Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

torstai 9. helmikuuta 2017

Palatsikeikka

En aina tajua aivojeni toimintaa, tai kyse lienee enemmänkin jonkinasteisesta toimimattomuudesta.
Eilen kävi hassusti, kun olin menossa tietokirjailijoitten tilaisuuteen Finlaysonin palatsiin.

Lähtiessäni vielä tarkistan sähköpostista, että olihan se varmasti kuudelta ja olihan se varmasti Finlaysonin palatsi. Kyllä vain. Tämän jälkeen lähden luonnollisestikin kävelemään Finlaysonin palatsin ohi kohti Pikkupalatsia, koska jostain syystä olen liimannut mieleeni kuvan, että siellä se tilaisuus on.
Pikkupalatsilla ihmettelen, miksi se on pimeänä. Porttikin on lukossa. Kaivan esiin kalenterin tarkistaakseni ajan ja paikan. Kas, paikkahan oli Finlaysonin palatsi eikä Pikkupalatsi. Niinpä minä luonnollisestikin lähden säntäämään kohti Näsilinnaa, jonka jostain käsittämättömästä syystä seuraavaksi kuvittelen olevan Finlaysonin palatsi.
Kiipeän Näsinkalliolle jotakin suljettua reittiä pitkin, koska se on lyhin tie. Alitan muoviesteet ja liukastelen jäisessä talvikunnossa olevia portaita ylös, rämmin työmaan poikki ja alittelen vielä parit muovinauhat ja onnistun olemaan putoamatta alas kallionseinämää. Mutta kas kummaa, myös Näsilinna on pimeä, ovi lukossa. Kierrän rakennuksen. Vain jossain takahuoneessa tai keittiötilassa palaa valo. Mietin, että nyt on taas todellisuudessani pahan kerran vikaa, jokin ei täsmää. Kenelle voin soittaa? En kenellekään. Olo on epätoivoinen.
Alan etsiä puhelimesta sähköpostiviestiä, jossa aika ja paikka mainitaan. Edelleen siellä lukee Finlaysonin palatsi ja kello 18. Kello kuuteen on viisi minuuttia aikaa. Siinä kohtaa mieleeni kirkastuu, että Finlaysonin palatsi on Finlaysonin palatsi. Lähden kipittämään kohteeseen.

Eteisessä hosun takkia ja kaulaliinaa henkariin ja huomaan naapurinaulakolla hyvin kauniin nuoren miehen. Hän ei luonnollisestikaan ole tulossa samaan tilaisuuteen kanssani, sillä siellä, minne minä olen menossa, nuorisoa edustamme me jokusen vuoden alle 50-vuotiaat. Tai no, myös vähän yli 50-vuotiaat käyvät nuorisosta. Harva nimittäin on alle seitsemänkymmenen.
Saavun oikeaan saliin noin puoli minuutta vaille kuusi. siis melko täpärästi, mutta en ole edes viimeinen saapuja. Viimeiset yleisön edustajat tulevat kymmenisen minuuttia myöhässä. Tätä ehkä kahdeksankymppistä pariskuntaa voisi luonnehtia vaikka sanalla pysäyttävä. He jäävät katselemaan salia ja vapaita paikkoja oven suuhun ja minä jään katselemaan heitä. Katse kiinnittyy ensimmäisenä värikkäästi pukeutuneen rouvan silmäluomiin, jotka kimaltavat valkoista tai hopeaa. Rouvalla on paljon suuria korvakoruja, suurimmat roikkuvat olkapäille. Korvakoruissa alimpana heiluvat jonkinlaiset punaiset röyhyt. Röyhyt ovat ehkä muovia.
Pariskunta istuu pöytäni päätyyn tuolit käännettynä puhujaan, kummallakin vasen korva ja takaraivo minuun päin. Naisella on vasemmassa korvassa neljä korvakorua. Miehellä on vasemmassa korvassa kultainen korvanappi ja kuulolaite. Naisella on lyhyt, päältä vähän pystyyn kammattu valkea tukka, miehellä ohut millisiili ja kohollaan olevia ihonvärisiä luomia korvan yläpuolella.
Naisella on punainen vaate ja kaulassa suuri koru, jossa myös punaisia röyhyjä, ehkä lankaa. Miehellä on musta pikkutakki, mustat farkut ja kiiltonahkaiset kapeakärkiset kengät. Mies nukahtaa melko pian sen jälkeen, kun on istuutunut.
Kun illan ensimmäinen puhuja lopettaa esityksensä, annetaan tilaisuus parille lyhyelle yleisökysymykselle. Rouva tilaa ja saa ensimmäisen puheenvuoron. Mies on herännyt. Nainen ei kysy mitään vaan aloittaa luentomaisen monologin, jossa tulee kohtaa kohdan perään. Kun rouvan opetuksellinen tuokio ei ota katketakseen, aluetoimikunnan puheenjohtaja ystävällisesti huomauttaa yleisökysymyksiin käytettävissä olevan ajan rajallisuudesta, jolloin rouva mahdollisesti hieman tiivistää luentoaan, johon on varustautunut muistiinpanoin, mutta ei suinkaan lopeta ennen kuin on päässyt sen loppuun.
Toinen illan puhujista, siis tilatuista puhujista, aloittaa osuutensa, ja samalla salissa kiertää ensimmäisen puhujan tuorein kirja. Mies on nukahtanut uudelleen. Kun kirja saavuttaa pariskunnan, rouva yrittää töniä miestä hereille, mutta kun tämä ei herää, hän ottaa kirjan itselleen selattavaksi. Tai ehkä paremminkin luettavaksi, hän näyttää paneutuvat kirjaan huolellisesti. Kun rouva on ehkä kymmenen minuuttia lueksinut kirjaa, mies havahtuu hereille ja rouva ojentaa kirjan herran haltuun. Naisen sormissa on useita näyttäviä kultasormuksia.
Kun toinenkin puhuja lopettaa osuutensa, alkaa ruokailu. Nainen ja mies asettuvat pöydän ääreen syömään. Rouva hymyilee miehelle hellästi ja ottaa tätä kädestä kiinni. Huomaan, että myös miehen oikeassa korvassa on kultainen korvakoru.

Minä jään ruokapöytäkeskusteluissa aina keskustelujen ulkopuolelle, niin nytkin. Pöydässä ihmiset keskustelevat tällä erää pareittain. Kun vastapäisen miehen keskustelutoveri syötyään lähtee, tämä vastapäinen mies suuntaa katseensa minuun ja kysyy, olemmeko me tavanneet. Sanon, että olemme me näissä tilaisuuksissa olleet samaan aikaan, mutta samalla mieleeni hiipii epäilys, että jos mies vaikka onkin ensi kertaa ”näissä tilaisuuksissa”. Olen jotenkin muistavinani, että olen tämänkin näköisen miehen joskus nähnyt, mutta voin yhtä hyvin sekoittaa hänet johonkuhun toiseen. Hän esittäytyy, ehkä Teroksi, unohdan saman tien. Itse heitän miehelle genetiivimuotoisen sukunimeni ja perään tarjoilen etunimeni. Hörppään tuntemattoman kanssa pikkupuhumisen epämukavuuteen lisää valkoviiniä. Samalla vahingossa kolautan lopetusasentoon virittämiäni aterimia lautasella ja sanon oho.
Mies kysyy sen, mitä näissä ympyröissä aina kysytään, eli mitä olen kirjoittanut. Joudun taas kertomaan, että kauan sitten oppikirjasarjan enkä jotenkin taas osaa kysyä vastakysymystä, että entäs sinä, kun tämä rupattelu ei vaan ole leipälajini. Rupattelu on viinilaji, otan taas vähän. Onneksi lasi on jo toinen. Mies puhuu politiikasta ja sen sellaisesta itselleni hyvin haastavasta. Siksi lähinnä pudottelen vastapallona kyllää, joota ja aivan-sanaa. Välillä muodostan kokonaisen lauseen, jonka oletan saattavan jotenkin aiheeseen sopia ja toivon, ettei se paljasta minun olevan totaalisen sivistymätön moukka. Lopulta viinillä liukastettu puhe alkaa luistaa aavistuksen paremmin. Välillä kompuroin jossakin sanassa ja mietin, vaikutanko tämän vuoksi kenties kovin humalaiselta. Olen juonut viinilasillisia kuitenkin vain kaksi. Ehkä-Tero ei ole juonut ollenkaan, koska on autolla. Hän on luonnostaan puhelias ja keskustelunhaluinen, mikä luullakseni helpottaa kummasti elämää ja ihmisten kanssa olemista.
Olin ajatellut livistää jo ennen jälkiruokakahvin ja -teen tarjoilua, mutta en onnistunut aikeessa, ja niinpä minäkin annan tarjoilijan kaataa kuppiini vähän teetä, vaikka uniongelmaisena yleensä vältän myöhäistä kofeiinin nautintaa.

Kotona otankin sitten viinin ja kofeiinin päälle muutamat unetilgad – kyllä, se on Virosta ostettu puteli – ja melatoniininapin. Tämän koktailin nautittuani kömmin piikkimatolleni peiton alle. Jossain vaiheessa katkonaiset nukuntajaksot ja kummat unet tulevat.