä pesemistä ei taida liiemmin harjoittaa nykyäänkään, vaikka hänellä kuulemma nyt on jonkun kaverin kanssa yhteinen kellarikämppä.

Sanon, etten minäkään ole töissä.

”Vieläkö sä tykkäät kirjottaa.”

”Tykkään joo. Harmi vaan, ettei sillä hommalla elä.”

”Kirjoita paremmin”, mies neuvoo.

Hän kertoo muutama vuosi sitten kuulleensa minusta jotakin, kun kävi äitinsä luona.

”Tais olla Ari, joka puhu, että olit joskus töissä jossain pikkukaupungissa rannikolla.”

Olinhan minä joskus, joo. Pojat ovat jutelleet minusta. Kiva. Arin kanssakin heilastelin aikoinaan. Saan tietää, että Ari on jo pitkään seurustellut ja asunut jonkun minulle tuntemattoman naisen kanssa. Heillä on lapsikin.

”Harvoin kyllä tulee ketään vanhoja kavereita nähtyä. Monet on jääny niihin samoihin ympyröihin, eivät oo päässeet sieltä mihkään”, mies menneisyydestä sanoo.

Hänen äänessään kuuluu ylpeys siitä, että hän ei ole osa tätä joukkoa. Melkein kysyn, että onko sitten hieno saavutus olla vähän suuremmassa kaupungissa työttömänä ja asunnottomana, mutta en sentään ihan. Miksi aina meinaan lipsauttaa jotakin tökeröä, loukkaavaa.

Lapsi rattaissa katsoo meihin päin ja hymyilee. Mies hymyilee takaisin.

”Sano äitilles, että hakee vettä”, hän ehdottaa lapselle ja nyökkää vesiautomaattiin päin.

”Ei siellä ole mukeja”, sanon.

Kävin Kelassa eilenkin, silloin janotti.

”Joo, ei eilen ollutkaan, mutta nyt on”, mies tietää, ja minua hymyilyttää, melkein naurattaa. Juuri tällaiset arjen tilanteet ovat minusta parasta hupia. Tätä meistä on tullut, Kelan kantiksia, ja parempi sille on nauraa kuin itkeä.

Uusi punainen numero rävähtää digitaalinäyttöön, hänen vuoronumeronsa. Sanomme pikaiset heiheit ja mies katoaa virkailijakopperoon asioimaan.

Vanhan tutun yllättävä tapaaminen sekoittaa pasmani, kadotan taas keskittymiskykyni rippeetkin. Tungen papereita kädestäni laukkuun ja Kelan kirjekuoreen. Pudotan kuoren kopiokoneen lähelle lattiaan pultattuun pitkäjalkaiseen valkoiseen postilaatikkoon ja lähden pois.

Jään miettimään miestä. Hän sanoi, ettei nykyäänkään ota viinaa juuri ollenkaan, ja sitäkös kuulemma kaverit ihmettelevät. Muistan, ettei hän ottanut silloin joskus muinoinkaan. Mutta käyttelisikö sitten huumeita tai lääkkeitä. Jotakin kummaa miehen käytöksessä oli. Ehkä miehen pää vain on vuosien ja vaikeuksien kolhima, jotakin pientä häiriötä mielenterveydessä ehkä. Vaan kenelläpä sitä nyt ei jotakin pientä.

Hän sanoi Kelassa ainakin kolme kertaa: ”Pääasia että lapsi on terve.” Puhui välillä minun lapsestani, välillä ehkä yleisestikin lapsista ja välillä omastaan, 9-vuotiaasta, jota ei ole nähnyt aikoihin. Ihme höpöttäjä. Positiivisen oloinen ja mukavan tuntuinen, mutta vähän omituinen. Sellainen hän on kai aina ollut.

Kotona huomaan, että jätin Kelaan pelkät liitteet, itse hakemus kulki kotiin laukussani. Voi paska.

Yöllä en saa unta. Ajaudun miettimään menneitä, yksi muisto johtaa toiseen, tunnit kuluvat valvoessa ja ajatusten virrassa räpistellessä. Ja helvetti kun sinne Kelaan on mentävä huomennakin. Menee sekin päivä siinä sitten. Ei yhteen päivään kahta asiaa mahdu.

Hän oli vasta neljätoista, minä vuotta vanhempi, kun kuljeskelimme yhdessä. Hän oli aina selvin päin. Kaupungin pimeät yöt olivat kylmiä. Muistan, kun meitä hytisytti ja halusimme päästä johonkin sisätilaan olemaan lähekkäin. Kävelimme tehtaan edustalla oleville taloille, hän tiesi, että niissä oli usein ovet auki. Ensimmäisen talon ovi oli lukossa. Toisen talon ovea hän nykäisi hätäisesti olettaen, ettei sekään aukea, mutta ovi raottui nykäisyn voimasta. Tartuimme molemmat kahvaan kiinni ja astuimme lämpimään rappukäytävään. Oikealla oli raput kellariin. Laskeuduimme pimeässä rappuja varovasti, tunnustellen joka askelmaa. Kellarin ovet olivat lukossa, jäimme istumaan oven eteen tasanteelle.

Me emme koskaan suudelleet toisiamme suulle, emme silloinkaan. En tiedä, miksi. Kaulaani hän suuteli ja puri, seuraavat päivät pitäisi taas käyttää reunoistaan hapsullista, kultalangoin kuvioitua violettia fritsuliinaa, jonka voisi sopivassa kaveriseurassa antaa vähän löystyä. Hän kosketteli rintojani ja yritti työntää kättään farkkujeni sisään, avata nappia ja vetoketjua. Vastustelin. Vedin vetoketjua ylöspäin, kättä pois paljaalta alavatsaltani.

”Älä”, sanoin.

”Miksi?”

”En mä halua.”

”No mikset halua?”

”En vaan halua.”

Poika jatkoi yrittämistä, minä jatkoin estämistä.

”Miks ei?”

”No et säkään varmaan tykkäis, jos mä tunkisin kättäni koko ajan sun housuihin”, luulin.

”Kyllä sä voit kätes sinne laittaa.”

Hän avasi napin farkuistaan, tarttui kädestäni kiinni ja alkoi työntää sitä housujensa sisään. Näinkö tässä kävikin. Alemmas, alemmas. Jarrutin ensin käden kulkua, mutta sitten annoin käteni valahtaa rennoksi, kuolleeksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehdä, kun käsi pääsee määränpäähänsä. Hän vei velttoa kättäni vaivalloisesti yhä alemmas. Perille. Silloin rappukäytävään syttyi valot. Rappujen yläpäässä seisoi mies.

”Nyt jumankauta lapset äkkiä helvettiin täältä!” hän huusi. Me syöksyimme portaat ylös ja pakenimme yöhön.