Kissanpäivä

Aamulla, kun valmistelin itseäni ja lasta lapsen koulutaipaleen ensimmäiseen päivään, mietin, alkaako koulu kahdeksalta vai yhdeksältä. Yritin kysyä sitä jo ennen lomia lapsen opettajalta, ja mies lupasi vastata myöhemmin, muttei vastannut.

Kun epätietoisuus alkoi aamulla vaivata liikaa, laitoin uuden viestin aiheesta opettajalle. Mutta eihän opettaja sähköpostiaan siinä kohtaa katsonut. Puhelinnumerot löysin vain opettajainhuoneisiin, enkä tiennyt, kumpaan soittaisin, tai onko niissä kummassakaan ketään pienluokka-asioista tietävää.

Eilen tuli vielä kyytiaiheinen tekstiviesti, jossa kerrottiin oppilaiden hakuajat, että lapseni haetaan varttia vaille kahdeksan. Koulun sivuilla luki, että koulu alkaa yhdeksältä ensimmäisenä ja toisena aamuna. Mietin, onko pienluokka kuitenkin poikkeus. Oletin sitten, että ei ole. Lähdimme silti jo kahdeksan jälkeen matkaan.

Kun olin pumppaamassa pyörääni pihassa – etukumiin pitää pumpata taas joka kerta ennen ajoa – tuli jälleen kyytiaiheinen tekstiviesti, jossa kerrottiin, että koulutaksi on hajonnut ja toinen auto on tulossa. Meitä viesti ei koskenut, me kun kävelimme koululle näinä ensimmäisinä päivinä. Minä talutin pyörää, luuri korvalla. Jo kotona olin alkanut soitella heti kahdeksalta hammaslääkärin ajanvaraukseen, mutta en päässyt edes jonoon, koko ajan tuuttasi varattua. Soitin ”varattuun” ehkä 20 tai 25 kertaa, sitten pääsin jonoon. Puhuin siinä jo innokkaasti asiaani jonossa olemisesta kertovalle nauhoiteäänelle, kun liikenteen melskeen keskellä luulin, että siellä vastasi ihan oikea ihminen.

Aikani jonottelin, sitten pääsin ajanvaraukseen, josta yhdistettiin toiseen ajanvaraukseen, hammaslääkärille, missä olin viimeksi käynyt.

Taas jonoteltiin. Kun sain uudestaan ihmisen puhelimeen, ihminen kysyi, olenko lähellä, olisi nimittäin ollut vapaa aika kahden minuutin päästä. Kerroin, että olen lähellä, mutta pitää saatella lapsi kouluun. Sain ajan keskiviikolle, jollekulle miehelle. Toivoin, ettei olsi sama tragikomediasarjan tunarilääkäri, joka viimeksi sössi tuonkin hampaan, joka nyt sitten perjantaina lohkesi kuin marenki. Iso pala irtosi, kun söin purkkaa, jonka olisi pitänyt olla hyväksi hampaille.

No, sain luurin korvalta ja vein lapsen kouluun. Iltapäivästä pääsin jonottelemaan taas puhelin kuuloelimellä kahteen otteeseen, kun älysin, että olen maksanut yhden laskun, jollaista minun ei olisi koskaan edes kuulunut saada. Mutta aamun puhelinjonottelut oli jonoteltu. Ohjasin nyt vuorostaan pojan koulun pihassa oikeaan paikkaan sisäänmenojonoon jonottelemaan.

Sinne se sitten meni, lapseni, peruskoulujärjestelmän kitaan. Tosin vain kolmeksi tunniksi näin ensalkuun, mutta kyyneltä pukkasi.

Tulin kaupan kautta kotiin ja istahdin sohvalle. Näin eteisen suunnassa jotakin liikettä lattian rajassa. Kas, ystäväiseni Kissa se siinä jälleen! Oli tullut makuuhuoneen ikkunasta, niin kuin jo yhtenä aamuna aiemminkin, kun nukuin ikkuna auki. Herätti tömpsähtämällä lattialle ja maukumalla sänkyni vieressä. Nyt olen pitänyt ikkunaa öisin kiinni, mutta aamulla olin sen taas aukaissut.

Kissa oli kaiketi tullut sisään jo sillä välin, kun olin koululla. Päätti nyt tulla näyttäytymään, kun kuuli, että kotiuduin. Eikä olisi halunnut poistua, kun yritin kysellä, että koskahan vieras olis kotona, jos nyt lähtis. Kannoin kissaeläimen pihalle.

Naputtelin puhelimeeni valmiiksi löytöeläinpaikan puhelinnumeron. Ajattelin, että soitan sinne, kun näen kissan seuraavan kerran.

Jälleennäkemisemme koitti hyvinkin pian. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun Hän oli olohuoneessani taas. Soitin löytöeläinpaikkaan. Minulle puhui vastaaja, johon jätin viestin.

Kissa kuljeksi asunnossa aikansa siellä täällä ja alkoi sitten muina misseinä päiväunille olohuoneen matolla. Missen kauneusunien aikana löytöeläinmies soitti takaisin. Kyseli, miltä kissa näyttää.

”Ihan hyvinvoivalta...”

”Tarkotin lähinnä ulkonäköä, väriä ja semmosta”, mies täsmensi vähän kyllästyneellä äänellä. Kerroin, että musta, jolla on valkoista mahan alla ja tassuissa.

Aloin myöhemmin miettiä ”mahan alla” -ilmausta: miten niin mahan alla, miksen sanonut mahassa.

Mies neuvoi sysäämään kissan pihalle. Pyysi kyllä soittelemaan uudestaan viikon tai parin päästä, jos se tulee aina uudestaan.

Kun sanoin, että olisi kiva jättää ikkunat auki, kun lähtee kotoa, mies sanoi, että no, helteet alkaa jo helpottaa, niin voi pitää sitten kiinnikin.

Aha. Selvä.

Siinä kissan uneksuessa kolahti posti eteisen lattialle. Postipinon päällimmäisenä oli osuvasti Musti ja Mirri -kaupan mainoslehtinen, jonka kannessa luki: "Teidän Korkeutenne, vaatikaa vessakäynniltänne enemmän! Ylellisen raikkaana ja kuivana säilyvä Compact Care Premium -kissanhiekat..."

Kun olin lähdössä hakemaan lasta koulusta, yritin ensin jutella ja leikitellä kissaa pihalle, mutta ei tuo innostunut ollenkaan lähtemisajatuksesta. Hänen Korkeutensa makasi rennon laiskana matolla ja suljeskeli silmiään verkalleen. Kun yritin nostaa kissaa, eläin tarrasi kynsillään kiinni mattoon. Kesy petoeläin vihjasi, että Hän ei olisi ihan välttämättä nyt juuri lähdössä minnekään. Kannoin kissan vastalauseista huolimatta rappuun, missä otus taas läsähti makaamaan ovien eteen. Nappasin felis catuksesta uudelleen kiinni ja kannoin ulos. Misse lösähti ulko-oven eteen.

Kun palasimme lapsen kanssa kotipihaan, kissa oli pyörätelineen takana kerällä.

Laiteltuani ruuan ja roikuttuani puhelimessa sen turhaan lähetetyn ja tunnollisuuksissani ja hömelyyksissäni maksamani laskun vuoksi, lähdimme uimarannalle. Varustelin itsenikin järveen menoon, mutta 19-asteinen vesi tuntui sen verran vilpoiselta, että pitäydyin kahlailussa.
Palattuamme pihaan kissa oli poistunut.
Iltasella mietin, että aikamoinen päivä, ja napsautin puolen litran siideritölkin auki.

Mukavasti se kostutti suuta, vaikka metallikyljessä luki extra dry Maistelin mietoa alkoholijuomaa ja katselin Yle Areenalta loppuun edellisiltana aloittamani Suden vuosi -elokuvan. Kieli hakeutui koko ajan hampaistoni kraatteriin. 

Keskeytin katselun ja siiderin hörpinnän, kun puhelin ilmoitti tekstiviestistä. Kun olin naputtelemassa äidille vastausta, miten lapseni ensimmäinen koulupäivä oli mennyt (hyvinhän se), oveen koputettiin. Koputettiin! Meillähän olisi ovikellokin siinä. Ei kissakaan liene oppinut koputtamaan, käväisi mielessä.

Avasin oven varovasti; onhan tuommoinen koputtelu vähintäänkin epäilyttävää.

Siellä olin ihan salskea nuorimies, joka aloitti, että me ollaan vapaaehtosia, tai jotakin sen suuntaista, ja kun kun avasin ovea vähän enemmän, näin myös äsken mainitun me-kokoonpanon toisen osapuolen, nuorehkon naisen, joka hymyili ja tervehti. Jehovan todistajia varmaankin. Tässä uuden asuinsijani vieressä on niiden valtakunnansali.

Nuorella miehellä oli kädessään pitkulainen esite, jonka hän olisi halunnut antaa minulle, mutta sanoin ei kiitos. Vähän kyllä jäi mietityttämään, minkä aatteen tai lahkon ihmisiä olivat, kun ainakaan Herätkää!-lehteä tai Vartiotornia ei näkynyt.

”No mutta, me toivotellaan sitten vaan oikein hyvää illan jatkoa”, sanoi mies.

”Kiitos samoin”, sanoin, suljin oven ja palasin kuivan juomani ja Yle Areenan ääreen.

Kissaa oli jo melkein ikävä.