Vaikeasti pidettävä

Nykyään, näin aikuisena ja silleen, voin aika paljon valita, kenen kanssa aikaani vietän, ja voin vältellä ihmisiä, joille minä en syystä tai toisesta kelpaa, vaikka kuinka yrittäisin ihmisten lailla olla.

Saan siis enimmäkseen olla sellaisten tyyppien kanssa, jotka pitävät minusta.

Minusta pitäminen ei ole mitenkään itsestään selvää, joten olen aina kovasti arvostanut sitä, että minuun suhtaudutaan myönteisesti tai peräti lämpimästi. Kun tapaan ihmisen, joka kohtelee minua hyväksyvästi ja ystävällisesti, otan sen vastaan arvokkaana lahjana.

Kaikki on tietysti alkanut jo jos ei muinaisesta Roomasta niin lapsuudesta. Vain harvan kaverini vanhemmat tai muut lähisukulaiset pitivät minusta. Niitä, jotka pitivät – tai jotka eivät ainakaan millään lailla osoittaneet, että eivät pidä – muistan erityisellä lämmöllä yhä edelleen.

Minä olen vähän vaikeasti pidettävä kai siksi, että olen aina ollut arka ja sosiaalisesti kömpelö.

Luonteva silmiin katsominen on minulle yhä erittäin vaikea laji. Niinpä minut on helposti nähty ylimielisenä tai kataluuksia hautovana.

Reippaista, sujuvasti smalltalkaavista ja sulavakäytöksisistä ihmisistä on ymmärrettävästikin helpompi pitää.

Mutta minäpä paljastan salaisuuden: osa reippaista, sujuvasti smalltalkaavista ja sulavakäytöksisistä ihmisistä on täysiä paskapäitä.

On minullakin paskapäinen puoleni, totta kai. Mutta pyrkimykseni on olla kohtaamilleni ihmisille ystävällinen ja kohtelias, ja tuntuu ikävältä, jos tämä vajavaisten sosiaalisten taitojeni tai ihmisarkuuteni takia näyttäytyy muuna. Ja erityisen ikävältä tuntuu, jos minun olemistani ja persoonaani vastaan hyökätään rajusti. Se, etten osaa, on usein nähty ja edelleen nähdään, että en halua. Se, että en tee jotakin niin kuin ihmiset keskimäärin tekevät, tulkitaan usein väärin tekemiseksi. Ja sellainen ihminen, jolla on hallussaan tieto, kuinka asioiden ja ihmisten kuuluisi olla, tietää kertoa minulle – kerrottavahan se toki on – että olen totaalipaska.