Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pitkiä päiviä, lyhyitä öitä

Joskus, kun olen etsinyt jotakin asiaa joka paikasta ja moneen kertaan, lopulta hoksaan kopeloida vielä kädellä lipastojen alimman laatikon alta lattialta, sinne kun toisinaan putoaa täysien laatikoiden yli pursuavaa tavaraa.
Kaksi päivää sitten eteisen lipaston alatilasta löytyi sekalaisen paperitavaran ohessa kuukausia kateissa ollut unimaski. Sain sellaisen joululahjaksi samaa sarjaa olevan kylpytakin kanssa. Olin kaivannut maskia pimentämään valoisia öitä ja kolunnut kaikki kaapit ja laatikot ja hyllyt läpi useaan otteeseen.
Nyt olen kahtena yönä testannut tuota silmäpeittoa ja todennut, että se pimentää yllättävän vähän. Keskikesän valoa ei tunnu päihittävän mikään. Minulla on makuuhuoneen ikkunan edessä sekä sälekaihtimet että pimennysverho, mutta valo hivuttautuu sisään pimennysverhon ja ikkunan väliin jäävästä kaistaleesta ja pitää näemmä pilkkanaan myös joululahjaunimaskiani.
Kesäöinen valon ylenpalttisuus on viime vuosina alkanut häiritä nukuntaani, joka on ohutta laatua muutenkin. Muuten kyllä tykkään valoisuudesta.
Viime viikolla töistä tullessani ohitin naisen, joka kertoi puhelimeensa, että hänellä on ollut aika pitkiä päiviä töissä. Silloin juuri olikin vuoden pisin päivä, joten mielessäni täsmensin hänelle, että päivät ovat nyt olleet pitkiä ihan kaikilla ja kaikkialla tässä maassa, oli töissä taikka ei.
Yöt sitten taas vastaavasti ovat lyhyitä, ja sen kyllä huomaa. Nytkin väsyttää ihan peijakkaasti, koska sekä viime että toissa yö jäivät liian lyhyiksi.
Eilen menin sänkyyn univelkaisena ja väsyneenä puoli kymmenen huitteissa. Kuvittelin, että uni kaappaa minut syliinsä nopeasti. Mutta ei. Valvoin, valvoin ja valvoin.
Kirjoitin pääni sisällä sata tarinaa ja mietin miljoona ajatusta. Mietin sitäkin, että jos tuonne lipaston alimman laatikon ja lattian välisen tilaan piilottaisi jotakin, olisiko se hyvä säilö. Vai onko tuo sellainen tyypillinen ”varma piilo”, mistä esimerkiksi poliisi osaa ensimmäisenä etsiä, kun haeksii ryöstäjän jemmaamia setelinippuja?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Ikä on numeroita

Rockhenkilö, joka elää rajusti ja reunalla, kuolee kuulemma tyypillisesti 27-vuotiaana. Siihen, että rockmuusikko kuolee 27-vuotiaana, kiinnitetään aina erityistä huomiota. 
Kirjailijalle, jonka elämä myös on usein lyhyt ja ytimekäs, ei taida olla tällaista yhtä kuolinikää, joka olisi nostettu myyttiseksi kirjailijan kahdeksikymmeneksiseitsemäksi.
Kirjailijoiden kuolinikiin tulee kiinnittäneeksi huomiota erityisesti silloin, kun huomaa itse olevansa samassa iässä tai melkein samassa iässä. Samalla tulee pysähtyneeksi miettimään edesmenneen kirjailijan huikeita aikaansaannoksia – ja omaa surkeaa aikaansaamattomuuttaan.
Kun olin 38-vuotias, saman ikäinen kuin Aleksis Kivi oli kuollessaan, mietin, että oma tuotantoni on toistaiseksi jonkin verran vaatimattomampi.
Hiljattain katselin Oscar Wilden elämästä kertovan elokuvan. Wilde kuoli 46-vuotiaana, iässä, jonka saavutan vielä tänä vuonna. Ja minulla on oma doriangraynmuotokuvani vielä laatimatta.
Äskettäin lueskelin myös Matti Rintalan Rohkaisupistoksia -teosta, jonka olin ostanut jo vuonna 2001, mutta jota vasta aloin lukea (ja jonka sieltä täältä vähän lueskeltuani vein kirjaston vaihtohyllyyn). Kirja esitteli Eino Leinon Seuraa ja sen myötä jonkin verran Eino Leinoakin. Siitä luin, että Leino kuoli 47-vuotiaana eli iässä, joka on vuorossa heti seuraavana Oscar Wilde -iän jälkeen.
Ei pitäisi vertailla. On erittäin todennäköistä, etten tule kirjallisilla töilläni koskaan ylittämään Kiven, Wilden enkä Leinon aikaansaannoksia. Mutta kirjoittamiseni voivat auttaa minua pysymään edes vähäisessä määrin järjissäni. Tämän lisäksi ne saattavat aina joskus tuottaa iloa tai oivalluksia jollekulle muullekin.
Jälkeni kirjallisuushistoriassa saattaa olla olematon, mutta sillä, että kirjoitan, on ollut ja on merkitystä. Niin on tärkeää uskoa.


lauantai 17. kesäkuuta 2017

Miehet ovat Perseestä, naiset Anuksesta (Kyllä, todella mauton otsikko)


Osa 1
Olen yrittänyt taas vaihteeksi tehokkaahkosti käydä kotikirjastoani läpi selvittääkseni, mistä kirjoista voin luopua. Minulla on kolme kirjakaappia, ja tavoite olisi, että jonain päivänä kaikki kirjani mahtuisivat näihin. Tuskin tulee tapahtumaan, mutta tavoitteitahan on hyvä olla. Tällä hetkellä kirjoja on kasapäin myös vaatekaapeissa, lipastoissa, arkuissa, vaikka missä. Sekä pari päivää sitten että tänään vein ison repullisen opuksia kirjaston vaihtohyllyyn, mutta työsarkaa riittää yhä.
Nyt kaivelin kaapista John Grayn Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -teoksen, jota en ole vielä aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jonka ajattelin selata läpi, ennen kuin luovun siitä. Suhtaudun tuollaisiin valtavasti myyneisiin elämätaidon opaskirjoihin aina hyvin varautuneesti, valmiina naureskelemaan vähättelevästi teoksen kaikkitietäville opetuksille. Joskus huomaan kuitenkin nyökytteleväni joillekin lauseille hyväksyvästi. Nyökyttely – eli tavallaan jonkun besserwisserin myyntipuheeseen lankeaminen – kuitenkin aina jotenkin nolottaa, vaikka kukaan ei olisi näkemässä.
Tämänkin kymmenille kielille käännetyn parisuhdeoppaan kanssa on heti alkuunsa käymässä niin, että alan nuivasta asenteestani huolimatta myös vähän nyökytellä, tunnistaa tilanteita.
Kirjoittajan teksti on monin paikoin ärsyttävän maalailevaa jaaritusta. (”Kuvittele, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Eräänä päivänä, kauan sitten, katsellessaan kaukoputkillaan marsilaiset huomasivat venuslaiset.” Tai: ”Mies - -panee ylpeästi päähänsä herra Kaikkitietävän hattunsa - -”) Ja välillä teksti muistuttaa jotakin uskonnollista julistusta, kun kirjoittaja amerikkalaiseen malliin hehkuttaa, miten lukuisten parien elämä on muuttunut täysin kirjoittajan opetusten ansiosta.
Huomaan tässä arvioivani teosta, niin kuin olisin lukenut sen perusteellisesti ja kokonaan, vaikka todellisuudessa olen lukenut muutaman sivun alusta. En tiedä, olisiko arvioni erilainen, jos todella lukisin koko teoksen.
Graylla on lukuisia väitteitä siitä, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Itse huomaan heti alkuun, että olen osittain Marsista. Väittäisin, että moni juttu on enemmän tilanne- kuin sukupuolisidonnainen. Ja ihmiset ovat erilaisia koska ihmiset ovat erilaisia eivätkä siksi, että ovat miehiä tai naisia. (Eivätkä kaikki ihmiset edes ole miehiä tai naisia.)
Mutta siihen nyökyttelyosuuteen liittyen julki tuotakoon, että lukiessani John Grayn kuvausta siitä, millaisia miehet ovat, aloin heti ajatella viimeis(in)tä puhelinkeskustelua ensimmäisen aviomieheni kanssa. Gray kertoo, miten mies haksahtaa helposti tarjoilemaan naiselle ratkaisuehdotuksia, kun nainen kertoo jostakin harmia aiheuttaneesta asiasta. Hän ei ymmärrä, että nainen kaipaa myötätuntoa eikä toimintaohjeita.
”Hän haluaa auttaa naista paremmalle tuulelle ratkaisemalla tämän ongelmat. Hän haluaa olla naiselle hyödyksi. - - Mutta kun hän on ehdottanut ratkaisua ja nainen onkin edelleen poissa tolaltaan, hänen on yhä vaikeampi kuunnella naista, koska hänen ehdotuksensa on hylätty ja hän tuntee itsensä entistä tarpeettomammaksi. Hän ei lainkaan ymmärrä, että pystyisi olemaan tukena pelkästään kuuntelemalla myötätuntoisesti ja kiinnostuneena. Hän ei tiedä, että Venuksen ongelmissa puhuminen ei tarkoita ratkaisuehdotuksen pyytämistä.”
Kun entinen aviomies äskettäin soitti, kerroin hänelle vähän tuohtuneeseen sävyyn, että huoltoyhtiön mies kävi tutkimassa keittiöni putkia, mistä syystä joutui purkamaan ja kokoamaan keittiön kaapiston alaosaa. Kokoaminen ei mennyt ihan niin kuin piti. Heppu asensi sokkelin ja lattialistan ihan vinoon, ja vieläpä onnistui kiinnittämään listan väärään kohtaan. Nyt parketin ja vinon lattialistan välistä näkyy pitkä kolmionmuotoinen kaistale betonilattiaa. Mainitsin tästä isännöitsijälle, ja isännöitsijä mainitsi asiasta huoltoyhtiölle. Kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut näiden mainintojen jälkeen, laitoin itsekin vielä viestiä huoltoyhtiöön. Silti edelleenkään ei ole kuulunut mitään eikä huoltomiestä näkynyt.
Mies, joka on humalassa, alkaa ensinnäkin ärsyttävästi rauhoitella minua, niin kuin olisin jotenkin poissa tolaltani, vaikka nyt vain olen tullut maininneeksi itseäni ärsyttävän asian hiihdellen kuitenkin täysin tolallani. Huoltomiehen hutilointia voi taivastella tuohtuneeseen sävyyn olematta ladultaan.
Oikea toimintatapa mieheltä olisi ollut yhtyä taivasteluun, todeta – vähän tuohtuneeseen sävyyn – että on ne kyllä ammattitaidottomia tapauksia nämä huoltomiehet. Ja sitten olisi puhuttu muusta. Mutta: Mies hokee, että rauhoitu nyt, niin kuin olisin vihainen hänelle ja niin kuin olisin rauhoittelun tarpeessa. Sitten hän ehdottaa, että jos vaikka ottaisin kuvan siitä lattialistasta, niin hän ehkä osaisi neuvoa, mitä sille kannattaa tehdä.
Minua alkaa ärsyttää neuvot, joita en ollut vailla. Kyllä minä nyt itsekin näen, mikä siinä on pielessä ja tarvittaessa varmaankin osasin purkaa kaapistoa ja koota sen oikein, mutta minusta se nyt vaan ei ole minun tehtäväni alkaa ährätä keittiössä, kun kyse on huoltoyhtiön tyypin hutiloinnista. Saa tulla itse korjaamaan jälkensä.
Kerron miehelle tämän ja kerron myös, että miehen humalatila ärsyttää.
Mies vain ihmettelee ärsyyntymistäni ja ärsyyntyy takaisin. Pian lopetamme puhelun.

Osa 2
Tuota alkua kirjoittaessani oli Grayn kirjasta kolmisensataa sivua lukematta. Selasin kirjaa eteenpäin ja luin pätkiä sieltä täältä.
Mielenkiintoinen ratkaisu suomentajalta on ollut kääntää myös esimerkkitapausten parien nimet. Pariskunnat eivät ole Sheila ja John tai Betty ja Matt vaan Liisa ja Jussi, Silja ja Lauri ja niin edelleen.
Lopputulema on, että vaikka kirjassa on joitain järkeenkäyviä ajatuksia, muun muassa sen suoraviivainen nais–miesjaottelu risoo. Minä olen joissain tilanteissa marsilainen, joissain toisissa venuslainen, ja mielestäni kaikki ihmiset ovat.
Kirja luettelee esimerkiksi naisen ja miehen rakkauden tarpeet, kuusi erilaista tarvetta kummallekin. Teos kertoo nainen tarvitsevan välittämistä, ymmärtämistä, kunnioitusta, omistautumista, tunteiden arvostusta ja rohkaisua.
Totta. Mutta miehet ei? Häränkakkaa.
Miehet tarvitsevat Grayn mukaan luottamusta, hyväksyntää, arvostusta, ihailua, tunnustusta ja kannustusta.
Varmasti näin, mutta niin tarvitsen minäkin.
Tätä kirjaa sen sijaan en tarvitse, vien sen seuraavalla kirjastokäynnilläni vaihtohyllyyn.