Vähämerkityksisiä huomioita

Jehovan todistajien valtakunnansalin edessä seisoo naisia ja miehiä. Ne nauravat. Yksi naisista toteaa, että huumorin kukka se on kaikkein kaunein kukka. Muut myöntelevät yhä naureskellen. Harmittaa, että minulta jäi kuulematta kasku, joka jehveleihin oli uponnut kuin Titanic.

Seuraavaksi kiinnitän huomioni lyhyeen juhlamekkoon ja hartiahuiviin pukeutuneeseen nuoreen naiseen, joka kipittää vähän vaikean näköisesti mutta horjumatta kymmensenttisillä ohuen ohuilla piikkikoroillaan, kääntyy läheisen talon sivustalle ja menee sivuovesta sisään. Mistähän tyttö tuli? Jehovan todistajien valtakunnansalistako hänkin?

Jatkan matkaani kädessäni sekä pahviroskaa että muovijätettä. Vien ne naapurikaupunginosan keräyspisteeseen, koska meidän pihassamme ei ole niille astioita. Biojäteastioita pihassa on, mutta minä olen ilmeisesti ainoa, joka niihin jätettä kippaa. Tyypit tunkevat kaiken sekajätteeseen, ja siksi ne astiat pursuavat pusseja yli laitojen lähes aina ennen tyhjennyspäivää. Ihme touhua.

Yläkerran kämppä on myytävänä, ja tänään on asuntoesittely. Jos veisi oveen lapun: toivomuksena on, että uudet asukkaat osaavat lajitella jätteensä.

Alaovessa jo pari lappua onkin, toinen ilmoittaa lämmönjakelun katkoksesta 22.9. ja toinen huutaa, että lukolle on tehty ilkivaltaa, vaikka kyse ei ole sen pahemmasta kuin että joku on estänyt paperipalalla ovea menemästä illalla lukkoon. Mutta lappusista ovessa voi tulla asunnonkatsojalle mielikuva, että tässä rauhattomassa talossa tehdään alituiseen ilkivaltaa, ja kylmäkin tulee.

Kun tallaan asvalttia jätteineni, sukat rullaantuvat alas nilkan ohi ja jatkavat vetäytymistään kohti varpaita. Aina kun pysähdyn kiskomaan sukkia rutusta jalkapohjan kaaren alta, alan miettiä sarjamurhaajaa, joka tapeskeli prostituoituja. Kerran hän tuli tappaneeksi naisen, joka ei ollut koskaan myynyt itseään. Mies kertoi erehtyneensä, koska oli nähnyt naisen kadunkulmassa kiskomassa sukkiaan ”niin kuin ilotytöt tekevät”.

Torin kulmalla pudotan jätteeni oikeisiin astioihin ja jatkan matkaani kohti kauppaa. 

Kaupan automaattiovet eivät aukea. 

”Onko se kiinni?” kysyy vanhahko mies takanani. Kuikuilemme sisään. 

”Ei”, sanon, "kyllä siellä on ihmisiä sisällä." 

Peruutan ja menen taas eteenpäin, peruutan. Ovet eivät vieläkään aukea. Päätän mennä viereisistä ovista sisään. Kun lähden niitä kohti, äsken kiinni pysyneet ovetkin aukeavat ja mies menee sisään. Olemme saman aikaan kaupan aulassa. Emme puhu enää, koska tilanne on ohi, ongelma selätetty, syytä kanssakäymiseen ei enää ole.

Kun olen ostoksineni jonossa, naapurikassa sanoo moi. Hetkeä myöhemmin mies viereisessä kassajonossa huudahtaa moi.

”Mä en huomannu, että sä sanoit mulle moi. Luulin, että sä sanoit tolle edelliselle. Tää vuoro tulikin äkkiä. En ehtiny ees heittää rojuja hihnalle.”

Syyn miehen sosiaalisuuteen haistaa: hän on humalassa. Ei kauhean pahasti.

”Joskus mä oon sanonu moi, kun kassa on sanonu vasta edelliselle moi. Sinä sitten ollaan naama punasena. Ei se ny niin vaarallista oo. Mutta se on suomalaiselle paha paikka, jos sanoo väärässä kohdassa moro.”

Joskus mietin, että jos ihmiset puhuisivatkin toisilleen kaikenlaista ilman kriisitilannetta (ovi ei aukea) tai ilman humalaa. Olisiko maailma silloin mukavampi paikka?

Paluumatkalla, kotikaupunginosaan noustessani, näen iäkkään pariskunnan, jotka nostelevat kadunvarteen parkkeeratun auton takakontista ämpäreitä, ja nuoren miehen, joka ajaa pyörällä pihasta kadulle. Lienevät naapuruksia.

”Löytyykö mustikkaa vielä?” mies huikkaa ohi kurvatessaan.

”Juu! Ja sienessä!” vastaa nainen.

Minua jää häiritsemään kysymyksen ja vastauksen muodon yhteensopimattomuus.

Päiväretki pääkaupunkiin

En saanut viime yönä juurikaan nukuttua, ja siinä sitten ehti taas miettiä kaikenlaista, eilistä Helsingin-reissuakin. Purskahdin kesken öisen makaamiseni monta kertaa nauruun, kun muistelin matkaseuralaiseni äimistelevää ilmettä pääkaupungin Stockmannilla. Nainen piteli vaaleaa pötkylää kädessään kuin Hamlet pääkalloa ja kysyi hämmästelevällä äänellä: ”Onks tää siemen?”

Ei, se ei ollut jättiläissiemen vaan vehnäsämpylä.

(Sämpylöitten yläpuolella oli pusseja, joiden alla tekstejä: pellavansiemen, auringonkukansiemen jne.)

Menojunassa kaverini epäili, ettei Helsingissä ole metsää. Kuin vastauksena tai vastalauseena tälle saimme vain hetkeä myöhemmin dallaa stadin skutsissa ihan hemmetin monta kilometriä totaalisen eksyksissä.

Tämä taas johtui siitä, että aioimme kävellä Pasilan asemalta Käpylään kyläilemään, kyläilykohteeseen kun oli siitä vain kolmisen kilometriä – meille liikunnallisille naisihmisille ei siis matka eikä mikään. Asemalta vaan on aika vaikea suunnistaa maanalaisista käytävistä oikeaan suuntaan. Alkuun kuitenkin näytti lupaavalta, koska toki tiesin, mikä on oikea suunta lähteä etenemään.

”Mutta tästähän noustaan tohon Hartwall-areenalle, ei kai me nyt sinne mennä, yritetään vaikka kiertää tuolta vasemmalta.”

Se tie lähtikin sitten kiertämään yllättävän kaukaa, mutta ajattelimme kuitenkin seurailla sitä, josko sieltä jo kohta löytyisi opastekyltti tai kadunnimi, joka kertoo, olemmeko oikeassa suunnassa. Vaan eipä löytynyt. Löytyi vain asvalttia, jota sitten etenimme ehkä puolitoista kilometriä – minkä jälkeen olimme jälleen Hartwall-areenalla. Siinä näimme opastekyltin, jossa luki Käpylä. Muistelin kyllä, että siitä olisi pitänyt kaartaa pikemminkin oikealle, mutta kävelytie vei vasempaan. Ei siinä sitä sitten sen kummemmin jääty ihmettelemään, käveltiin vaan. Mutta sitten kävelytie loppui. Kauempana edessä näkyi taas kevyen liikenteen väylän merkki, ja ajattelimme, että sinne pääsisi varmaankin tuon oikealla olevan metsätien kautta. Ei muuta kuin metsään siis! Vaan metsässäpä tie veikin ihan muualle kuin suoraan eteenpäin. Tuli risteyksiä ja lisää risteyksiä. Ensimmäisen metsäkilometrin jälkeen meillä ei ollut minkäänlaista aavistusta, missä olimme ja miten pääsisimme pois.

Lopulta pääsimme metsästä jollekin soratielle, missä näimme vihdoin ihmisiäkin, suunnilleen ensimmäiset koko matkalla, vaikka jotkut väittävät Helsinkiä suurkaupungiksi. Pysäytimme hölkkäävän miehen ja kysyimme, onko Käpylä täälläpäin. Mies kertoi, ettei ole. Pitäisi kävellä – yllätys yllätys – Hartwall-areenalle ja jatkaa siitä eteenpäin.

Kumma juttu, miten ihmisen aivot panevat hanttiin, kun ei haluaisi uskoa jotakin. Minäkin yritin sinnikkäästi ajatella, että varmaan olisi jokin muukin reitti, ei voinut olla oikeasti niin, että meidän pitäisi koko pitkä matka palata takaisin sinne saakelin areenalle, jonka luona olimme jo kahdesti aiemmin olleet. Mutta niin se vaan oli. Sitä kohti siis!

Seikkailussa oli vielä jokunen mutka, jyrkkä sorarinne, moottoriliikennetien ylitys, katkaistu silta ja sen sellaista. Löysimme myös jännittävän kivirakennelman yhdeltä metsäosuudelta.

Kun edessä häämötti taas jokseenkin tutuksi käynyt hallirakennelma, ajattelimme varmistaa vielä suunnan. Pysäytimme nuoren pyöräilevän herrahenkilön ja kysyimme, onko Käpylä tuolla päin. Mies kertoi, että on ja että pitää mennä alikulusta. ”Ette voi missaa sitä.”

Voi kuule, ihan varmasti voimme, ajattelin, mutta en sanonut. Kiitimme vain ohjeista. Uskomatonta kyllä, emme enää pahemmin eksyilleet ennen ensimmäistä määränpäätämme, mutta siinä kohtaa se ”vain kolmisen kilometriä” tuntui aiempien askelten päälle jo jonkinmoiselta ponnistukselta.

Lopulta kuitenkin pääsimme perille, tapasimme kaksi minulle entuudestaan tuttua aikuista ihmistä ja yhden kokonaan uuden tuttavuuden, kolmikuisen silkkitukkaisen vauvantuoksuisen pikkuihmisen.

Kävin asunnon WC:ssä, joka toimi kuin junan vessa siinä mielessä, että en onnistunut vetämään näistä kumpaakaan. Junan vessassa oli painonappula, joka ei vörkkinyt, ja tässä kauniin vanhan talon vessassa oli yläsäiliöstä roikkuva ketju, jonka kiskominen oli haastavahko tekniikkalaji. Sitä piti herätellä vähän kuin perämoottoria.

Jostain syystä Käpylässä istuksiessamme päätimme, että Helsingin keskustaan menisimme paikallisjunalla emmekä kävellen. Kyläpaikkamme isäntä lähti vielä saattelemaan meidät oikealle laiturille. I wonder why...

Rautatieasemalta suuntasimme ensimmäisenä syömään. Ruoka oli hyvää, ja sujuvasti meni alas myös alkoholillinen ruokajuoma.

Ravittuina olimme valmiita uusiin seikkailuihin.

Kävimme yhdessä eettis-ekologisessa vaatekaupassa, jossa matkaseuralaiseni herätti jonkin verran hilpeyttä. Kun kaveri ohitti kassaneidon, kaverin taskusta kuului: ”Käänny oikealle.”

Poikkesimme myös saippuakauppaan, jossa erään kanssani kulkevan ihmisen eräs tuttavuus työskenteli. Tämä kanssani ollut eräs toisaalta halusi nähdä tämän toisen erään, mutta toisaalta pelkäsi näkevänsä. Mutta eräs ei ollut kaupassa töissä tällä kertaa.

Tulimme ostaneeksi liikkeestä jotakin kumpainenkin, ja taas joutui vanhat sanonnat kriittiseen tarkasteluun, sillä ”halpaa kuin saippua” kalskahti jotenkin väärältä, koska ostamamme saippuat maksoivat maltaita ja mansikoita.

Seuraavaksi menimme Stockmannille, jonka ruokaosastolta kävimme hankkimassa pari siideriä ja pissat housuun nauramalla siemen/sämpylä-ihmettelylle.

Sitten taas kävelimme vähän (lue: paljon). Poikkesimme yhteen museoon ja sitten talsimme talvipuutarhalle, joka harmittavaisesti oli mennyt jo neljältä kiinni. Istuimme kuitenkin puutarhassa jonkin aikaa ennen kuin lähdimme takaisin Kamppia kohti ”vähän eri reittiä”, joka lopulta osoittautui melko pitkäksi taipaleeksi vaihtelevine maasto-osuuksineen.

”Pääseeköhän noin jyrkkää kalliota alas” eivät jääneet kuitenkaan viimeisiksi sanoiksemme, kalliota kun pääsi alas ihan mainiosti.

Alun perin oli tarkoitus käydä myös Espalla ja meren äärellä, mutta tallasimme päivän íltaan jo ennen kuin sinne asti ehdimme. Olimme juoneet jo yhdet Stockmannin kylmäkaapista löytyneet siiderit. Ennen paluujunaan menoa ajattelimme nauttia vielä toiset, jotkin erityisen laadukkaat (ja kalliit) siiderit, joissa oli kruunukorkit. Omaa korkinavaavaa ei ollut mukana, joten aseman edustalla kysyin herraseurueelta, josko heillä olisi. Äkkäsin siinä, että herrat eivät taidakaan puhua suomea, ja tein selvyyden vuoksi kädellä pullon avaamista osoittavan liikkeen. Herrat ymmärsivät kansainvälisen imaisuni ja ojentelivat kilvan käsiään pulloani kohti. Yksi heistä tarttui kiinni sen lasisesta kaulasta ja napsautti sytkärillään korkin iti. Repussani hölskynyt hiilihapollinen juoma suihkusi iloisena geysirinä avaajan käsille, minun käsilleni ja asvaltille. Kaverin pullon mies osasi jo avata pahaa aavistellen ja varovasti, joten toista siiderisuihkulähdettä emme enää nähneet.

Istahdimme Rautatientorin reunaan nauttimaan laatujuomistamme, jos nyt nauttia-verbiä voi käyttää siitä, että joi kädet tahmeana kivipaadella kököttäen lämmintä siideriä, loppua kohden vielä melko lailla rivakkaan tahtiin hörien, koska junaan alkoi olla kiire.

Kun olimme Hämeenlinnan kohdalla, puhelimeni soi. Saippuakaupassa oli erään eräs, minun erääni taasen yritti juuri siinä kohtaa tavoittaa minua puhelimitse. Hätäpäissäni kyselin vierustoveriltani: ”Vastaanko?”

Mutta jos kysyy vaikean kysymyksen ihmiseltä, joka ei erota sämpylää siemenestä, eihän se tietenkään tiedä.

Vastasin.