Haluan uskoa
siihen, mitä ihmiset minulle sanovat. Yhtä lailla haluan, että
muut uskovat minuun.
Inhoan valehtelua.
Minulla on ollut
aviomies, joka on valehdellut kirkkain silmin sekä minulle että
minun läsnä ollessani kolmannelle osapuolelle, ettei ole koskaan
tehnyt tai sanonut jotakin, mitä hänen on kerrottu tehneen tai
sanoneen – ja mitä hän myös todistettavasti on tehnyt tai
sanonut.
Tiedän, että
ikävästä teosta kiinni jääminen tai teon käsitteleminen muiden
kanssa on todella epämukavaa. Silti minua hämmästyttää ja
hämmentää röyhkeys, jolla valehtelija yrittää häpeältään
välttyä.
Kuulostaa varmasti
hurskastelulta, mutta itse pyrin tekojen kieltämisen sijaan
jättämään tekemättä ne asiat, joiden paljastuminen tuottaisi
minulle epämukavuutta ja häpeää.
En ole aina
onnistunut, tunnustettakoon se heti, mutta yhä useammin onnistun.
Muistan monia riitatilanteita, joissa toinen osapuoli on hyökännyt
tosi alhaisin lausein kimppuuni ja minun olisi tehnyt mieli vastata
samaan tyyliin. Olen kuitenkin niellyt sanani, koska en ole halunnut
joutua tilanteeseen, jossa enemmän tai vähemmän julkisesti käydään
sanomisiani läpi. En haluaisi kokea sanomisistani aiheutuvaa häpeää,
mutta en myöskään luultavasti pystyisi enkä edes haluaisi pystyä
kieltämään sanoneeni, mitä sanoin.
Jonkin aikaa yritin
tapailla miestä, jonka valehtelu oli patologista. Silti annoin
itseni uskoa valheisiin monen monituista kertaa, koska on
yksinkertaisesti todella vaikea sisäistää, että aikuinen ihminen
pudottelee suustaan kaiken aikaa täyttä soopaa.
Totta kai minäkin
valehtelen, mutta – poliitikkoa siteeratakseni – puhun niin totta
kuin osaan. Ja mielestäni osaan nykyään aika hyvin. Mitä
vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeammaksi valehteleminen on käynyt.
Ja pidän suuntausta hyvänä.
Lapsena valehtelin
paljon kaikenlaista ihan vain huvikseni. Valehtelin kaverille, että Ladassamme on jääkaappi. Valehtelin tarhassa tädeille, että
minulla on kotona kansallispuku. Keksin päästäni kokonaisia
tarinoita, jotka aloitin: ”Luin Alibista, että...”
Mutta huvikseen
valehtelu jäi, kun vanhenin. Teini-iässä pyrin vain jättämään
kertomatta asioita, joista en halunnut vanhempieni tietävän, mutta
jos äiti kysyi suoraan sen tyylisiä kysymyksiä kuin ”oletko
polttanut” tai ”oletko juonut”, ilman muuta valehtelin.
Mutta nykyään, kun
on sekä ikänsä että ulkonäkönsä puolesta aikuinen, joutuu
tekemistensä takia pulaan yhä harvemmin. Siksi ei tarvitse
valehdellakaan.
Opiskeluaikana, kun
äiti soitti ja kysyi, mitä kuuluu, saatoin valehdella että ihan
hyvää. Jos kuulostin itkeneeltä ja äiti kysyi, olenko itkenyt,
valehtelin, että en, on vähän flunssaa.
Näin saattaisin
valehdella edelleenkin äidille puhelimessa, koska en halua enkä
jaksa kaikkea jakaa hänen kanssaan ja toisaalta myös siksi, etten
pidä tarpeellisena, että minun murheeni ovat hänenkin murheitaan.
Ja jos joku tuttuni
kysyisi, mitä mieltä olen hänen tyttö- tai poikaystävästään,
joka mielestäni on vastenmielinen öykkäri, todennäköisesti
valehtelisin, että tyyppi on minusta ihan ok.
Mutta
pääsääntöisesti en valehtele läheisilleni. En pidä edes sen
tyyppisistä valheista, että lapselle väitetään joulupukin olevan
totta. Ja minusta on inhottavaa valehdella silloinkin, kun valehtelu
liittyy kaverin polttarien järjestämiseen ja syynä on
vain polttariyllätyksen säilyminen yllätyksenä.
Joskus menen
liiallisuuksiinkin rehellisyyden tiellä. Tai kyse lienee sittenkin
vain liiallisuudesta lörpöttelyn tiellä: haluan kertoa kaiken. Tai
lipsahdan niin sanottuun too much information -puheeseen vaikka
vähäisempikin tieto riittäisi. Tarkoitan tällä sen tapaista
tilannetta, jossa poikaystävä kysyy, monenko pojan kanssa olen
elämäni aikana suudellut. Tällaista keskustelua ei muistaakseni
ole koskaan käyty. Mutta saattaisin vastata, että ”yli sadan
kanssa” vaikka voisin sanoa diplomaattisemmin vaikkapa: ”En
tiedä, en ole laskenut.” Ihmisillähän on paha tapa kysyä
asioita, joihin eivät kuitenkaan lopulta edes halua kuulla
rehellistä tai ainakaan eksaktia vastausta.
Valehtelijat ovat
yleensä itse epäluuloisia muiden puheita kohtaan. Minun on erittäin
vaikea pysyä rauhallisena tilanteessa, jossa minua syytetään
valehtelusta, kun puhun totta. Valehtelija–vainoharhailija on
ihmistyyppinä niin uskomattoman kuluttava ja raskas, etten soisi
kenenkään joutuvan sinnittelemään elämässään sellaisen
kanssa. Itse yritin turhan kauan.
Tarinani tyyppi
tivasi esimerkiksi alvariinsa vanhaa kunnon Onko sinulla toinen
-kysymystä. Yleensä tietysti vastasin ensin totuudenmukaisesti,
että ei. Mutta jos tyyppi on vainoharhainen, rehellisyys ei auta
yhtään mitään. Hän kysyy samaa heti perään uudelleen. Ja
sitten uudelleen. Saadakseen lopulta ”totuuden” selville. Hän
tarjoaa palkkioksi jopa vapautusta itsestään: ”Jätän sinut
rauhaan, kun myönnät.”
Kun hermot viimein
menevät totaalisesti, sanon, että on, totta kai minulla on toinen,
ellei peräti kolmaskin. Mutta lopulta kuitenkaan valhekaan ei kelpaa
totuudeksi, ja miehen itsensä ”jätän sinut rauhaan” osoittautuu
yhdeksi valheeksi muiden joukossa. Rauhaan jättämisen sijaan mies
alkaa tivata: ”Kuka se on?”
Vaikea tietysti
vastata, kun ketään ”toista” ei ole. Eikä ole edes sitä
ensimmäistä, kun kyseinen poikaystäväkokelas on täydellinen
sekopää, jonka kanssa oikea suhde ei pääse koskaan alkamaan.
