Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Taudin kantaja

Kipeänä oleminen on ihan hemmetin rasittavaa puuhaa. Tauti on raskasta kannettavaa.
Makaan sohvalla ja nostan jalat selkänojalle. Jalat ovat toisissaan kiinni, vähän koukussa. Tuntuu epämukavalta. Lasken jalat alas, vedän ne inkkari-istunta-asentoon. Ei tunnu hyvältä sekään, mutta annan olla. Joka paikkaan sattuu – vähän, mutta ärsyttävällä tavalla, ei saa mitenkään oltua mukavasti. Nivelissä ja lihaksissa mellastaa laiskasti epämukavuus, jota on vaikea kuvata tarkasti. Jotain kihelmöintiä, veren kuplintaa tai kuohuntaa, melskettä kaikkialla ruumiissa. Selkää särkee. Päässä on pieni kipu. Sieraimista koko ajan vähintään toinen on tukossa ja samanaikaisesti sekä kivuliaalla tavalla kuiva että lähes solkenaan valuva. Kurkkuun sattuu, keuhkoihin on muuttanut olioita tai olijoita, jotka kuljeskelevat sinne tänne, kutittavat ja raapivat, juoksentelevat henkitorvessa ja potkivat välillä sydämeen epätahtia.
On kuuma, on kylmä, korvat ovat lukossa, aivot on kuorrutettu udulla, joka ei kuitenkaan ole pahaa maailmaa pois häivyttävää. Se päinvastoin estää pahoja tai vaivaavia ajatuksia pääsemästä pois. Ne eksyvän sumussa, jäävät kiertämään kehää, Koko ajan olo on rauhaton, mielessä pyöri asiat, mitä pitäisi, miksei nyt joutaisi sairastaa ja mitä jos en pian tervehdy. Mikä kaikki menee pieleen, jää hoitamatta, mitä tahansa.
Ruumiinlämpö sahaa paitsi ylös ja alas minua palasiksi. Haluan pois tästä tautisesta ruumiista. Haluan kuoriutua tästä kelvottomasta kotelosta perhosen lailla vapauteen – terveyteen.
Yöt menee valvomiseen, kun ajatuskaruselli renkuttaa samoja ahdistavia pätkiä. Nenän tukkoisuudesta huolimatta pystyy helposti haistamaan tyynyyn kuivuneen kuolan. Kohta siinä on samaa lajia tuoreempana tavarana, kun nenän kautta ei voi hengittää. Kun nukkuu suu auki, kuola valuu ja kitalaki kuivuu.
Se on kuiva nytkin. Liikuttelen kieltäni jotenkin vieraan tuntuisessa suussa. Kieli löytää terävän ja rosoreunaisen hammasvälin. Se löytyy joka päivä monta kertaa. Hammaslääkäri ei hoitanut sitä ihan hyvin. Se olikin erikoishammaslääkäri, joten kuului kai ihan asiaan, että hoito oli erikoista.
Jo ensimmäisellä kerralla tuntui, ettei homma mennyt ihan niin kuin piti, silloin tuokin hammas yllättäen porattiin ja paikattiin. Mutta toinen kerta oli vielä erikoisempi.
Aikani oli aamulla. Pääsin operointihuoneeseen yli vartin myöhässä, koska kuulemma hammaslääkärin juna oli ollut myöhässä. Kun pääsin tuoliin ja hoitaja käänsi lamppua, sieltä putosi jokin osa päälleni. Hoitohenkilökunta siinä sitten totesi, että jaaha, ei se nyt toimi. Sammuttivat lampun ja aloittivat hampaani käsittelyn loisteputken valossa. Myöskään vesisuihku ei toiminut eikä jokin laite, jonka nimeä en muista. Että jotenkin oli hirmu luottavainen fiilis siinä maata puudutuspiikiteltävänä ja porattavana ja paikattavana.
Tulipa tämäkin nyt taas tässä kohtaa mieleen. Taidan ottaa vähän särkylääkettä.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Rillipääporukka re(i)ssaa

Olin ehkä kuusivuotias, en muista tarkkaa ikää. Ei ollut joulunaika, mutta löysin huoneestani tonttulakin ja laitoin sen päähäni. Minulla oli jalassani sukkahousut, ehkä punaiset, sellaiset tavalliset lasten sukkahousut, jotka ovat jonkin sortin joustinneuletta, sellainen kolmiulotteinen tekstuuri, niin kuin raitoja, vaikka väri on yhtä ja samaa.
Asuimme kerrostalossa, jossa oli kellari pohjakerroksessa. Minä lähdin hakemaan kellarista perunoita.
Kellarin sisemmästä ovesta oli sisäpuolen kahva irronnut. Tiesin, ettei sitä saisi auki, jos se loksahtaisi kiinni. Siksi avasin oven apposen auki, kun meni kurottelemaan perunoita laarista. Vaan ovipa sulkeutui kuitenkin. Minuun iski tietysti pelko ja paniikki. Aloin hakata ovea ja itkeä. Samalla kuitenkin ajattelin ”järkevästi”. Ajattelin, että tänne nyt jään ikuisiksi ajoiksi, mutta pysyn kyllä hengissä syömällä perunoita. Jatkoin myös itkemistä ja oven hakkaamista. Jonkin ajan päästä pohjakerroksessa asuva nainen tuli avaamaan oven.
”Olinkin kuulevinani täältä ääntä.”
Mitään sanomatta luikin äkkiä kotiin kerrosta ylemmäksi. Minua jotenkin nolotti se tonttulakkikin.
Suunnilleen samoissa i'issä olin, kun olin naapuritalossa kaverilla yötä. Kaveri oli vuotta vanhempi, mutta kova pelkäämään silloinkin, kun ei ollut yksin. Minä yritin lohduttaa häntä kertomalla, että jos tänne tulisi rosvoja, ne varmaan sitoisivat meidät ja laittaisivat kaappiin. Ajattelin siis järkevästi, että rosvot eivät tappaisi meitä, minkä sitten hyvässä tarkoituksessa kerroin kaverillekin. Kaveri kuitenkin pakeni minun vierestäni äitinsä viereen, ja kohta äiti tuli torumaan, etten saisi pelotella Anua.
Olen aina harrastanut pähkähullua, kauhuja maalailevaa ”järkevää” ajattelua.
Lapseni harrastaa nyt samaa, vähintäänkin kolmannessa polvessa. Lapseni, kuten minäkin lapsena (ja yhä edelleen) miettii, kaikkea pahaa, mitä voisi tapahtua mutta samalla, miten tilanteista voisi selvitä. Välillä mietimme tällaisia yhdessä.
”Mitä, jos minä menisin pihalle leikkimään, ja sillä välin talon ympärille rakennettaisiin korkea muuri, enkä pääsisi enää kotiin, mitä sitten?” lapsi kysyy, eikä todellakaan tyydy vastaukseen, että sellaista ei voi tapahtua. Meidän pitää yhdessä miettiä toimiva ratkaisu tällaisen tilanteen varalle.
Isommaksi tultuani pelkojeni aiheet ovat vähän muuttuneet, mutta periaatteessa täysin sitä samaa älytöntä järkeilemistä ja kaikkiin mahdollisiin pahoihin tilanteisiin (muka) varautumista harrastan edelleen. Enemmän kuin mitään tarpeellista varautumista se on tietysti joutavaa murehtimista.
Kun vasta kevyesti harkitsen jonkin työpaikan hakemista, stressaan varmuuden vuoksi läpi kaikki epämukavuudet ja ongelmat, joita paikan saamisesta voisi seurata.
Olen oppinut tämän etukäteen murehtimisen ja mahdollisten kauheuksien kuvittelemisen taidon äidiltäni, ellei moinen sitten ole suorastaan geneettistä. Äiti on samanlainen kauhujen maalailija: ”Olis kauheeta, jos...” ja jatkoksi sitten yksityiskohtainen kuvaus, mitä ja miten jokin onnettomuus tai jotakin muuta kamalaa voisi tapahtua.
On aikamoista, kun meidän porukka lähtee ulkomaille. Siinä on aina monta asiaa, jotka voi etukäteen kuvitella meneväksi pieleen. Siitä huolimatta reissaamme yhdessä, ja haluamme lähteä aina vaan uudelle matkalle. Pärnussa olemme käyneet niin usein, että lapseni epäilee, että meidät jo muistetaan siellä, Kun olimme äskettäin Tallinnassa ja istuimme linja-autossa, lapsi sanoi, että siellä Pärnun hotellissa ne ajattelee, että tossa toi rillipääporukka taas tulee. Lapsen vieressä istuvaa äitiäni, edessä istuvaa minua ja minun vieressäni istuvaa naista alkoi naurattaa.
Myös tällä Tallinnan-matkalla eli viimeisimmällä reissulla kaikki sujui oikein hyvin, vaikka etukäteen valvoin öitä ja mietin, miten jaksamme herätä aamuyöstä, heräämmekö, saammeko heräämistä ennen yhtään nukuttua, miten vaikea voi olla saada taksi tuolloin, ehdimmekö ajoissa linja-autoasemalle ja mitä jos emme ehdi, mihin voimme soittaa, kun eihän matkatoimistossa siihen aikaan ole ketään eikä meillä ole numeroa linja-autoon, tuleeko edes koko kyyti linja-autoasemalle, kun meillä ei ole mitään tositetta sovitusta matkasta.
Heräsimme, saimme taksin, auto tuli. Rillipääporukka teki jälleen yhden onnistuneen reissun.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Muuttoja, muistia, muutoksia

Mietin aikaa, sen kulkua ja omaa ajantajua tai -tajuttomuutta. Hahmotan ajan paikkojen kautta: muistan, mitä missäkin osoitteessa tai ympäristössä on tapahtunut. Asiat, jotka muistan synnyinkaupungistani, tiedän tapahtuneiksi ennen kolmatta syntymäpäivääni. Ja tapahtumat, jotka muistan seuraavasta osoitteesta, osaan sijoittaa ikävuosiin kolmesta kahdeksaan. Sitä seuraavassa talossa asuin kunnes lähdin vanhempien luota maailmalle. Asuin vielä viidellä eri paikkakunnalla ennen kuin muutin tähän kaupunkiin. Täällä asuin ensin reilun vuoden kaksiossa eri kaupunginosassa kunnes muutin tähän.
Kun muistan, mitä missäkin asunnossa tai asuntolassa on tapahtunut, osaan sijoittaa tapahtumat myös aikaraameihin. Mutta tässä kämpässä olen asunut yli 11 vuotta. Se on pitkä aika, pidempi kuin missään aiemmassa asunnossa.
Olen asunut tässä aviomies Ykkösen kanssa, yksin, aviomies Kakkosen kanssa, miehen ja lapsen kanssa ja kahdestaan lapsen kanssa.
Näin pitkä aika samassa asunnossa sekoittaa paikkasidonnaista muistiani. En aina muista, onko jokin kapistus peräisin aviomies Ykkösen ajoilta vaiko aviomies Kakkosen, sanoiko jonkin asian Ykkönen vai Kakkonen.
Jotenkin olen jo liian täysi tätä kämppää, joka tämäkin on täysi – paitsi tavaraa myös täällä asuneita ja vierailleita ihmisiä ja toisiinsa kompastelevia muistoja.
Olen valmis muuttamaan, vaikka huomaankin myös juurtuneeni tänne. Kaipaan jo nyt niitä asioita, jotka tässä asunnossa, tässä talossa, tällä alueella ovat parasta. Arvostan kovasti riittävää määrää pistorasioita asunnon kaikissa huoneissa, alakerran ilmaista pyykkitupaa sekä rannan läheisyyttä, soutuvenepaikkaa rannassa ja läheistä arboretumia.
Ja totta kai muutto on aina iso stressi: sen tulevan asumismuodon valinta, kämpän löytäminen, raha-asiain hoituminen ja itse muutto.
Mutta on asioita, joista jo haluan päästä, myös konkreettisia asioita. Haluan päästä esimerkiksi nykyisestä sohvasta.
Sohvalla on hyvä istua ja hyvä maata. Ei tämä ole edes ruma. Mutta haluan tästä eroon. Aviomies Kakkonen toi huonekalun tänne jo ennen muuttoaan, ja tänne se jäi miehen muutettua pois. Olen päättänyt olla muuttamatta tätä isoa ryhmäistuinta seuraavaan asuntoon, mihin on jo sellainenkin järkevä syy, että seuraava asunto tulee olemaan tätä nykyistä pienempi.
Sohvan virkaan pääsee vanha laveri, jonka haen lapsuuden kodin huoneestani. Patjat siihen jo on – ne ostin edelliseen laverisohvaan, joka jäi yli isältä, kun hän muutti pitkän matkan työkämpästään kokonaan taas äidin luo. Vanhat patjat olivat tupakansavun viherryttämät. Irrotin kyllä kankaat ja pesin ne, mutta niitä ei saanut enää entisenveroisesti takaisin paikoilleen.
Sitä laverisohvaa ei enää ole, tein siitä nojatuolin, joka kyllä on edelleen. Jokin aika sitten maalasin sen.
Aina välillä iskee olo, että jonkin pitää muuttua. Joskus laverisohvan pitää muuttua nojatuoliksi, joskus neljän huoneen asunnon kolmioksi tai kaksioksi.

torstai 13. helmikuuta 2014

Olet tässä

Olin menossa töihin liittyen erääseen toimijatapaamiseen, joka pidettiin minulle vieraassa paikassa ja minulle tuntemattomassa kaupunginosassa.
Matkaa oli Googlen karttatietojen mukaan reilut viisi kilometriä, jonka olisi samaisen palvelun mukaan pitänyt pyörällä taittua 19 minuutissa. Varasin aikaa varmuuden vuoksi kuitenkin 45 minuuttia.
Edellisiltana olin muistanut, että pitäisi löytää kaupungin kartta ja ottaa se töihin mukaan. Minulla olisi sellainen hyvä iso kartta, mutta – yllätys – se oli hukassa. Pakkasin reppuun puhelinluettelon karttalehtisen, kun en muuta löytänyt.
Yleensä löydän ihan pelkän kartan avulla isommitta ongelmitta perille, minne ikinä olenkaan menossa, mutta nyt oli hankaluuksina sellaiset seikat, että yritin noudattaa Googlen tarjoamaa reittiohjetta ja käyttää siinä tukena karttalehtistä, jossa matkan loppuosa oli hyvin hankalasti ja vaikeaselkoisesti kahdella eri sivulla.
Alku meni aika hyvin, vaikka eksyinkin jo pian Googlen viitoittamalta tieltä, ne viitat kun olivat näkymättömiä. Googlen reitti yritti ohjata minut perille pyöräteitä pitkin, ja pyöräteillä ei ole nimiä eivätkä nämä väylät näkyneet ollenkaan puhelinluettelon kartastossa (joka kaiken lisäksi oli vuodelta ties mikä). Yritä siinä sitten tajuta, missä ollaan menossa, kun pyöräteitä menee ristiin rastiin ja ohjeessa lukee vain: käänny oikealle, käänny vasemmalle, käänny vasemmalle, käänny loivasti oikealle. Ihan matkan alussa, kun osasin suunnistaa oikein ihan ilmaa karttaa, ohje neuvoi kääntymään oikealle ylämäkeen, vaikka oikealla oli alamäki.
Mutta vaikka eksyin Googlen reitiltä jo alussa, osasin kartan avulla isoa tietä pitkin palata sille takaisin. Taas näytti ihan hyvältä: pyörätie meni ison tien lähellä, tiesin missä olen ja tiesin edenneeni jo hyvän pätkän oikeaan suuntaan.
Mutta sitten pyörätie lähti kiemurtelemaan ihan vailla tolkkua peltojen poikki ja metsiköitten läpi. Missään ei ollut mitään tunnistettavaa, missään ei näkynyt kadunnimiä eikä kaupunginosaviittoja.
Siinä sitten poljin sohjoa pitkin kohti tuntematonta. Puiden lomasta pilkahteli omakotitaloalue, ja kun yhä jatkoin matkaa, alkoi näkyä korkeita tornitaloja. Tunnistin kaupunginosan, johon olin saapumassa. Se ei ollut se, johon yritin löytää.
Ärsytti ja väsytti jo, mutta koetin rauhoitella itseäni, että onhan tässä vielä aikaa. Palasin vähän matkaa takaisin ja pujahdin omakotitaloalueelle. Kaduilla ei näyttänyt olevan nimiä ollenkaan. Ja lisäksi ne olivat umpikujia. Siksakkasin tienpätkiä aikani, kunnes kadunnimiä alkoi löytyä. Kadut olivat naistennimisiä. Yritin etsiä niitä karttalehdiltä, mutta en löytänyt.
Jatkoin matkaa. Ah, ihanaa, iso tie! Poljin tielle lukemaan sen nimen ja sitten etsin tien kartasta. Syynäsin myös poikkikadun ja saatoin taas sijoittaa itseni kartalle: olet tässä.
Ei ihan toivotonta, totesin. On vain osattava löytää reitti tielle, joka on linnuntietä lähellä, mutta pyöräreittejä pitkin mitä ilmeisimmin monen kiemuran takana. Lähdin kuitenkin taas matkaan ja onnistuin kuin onnistuinkin jonkin ajan päästä löytämään kadunnimen, joka oli Googlen ohjeistuksessa. Mahtavaa!
Olin enää muutaman kadun päässä päämäärästä, ja aikaakin oli vielä viisi minuuttia. Googlen ohjeissa mainittu kadunnimi luki pyörätien päässä. Kuikuilin kaikkiin kolmeen kyltin luota alkavan tien suuntaan, missä niistä lukisi samainen kadunnimi tai Googlen ohjeen seuraava katu. Ei missään.
Lähdin siis takaisin pyörätielle ja lähdin polkemaan suuntaan, joka alkoi epäilyttää heti alkuunsa. Vasemmalla puolella sentään oli taloja, edessäpäin vain metsikköä ja tyhjyyttä. Poukkasin talojen pihojen läpi tielle, jota lähdin suuntaan, jonka oletin oikeaksi. Tuli uusia tuntemattomia pikkuteitä, mutta alkoi taas tuntua tyystin toivottomalta löytää niitä pitkin oikeaan paikkaan.
Sijoitin itseni kartalle: olet täydellisen eksyksissä.
Jatkoin matkaa. Poukkoilin sinne ja tänne. Olo oli painajaismainen. Aina kun luuli, että nyt vihdoin on kaikki selvää, huomasi, ettei olekaan, että perille ei vain pääse ja kello käy.
Olin jo myöhässä.
Mutta lopulta, kun olin jo varma, että en tule milloinkaan löytämään perille, löysin. Olin noin vartin myöhässä, mutta paikassa nimeltä perillä. Väsyneenä, kädessäni ruttuinen kartasto ja paperitollo, jossa oli Googlen ohjeistus, parkkeerasin pyöräni kartanorakennuksen seinustalle.
Olisi ollut mielenkiintoista (ja varmaan tuskaista myös) nähdä kartalle piirrettynä se reitti, mitä seikkailin. Olin pitkän aikaa melko lähellä mutta auttamattoman hukassa.
On ahdistavaa, kun ei ole mitään käsitystä, missä on, kun kaikki suunnat ovat yhtä tuntemattomia, maisemat outoja. Tarkennettakoon, että se on ahdistavaa silloin, kun pitäisi löytää jonnekin, mistä on jo myöhässä. Jos tarkoituksellisesti seikkailuretkeilee, eikä ole kiire minnekään, silloin kaikki on ihan hyvin oudossakin paikassa, usein suorastaan erityisen hyvin ja kiinnostavasti juuri siksi, että on oudossa paikassa. Silloin ei tunne ahdistusta vaan jopa pakahduttavaa innostusta.
Oli noloa lampsia hengästyneenä, hikisenä ja varmasti myös punakkana sisään kesken tilaisuuden.
Minulla oli kauhea nälkäkin moisen poljentarupeaman jälkeen, mutta tarjolla olleet eväät – juustokakkua ja hedelmiä – oli siinä kohtaa jo nautittu. Ihmisten edessä oli tyhjiä kuppeja ja lautasia, lautasilla mandariininkuoria, viinirypälekaroja ja punaista tuhrua mansikkakastikkeen jäljiltä.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Tarina pojasta

Tunsin kerran Pojan. Hän oli 13-vuotias, pieni ja hintelä. Hänellä oli kauniit lapsen kasvot. Ajattelin, että hänestä varmaan kasvaa hyvännäköinen mies.
Kerran, kun olin menossa kotiin, kotitaloni edessä oli ryhmä poikia, mukana myös Poika. He katsoivat minua, minä heitä. Tervehdin. Katsoin poikaporukkaan vielä kerran, ja silloin Poika katsoi minuun, alaviistosta, ujosti, kasvoillaan aavistus vaivautuneesta hymystä ja silmissä häivähdys nolostumisesta.

Eräänä iltana ovellani seisoi Mies: iso, leveäharteinen, 26-vuotias tatuoitu äijä. Pojasta oli kasvanut mies, niin kuin pojista kasvaa, jos säilyvät hengissä tarpeeksi kauan.
Mies ei kauheasti kysellyt minulta mitään, ei oikein jaksanut kuunnellakaan. Hän kertoi omia tarinoitaan, samaakin juttua monta kertaa. Hän jätti peseydyttyään suihkun ylös, mistä se tiputteli ikävästi kylmää vettä lämpimälle iholle, kun sen irrotti telineestään. Hänellä oli ärsyttävä tupakkayskä. Hän kävi kusella ovi auki, ei laskenut rengasta kusemisen jälkeen alas.
Hän ei varsinaisesti ollut komea taikka kaunis mutta ei rumakaan. Hän oli mukavan iso, ja tatuoinneissakin oli jotakin kiehtovaa, vaikka eivät nekään kauniita olleet.
Kun nauroimme yhdessä, minun oli hyvä olla. Pidin Miehen naurusta. Pidin myös hänen murteestaan.
Huumekaupoistaan Mies kertoili, että se oli ollut tosi helppoa rahaa. Ostivat puhdasta amfetamiinia, sotkivat siihen perunajauhoa ja myivät narkkareille. Haittapuolina helpossa duunissa oli, että jotkut pyrkivät Miehen kotiin ostoksille, ja joskus joku osoitteli aseella.
Mies kertoi mielellään väkivaltajuttuja ja kuvaili tarkkaan tuttujensa tekemiä rikoksia. Hän kertoi myös, että tutkintavankeus on kamala paikka. Koska valot palavat yötä päivää eikä ole ikkunaa, ei tiedä, mikä vuorokaudenaika kulloinkin on, ja aika ei kulu.
Hän nurisi lakimiesten isoista palkkiosta: 150 euroa tunti, vaikka ei sanoisi mitään. Mutta omaa asianajajaansa hän kehui, sanoi että ottaa saman ensi kerrallakin. Kiinnitin huomiota ensi kerralla -ilmaukseen, jolloin Mies lisäsi: jos sellainen tulee. Hän sanoi, ettei hakeudu tappeluihin eikä lyö.
Mies imuroi jääkaapistani aikamoisen määrän olutta, jota oli jäänyt syntymäpäiviltäni. Oli hänellä muutama omakin.
En ollut Mieheen rakastunut, en oikein edes ihastunut kai. En varsinaisesti kaivannut häntä, kun hän kolmen ensimmäisen yön jälkeen lähti pois. Kotimatkalta Mies soitti, sanoi, ettei minun kannata laittaa mitään viestejä, kun muija tutkii puhelinta.
Parin päivän päästä lähtönsä jälkeen Mies tuli takaisin.
Hän lähetti tekstiviestin, että on kotikaupungissani taas ja toisen: ”Tuunks mä teille yöks?” Vastasin, että saa ihan itse päättää, mihin Mies: ”Kyl mä sitte tuun.”

”Mulla on liikaa menetettävää”, sanoi Mies, jolle lapset olivat maailman tärkein juttu ja joka rakasti kihlattuaan.
”Jos menettäisin lapset, millään ei olis mitään väliä.”
Menettämistä olisi jo erokin, se ettei hän enää asuisi lasten kanssa.
Tavallaan kadehdin Miestä, jolla oli liikaa menetettävää – tai ehkä niitä, joita Mies ei halunnut menettää.
Meillä oli Miehen kanssa monta eroa, mutta oli meillä yhteistäkin. Emme kumpikaan perustaneet Porscheista, mokomista kuplavolkkariversioista. Me emme ymmärtäneet liveroolipelaamista, meistä ei olisi ollut sellaiseen leikkimiseen ja eläytymiseen, heittäytymiseen. Me nauroimme touhulle.
Pidimme pitsassa samanlaisista tylsän tavallisista täytteistä eikä meistä kumpikaan tykännyt homejuustosta. Pidimme veekasin äänestä ja joistain samoista bändeistä.
Jostain syystä pidimme myös toisistamme.

Yhtenä lauantaina, noin kymmentä vailla yksitoista, kun Mies oli taas kotonaan ja kun olin vasta laittanut puhelimen kiinni ja mennyt sänkyyn, oli Mieheltä tullut viesti, jonka luin vasta aamulla: ”Muija tutki mun facebookin. Mä en käytä sitä enää. Jos tulee multa viesti niin se en oo mä. En tiä tuleeko ero.”
Kun muistelin, mitä Mies puhui perheestään, olin huolissani.
Emme jutelleet enää sen jälkeen.
Kun kaksi ja puoli vuotta myöhemmin sain viestin hänen kuolemastaan, olin surullinen ja vihainen.
Jossain vaiheessa aloin miettiä kuolemisen yksityiskohtia. Oliko naru ostettu muuhun tarkoitukseen vai tähän? Oliko hän ollut vähällä hirttäytyä jo aiemmin, muuttanut mielensä? Koska hän päätti kuolla? Kävikö läpi vaihtoehtoja kuolemiselle? Kävikö läpi vaihtoehtoja hirttäytymiselle, miettikö muita itsensätappamistapoja? Oliko empinyt, oliko itkenyt, oliko huutanut? Mihin oli kiinnittänyt narun? Mitä hänellä oli yllään? Kuka oli löytänyt hänet? Millaista köyttä, oranssia liukaspintaista vai hamppuköyttä? Oliko silmukan teko sujunut varmoin ottein? Oliko kuoleminen kestänyt kauan, oliko se tuskallista fyysisesti? Mitä ajatuksia viimeisenä oli pyörinyt mielessä? Oliko hän vihainen, katkera? Oliko hän selvin päin?

Tunsin kerran Pojan. Hän oli 13-vuotias, pieni ja hintelä. Hänellä oli kauniit lapsen kasvot.