Poiskirjoittamisesta

Kun kirjoitan rankoista asioista, ei tarkoituksenani ole ehkä niinkään kirjata muistiin vaan pikemminkin päinvastoin: kirjoittaa pois. Kirjoitan asiat vihkoon tai tiedostoon – johonkin, minkä voi sulkea.

Tällaiset tekstit muistaa vielä pitkän ajan päästäkin kirjoitetuiksi, muistaa ikään kuin niiden otsikot tai aiheen, mutta niitä ei halua yrittää palauttaa mieleen yhtään yksityiskohtaisemmin, niitä ei halua avata.

Siitä ei seurannut hyvää, kun kreikkalaisen mytologian sankaritar raotti erästä rasiaa. On itse yritettävä olla varovaisempi.

Hankalan työkaverin suoltamat solvaukset on osittain tullut taltioitua, joitakin parisuhteiden painajaishetkiä niin ikään, asuntokaupan hirmustressin tuntoja myös. Kun kävin itse yläastetta ja kun myöhemmin opetin yläasteella, tein paskoista päivistä joitakin päiväkirjamerkintöjä. Mitään näistä en ole uskaltanut juurikaan kurkkia sen koommin.

Lasten muskariloruttelussa lauleskellaan, että ”suljen ihanan soittorasian / kierrän lauluni kippuraan / muiston mukavaan taskuun taputan...” Kun jätetään pois määritelmät ihana ja mukava tai vaihdetaan ne toisiksi, niin aika lailla näin tulee tehtyä niille lauluille, joiden sävelet soisi unohtavansa.

Vaikeasti pidettävä

Nykyään, näin aikuisena ja silleen, voin aika paljon valita, kenen kanssa aikaani vietän, ja voin vältellä ihmisiä, joille minä en syystä tai toisesta kelpaa, vaikka kuinka yrittäisin ihmisten lailla olla.

Saan siis enimmäkseen olla sellaisten tyyppien kanssa, jotka pitävät minusta.

Minusta pitäminen ei ole mitenkään itsestään selvää, joten olen aina kovasti arvostanut sitä, että minuun suhtaudutaan myönteisesti tai peräti lämpimästi. Kun tapaan ihmisen, joka kohtelee minua hyväksyvästi ja ystävällisesti, otan sen vastaan arvokkaana lahjana.

Kaikki on tietysti alkanut jo jos ei muinaisesta Roomasta niin lapsuudesta. Vain harvan kaverini vanhemmat tai muut lähisukulaiset pitivät minusta. Niitä, jotka pitivät – tai jotka eivät ainakaan millään lailla osoittaneet, että eivät pidä – muistan erityisellä lämmöllä yhä edelleen.

Minä olen vähän vaikeasti pidettävä kai siksi, että olen aina ollut arka ja sosiaalisesti kömpelö.

Luonteva silmiin katsominen on minulle yhä erittäin vaikea laji. Niinpä minut on helposti nähty ylimielisenä tai kataluuksia hautovana.

Reippaista, sujuvasti smalltalkaavista ja sulavakäytöksisistä ihmisistä on ymmärrettävästikin helpompi pitää.

Mutta minäpä paljastan salaisuuden: osa reippaista, sujuvasti smalltalkaavista ja sulavakäytöksisistä ihmisistä on täysiä paskapäitä.

On minullakin paskapäinen puoleni, totta kai. Mutta pyrkimykseni on olla kohtaamilleni ihmisille ystävällinen ja kohtelias, ja tuntuu ikävältä, jos tämä vajavaisten sosiaalisten taitojeni tai ihmisarkuuteni takia näyttäytyy muuna. Ja erityisen ikävältä tuntuu, jos minun olemistani ja persoonaani vastaan hyökätään rajusti. Se, etten osaa, on usein nähty ja edelleen nähdään, että en halua. Se, että en tee jotakin niin kuin ihmiset keskimäärin tekevät, tulkitaan usein väärin tekemiseksi. Ja sellainen ihminen, jolla on hallussaan tieto, kuinka asioiden ja ihmisten kuuluisi olla, tietää kertoa minulle – kerrottavahan se toki on – että olen totaalipaska.

Kissanpäivä

Aamulla, kun valmistelin itseäni ja lasta lapsen koulutaipaleen ensimmäiseen päivään, mietin, alkaako koulu kahdeksalta vai yhdeksältä. Yritin kysyä sitä jo ennen lomia lapsen opettajalta, ja mies lupasi vastata myöhemmin, muttei vastannut.

Kun epätietoisuus alkoi aamulla vaivata liikaa, laitoin uuden viestin aiheesta opettajalle. Mutta eihän opettaja sähköpostiaan siinä kohtaa katsonut. Puhelinnumerot löysin vain opettajainhuoneisiin, enkä tiennyt, kumpaan soittaisin, tai onko niissä kummassakaan ketään pienluokka-asioista tietävää.

Eilen tuli vielä kyytiaiheinen tekstiviesti, jossa kerrottiin oppilaiden hakuajat, että lapseni haetaan varttia vaille kahdeksan. Koulun sivuilla luki, että koulu alkaa yhdeksältä ensimmäisenä ja toisena aamuna. Mietin, onko pienluokka kuitenkin poikkeus. Oletin sitten, että ei ole. Lähdimme silti jo kahdeksan jälkeen matkaan.

Kun olin pumppaamassa pyörääni pihassa – etukumiin pitää pumpata taas joka kerta ennen ajoa – tuli jälleen kyytiaiheinen tekstiviesti, jossa kerrottiin, että koulutaksi on hajonnut ja toinen auto on tulossa. Meitä viesti ei koskenut, me kun kävelimme koululle näinä ensimmäisinä päivinä. Minä talutin pyörää, luuri korvalla. Jo kotona olin alkanut soitella heti kahdeksalta hammaslääkärin ajanvaraukseen, mutta en päässyt edes jonoon, koko ajan tuuttasi varattua. Soitin ”varattuun” ehkä 20 tai 25 kertaa, sitten pääsin jonoon. Puhuin siinä jo innokkaasti asiaani jonossa olemisesta kertovalle nauhoiteäänelle, kun liikenteen melskeen keskellä luulin, että siellä vastasi ihan oikea ihminen.

Aikani jonottelin, sitten pääsin ajanvaraukseen, josta yhdistettiin toiseen ajanvaraukseen, hammaslääkärille, missä olin viimeksi käynyt.

Taas jonoteltiin. Kun sain uudestaan ihmisen puhelimeen, ihminen kysyi, olenko lähellä, olisi nimittäin ollut vapaa aika kahden minuutin päästä. Kerroin, että olen lähellä, mutta pitää saatella lapsi kouluun. Sain ajan keskiviikolle, jollekulle miehelle. Toivoin, ettei olsi sama tragikomediasarjan tunarilääkäri, joka viimeksi sössi tuonkin hampaan, joka nyt sitten perjantaina lohkesi kuin marenki. Iso pala irtosi, kun söin purkkaa, jonka olisi pitänyt olla hyväksi hampaille.

No, sain luurin korvalta ja vein lapsen kouluun. Iltapäivästä pääsin jonottelemaan taas puhelin kuuloelimellä kahteen otteeseen, kun älysin, että olen maksanut yhden laskun, jollaista minun ei olisi koskaan edes kuulunut saada. Mutta aamun puhelinjonottelut oli jonoteltu. Ohjasin nyt vuorostaan pojan koulun pihassa oikeaan paikkaan sisäänmenojonoon jonottelemaan.

Sinne se sitten meni, lapseni, peruskoulujärjestelmän kitaan. Tosin vain kolmeksi tunniksi näin ensalkuun, mutta kyyneltä pukkasi.

Tulin kaupan kautta kotiin ja istahdin sohvalle. Näin eteisen suunnassa jotakin liikettä lattian rajassa. Kas, ystäväiseni Kissa se siinä jälleen! Oli tullut makuuhuoneen ikkunasta, niin kuin jo yhtenä aamuna aiemminkin, kun nukuin ikkuna auki. Herätti tömpsähtämällä lattialle ja maukumalla sänkyni vieressä. Nyt olen pitänyt ikkunaa öisin kiinni, mutta aamulla olin sen taas aukaissut.

Kissa oli kaiketi tullut sisään jo sillä välin, kun olin koululla. Päätti nyt tulla näyttäytymään, kun kuuli, että kotiuduin. Eikä olisi halunnut poistua, kun yritin kysellä, että koskahan vieras olis kotona, jos nyt lähtis. Kannoin kissaeläimen pihalle.

Naputtelin puhelimeeni valmiiksi löytöeläinpaikan puhelinnumeron. Ajattelin, että soitan sinne, kun näen kissan seuraavan kerran.

Jälleennäkemisemme koitti hyvinkin pian. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun Hän oli olohuoneessani taas. Soitin löytöeläinpaikkaan. Minulle puhui vastaaja, johon jätin viestin.

Kissa kuljeksi asunnossa aikansa siellä täällä ja alkoi sitten muina misseinä päiväunille olohuoneen matolla. Missen kauneusunien aikana löytöeläinmies soitti takaisin. Kyseli, miltä kissa näyttää.

”Ihan hyvinvoivalta...”

”Tarkotin lähinnä ulkonäköä, väriä ja semmosta”, mies täsmensi vähän kyllästyneellä äänellä. Kerroin, että musta, jolla on valkoista mahan alla ja tassuissa.

Aloin myöhemmin miettiä ”mahan alla” -ilmausta: miten niin mahan alla, miksen sanonut mahassa.

Mies neuvoi sysäämään kissan pihalle. Pyysi kyllä soittelemaan uudestaan viikon tai parin päästä, jos se tulee aina uudestaan.

Kun sanoin, että olisi kiva jättää ikkunat auki, kun lähtee kotoa, mies sanoi, että no, helteet alkaa jo helpottaa, niin voi pitää sitten kiinnikin.

Aha. Selvä.

Siinä kissan uneksuessa kolahti posti eteisen lattialle. Postipinon päällimmäisenä oli osuvasti Musti ja Mirri -kaupan mainoslehtinen, jonka kannessa luki: "Teidän Korkeutenne, vaatikaa vessakäynniltänne enemmän! Ylellisen raikkaana ja kuivana säilyvä Compact Care Premium -kissanhiekat..."

Kun olin lähdössä hakemaan lasta koulusta, yritin ensin jutella ja leikitellä kissaa pihalle, mutta ei tuo innostunut ollenkaan lähtemisajatuksesta. Hänen Korkeutensa makasi rennon laiskana matolla ja suljeskeli silmiään verkalleen. Kun yritin nostaa kissaa, eläin tarrasi kynsillään kiinni mattoon. Kesy petoeläin vihjasi, että Hän ei olisi ihan välttämättä nyt juuri lähdössä minnekään. Kannoin kissan vastalauseista huolimatta rappuun, missä otus taas läsähti makaamaan ovien eteen. Nappasin felis catuksesta uudelleen kiinni ja kannoin ulos. Misse lösähti ulko-oven eteen.

Kun palasimme lapsen kanssa kotipihaan, kissa oli pyörätelineen takana kerällä.

Laiteltuani ruuan ja roikuttuani puhelimessa sen turhaan lähetetyn ja tunnollisuuksissani ja hömelyyksissäni maksamani laskun vuoksi, lähdimme uimarannalle. Varustelin itsenikin järveen menoon, mutta 19-asteinen vesi tuntui sen verran vilpoiselta, että pitäydyin kahlailussa.
Palattuamme pihaan kissa oli poistunut.
Iltasella mietin, että aikamoinen päivä, ja napsautin puolen litran siideritölkin auki.

Mukavasti se kostutti suuta, vaikka metallikyljessä luki extra dry Maistelin mietoa alkoholijuomaa ja katselin Yle Areenalta loppuun edellisiltana aloittamani Suden vuosi -elokuvan. Kieli hakeutui koko ajan hampaistoni kraatteriin. 

Keskeytin katselun ja siiderin hörpinnän, kun puhelin ilmoitti tekstiviestistä. Kun olin naputtelemassa äidille vastausta, miten lapseni ensimmäinen koulupäivä oli mennyt (hyvinhän se), oveen koputettiin. Koputettiin! Meillähän olisi ovikellokin siinä. Ei kissakaan liene oppinut koputtamaan, käväisi mielessä.

Avasin oven varovasti; onhan tuommoinen koputtelu vähintäänkin epäilyttävää.

Siellä olin ihan salskea nuorimies, joka aloitti, että me ollaan vapaaehtosia, tai jotakin sen suuntaista, ja kun kun avasin ovea vähän enemmän, näin myös äsken mainitun me-kokoonpanon toisen osapuolen, nuorehkon naisen, joka hymyili ja tervehti. Jehovan todistajia varmaankin. Tässä uuden asuinsijani vieressä on niiden valtakunnansali.

Nuorella miehellä oli kädessään pitkulainen esite, jonka hän olisi halunnut antaa minulle, mutta sanoin ei kiitos. Vähän kyllä jäi mietityttämään, minkä aatteen tai lahkon ihmisiä olivat, kun ainakaan Herätkää!-lehteä tai Vartiotornia ei näkynyt.

”No mutta, me toivotellaan sitten vaan oikein hyvää illan jatkoa”, sanoi mies.

”Kiitos samoin”, sanoin, suljin oven ja palasin kuivan juomani ja Yle Areenan ääreen.

Kissaa oli jo melkein ikävä.

Panemisesta puhumisen vaikeuteen

Eilen menin nukkumaan vasta puolenyön jälkeen, mikä on minulle varsin myöhäistä. Pian sänkyyn pääsyn jälkeen aloin ihmetellä ”peltikaton rummuttelua”. Siltä se kuulosti. Piti ihan nousta sängystä ja mennä ikkunasta kuikuilemaan, seisooko joku ehkä tupakalla talon matalan osan luona ja rummuttaa katon reunaa. Tai onko joku peräti kiivennyt siihen peltikatolle makuuhuoneeni ikkunan lähelle musisoimaan. Mutta ketään ei näkynyt rummuttamassa missään. 

Siinä ikkunan ääressä kurkkiessani korva osui patteriputkeen: siellä se ääni värähteli ja kolisi. Tajusin, että ”rummutus” tulee patteria pitkin yläkerran naapurista, ja samassa alkoi rytmikin olla sellainen ensin kiihtyvä ja sitten tasaisen kiivas. Oivalsin, että siellä pannaan, ja sänky kolkkaa patteriin. Nopeatahtisena kolina tai ryminä ei kestänyt hirmuisen kauan, ymmärrettäväähän tuo, aika lämminkin kun oli. Kiivaan kolkkeen jälkeen vielä muutama hidas kolk, kolk, kolk, ja siinä se. Sitten puheääniä.

Onhan se kivaa, että naapurissa saadaan seksiä, mutta jos alkaisi moista kovaäänistä kolketta ihan joka yö kuulua, niin kävisihän tuo ärsyttäväksi.

Minä en kuitenkaan ole se täti, joka vie nimettömän kirjeen talon ilmoitustaululle tai yläkerran ihmisten postiluukusta, vaikka melkein voisin olla. Että älkää panko patteria vasten, pliis. Ajatus nimettömästä viestistä olisi lähes mahdollinen. Mahdottomampi ajatus olisi, että menisin sanomaan näille ihmisille asiasta.

Minä en ole ihminen, joka ottaa asiat reippaasti puheeksi. Olisi kiva tietysti olla. Tiedän ihmisiä, jotka hoitavat ongelmat reippaasti puhumalla. En nyt tarkoita mitään panemisääniin puuttumista vaan kaikenlaisia asioita, pieniä ja isoja, joihin törmää töissä ja vapaalla.

Ihmiset sanovat ihan kiihkottomasti ja rauhallisesti, että mua nyt vähän häiritsee tällainen asia tai että hei, yks juttu.

Tulee mieleen nopeasti kolme nimeä tuttavapiiristä esimerkkinä ihmisistä, jotka saavat sanottua ja osaavat hoitaa asiat hienosti puhumalla. Sitten se asia hoituu. Minä en hitto vie vaan saa sanottua.

Muistan miljoona tilannetta, joissa joku on hoitanut asian fiksusti puhumalla, ja muistan miljoona tilannetta, joissa minä en ole saanut sanottua.

Usein kyse on näennäisesti hyvin pienistä jutuista. Kun ollaan jollakulla kylässä, kun joku on meillä kylässä. Jos minä olen kaverilla kylässä ja jätän vessanpöntön lirisemään, kaveri sanoo rauhallisesti: ”Tuu tänne, näytän sulle yhden jutun. Tee näin, niin vessan ei jää lirisemään.”

Kun joku on meillä kylässä ja tekee jotakin ”väärin”, minua ärsyttää, mutta en sano mitään. Tai sitten, jos se joku on se, jonka kanssa seurustelen, ensin en sano mitään ja sitten jo tiuskaisen äkäisesti, että miksi sä aina tai mikset sä koskaan.

Aina kyse ei ole edes mistään ongelmaan puuttumisesta, ihan vain puhumisesta.Kun eksän lapset vielä kävivät meillä, kun meillä miehen kanssa oli yhteinen koti, oli kaikenlaista, mistä olisi pitänyt puhua yhdessä tai mitä minun olisi pitänyt saada lapsille sanottua, mutta en vain osannut. Sanoin asioista miehelle, ja miestä närkästytti, kun en puhunut suoraan lapsille.

Muistan elävästi, miten ahdistavaa oli jo ylipäätään se oleminen asunnossa, kun mies oli yhdessä huoneessa, yksi lapsi toisessa, toinen kolmannessa huoneessa. Minä sitten neljännessä kaikkien keskellä ahdistuneena siitä, että kukaan ei puhu. Minä olisin halunnut puhua, mutta en osannut aloittaa; minusta miehen olisi pitänyt olla se yhteisyyttä yllä pitävä voima, mutta tämä voima makasi sängyllä kuulokkeet korvilla, silmät kiinni.

Aamuisin joskus sain kysyttyä lapsilta, jos olivat jalkeilla, ottavatko puuroa, ja sekin oli jo todella pelottavaa ja vaikeaa. Ja jos lapset olivat vielä sängyssä, en tiennyt, pitäisikö silti käydä kysymässä siitä puuroasiasta vai ihan vaan jättää tekemättä tai tehdä puuro heille.

Ne, jotka osaavat puhua, ajattelevat, että kaikesta ihmiset ongelmia tekevätkin, että siitä vaan suuta auki, saatana. Kun eivät ymmärrä.

”Miten niin halvaantunut, älä puhu paskaa. Nouset vaan siitä tuolista ja lähdet lenkille!”

Mutta joo. Ihan kiva, että yläkerran naapurissa saatiin seksiä.