Kaukaa haettua

Juon häälahjalasista punaviiniä, etiketistä päätellen Etelä-Afrikasta asti lennätettyä, ja plärään Annaa, jonka sain äidiltä. Lehdessä on juttu kengistä. Sivun keskellä lukee suuremmalla tekstillä tilastotieto: ”29 % naisista on harrastanut seksiä kengät jalassa.”

Kännykkä piippaa viestin saapuneen. Oon matkalla. Bussi on kuudelta linja-autoasemalla.

Tuulee kylmästi, lumi nousee kinoksista ilmaan äkäisinä parvina ja räpsii päin naamaa. Pakkasta on toistakymmentä astetta. Jännittää. Onko meillä mitään puhuttavaa? Mahtaako hän olla tylsää seuraa? Hänen Facebook-päivityksiinsä ties mistä kopioidut vitsit ainakin ovat vanhoja ja usein myös huonoja. Mikään älykkö hän ei ainakaan ole. Tunnenko edes miestä, kun hän astuu linja-autosta? Hän ei ole laittanut kuvaansa Facebookiin.

Linja-auto ja minä olemme samaan aikaan asemalla. Autosta tulee pari miestä, jotka jatkavat matkaansa minuun vilkaisematta, nuori tyttö, iäkäs nainen. Sitten portaissa näkyy mies kännykkä korvallaan. Hän katsoo minuun, nyökkää, tulee viereen seisomaan ja lopettaa puhelun. Hän on tullut kaukaa, yli 20 vuoden takaa.

Puskemme tuiskun läpi baariin. Hän on vanhentunut. Aika ei pysähtynytkään, kun viimeksi erosimme. Etsin keski-ikäistyvän miehen kasvoista kauniin nuoren ihmisen piirteitä. Jotakin löydän, muistini löytää.

Muistan 16-vuotiaan pojan, jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja täydellinen nenä.

Muistan puisen ulkorakennuksen erään päiväkodin syyspimeällä pihalla. Rakennuksen oven edessä oli betonilattia, ja sen reunoilla seisoivat tukipilarit kannattelemassa katosta. Muistan pojan, jolla oli kovakouraiset sormet, ja tytön, jolla oli valkopunaiset Reebokin varsilenkkarit. Niitä ei riisuttu.

Betoni raapi tytön polvia, ja hän luuli kuolevansa kipuun. Mutta hän ei tunnustanut, että sattuu. Eikä myöntänyt, että oli neitsyt.

”Voi perkele”, sanoi poika vähän myöhemmin, kun katsoi käsiään. Ne olivat veressä kuin murhan tehneellä.

”Veistin pari päivää sitten kämmeneen. Haava on näköjään auennu.”

Kotona tyttö huomasi, että kirkkaanpunainen niittivyö ei olekaan lanteilla – vaaleanpunainen oli kadonnut jo aiemmin. Aamulla hän pyöräili päiväkodin katokselle, jossa he olivat edellisyönä olleet. Niittivyö ei ollut siellä. Tyttö polki läheisen koulun seinustalle, jossa he olivat suudelleet ennen päiväkodin pihaan siirtymistä.

Valkoisen rapatun betoniseinän vieressä maassa se oli. Tyttö tarttui pitkään ohueen piikkiniskavyöhön kuin sotasaaliiseen. Hän hymyili silmät kiinni ja puristi vyötä niin että tylpät piikit painuivat kämmeneen.

Hän ei sentään tullut raskaaksi ensikerrastaan. Hän ei tullut raskaaksi toisella eikä kolmannellakaan kerralla. Abortti olisi pitänyt tehdä salaa. Tyttö ei olisi voinut tunnustaa äidilleen, että hän oli harrastanut seksiä, että hänessä oli harrastettu seksiä. Onneksi ei tarvinnut.

Kun juon toista siideriä, uskallan jo katsoa pitempään kohti. Hymyssäni alkaa olla vähemmän vaivaantuneisuutta, enemmän flirttiä. Mietin seksin mahdollisuutta. Olen miettinyt siitä asti, kun sovimme tapaamisesta.

Puhumme erot, lapset, opiskelut, työt. Kerromme ja kyselemme yhteisistä tutuista. Muistelemme kuolleita. Ehdotan meille lähtemistä, mainitsen punaviinistä. Hän suostuu.

Kaikki menee lähes kuten silloin joskus, paitsi että kengät ja kaikki muukin on riisuttu ja nyt minäkin haluan.

Viikon verran vielä viestittelemme, loppua kohden harvenevasti. Seuraa kokonaan hiljainen viikko, jonka jälkeen innostun naputtelemaan vihjailevia tekstiviestejä baarista. Vastauksena niihin hän kertoo löytäneensä jonkun.
Kaveri tarjoaa salmiakkikossun.