Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Kotiintuloaika

Yks mun kaveri tykkää muistella vanhoja:


Juostiin Tiinan kanssa leveä metsäpolku täysiä alas ja pysähdyttiin huohottamaan ison kiven luo.

”Aletaanko tehdä tähän majaa?”

”Joo. Mut mun tarvii mennä kuudeks kotiin”, Tiina sanoi.

”Niin munkin”, valehtelin.

Oikeasti minulle ei sanottu koskaan kotiintuloaikaa. Kerran kyllä yritin kysyä, että koska pitää tulla sisälle. Äiti sanoi, että älä nyt hirveän myöhään ole ja touhusi papereidensa kanssa.

Joillain kavereilla oli tiskivuoroja ja imurointivuoroja tai niiden piti olla pikkuveljen kanssa. Olin niille vähän kateellinen. Minulla ei ollut pikkuveljeä eikä minun tarvinnut siivota oikeastaan edes omaa huonetta. Vaikka kyllä äiti välillä sanoi, että minun huone on kuin sikolätti ja hävityksen kauhistus.

Kun kaverit lähtivät ulos, ne kysyivät vanhemmiltaan, voivatko ne mennä. Minä sanoin, että menen ulos, heippa. Välillä kuitenkin juksasin kaveria, että käyn kysymässä. Huusin että äiti ja menin käymään olohuoneessa äidin luona, mutta en kysynytkään lupaa mennä Tiinalle tai ostaa karkkia vaan puhuin jotain ihan muuta niin hiljaisella äänellä, ettei kaveri kuullut.

Kaverit eivät saaneet lukea Alibia, kun siinä oli lapsille liian kamalia juttuja, eikä ne saaneet katsoa pelottavia ohjelmia. Minä aina kerroin Tiinalle ja muille, mitä olin lukenut hulluista murhaajista ja millaisia verisiä kuvia sivuilla oli ollut. Kerroin kaikista vampyyriohjelmistakin. Välillä keksin juttuja ihan omasta päästä, mutta sanoin, että olin lukenut ne Alibista tai että telkkarista oli tullut.

Minä en meinannut saada unta iltaisin, vaikka huoneen ovi oli auki ja eteisen molemmissa lampuissa valo. Vielä pahempaa oli sitten, kun äitikin meni nukkumaan ja sammutti valot eteisestä. Silloin käännyin seinään päin ja ajattelin, että ei tässä ole kuin seinä välissä, muuten olen äidin vieressä. Mutta kyllä minä silti pelkäsin.

Maja oli nopeasti valmis, kun ei siinä ollut paljon rakentamistakaan. Kivi oli yksi seinä ja kaksi puuta melkein toinen seinä, ja puiden oksat oli katto.

Ensin suunniteltiin, että talo olisi tosi hieno. Siirtelin sammalta kiveltä majan lattiaan.

”Näillä olis täälä kokolattiamatto.”

Ruvettiin kuitenkin leikkimään, että ollaan lapsia, jotka asuu kahdestaan metsässä ja joiden pitää joka päivä kerätä metsästä ruokaa ja juoda sadevettä.

”Ei tää oliskaan kokolattiamatto vaan sammalta”, päätettiin.

”Hei, paljonko kello on?” Tiina kysyi yhtäkkiä pelästyneellä äänellä ja leikki katosi. Sillä ei ollut omaa kelloa. Minun kellon lasissa oli iso naarmu ja nahkahihnassa susikoiran kuvia. Se oli vähän yli kuusi.

”Voi ei, nyt mulle kyllä huudetaan”, Tiina sanoi.

”Niin mullekin.”

Alettiin juosta polkua täysiä ylös.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Laavulla

Yks mun kaveri oli joskus tuoreehkon poikaystävänsä kanssa luonnonhelmassa.

Kumisaappaat lumpsuvat, kun loikin juurakossa maastopukuisen miehen jäljessä. Tämä varusmiehen näköinen sivari on suuri rakkauteni. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tavannut ihmisen, jonka kanssa haluan olla, kunnes kuolema erottaa. Olen onnellinen. Enää ei tule muita, en tahdo enkä tarvitse muita. Tässä on kaikki.
”Aika kylmä”, sanon.
”Älähän nyt, ei ole edes pakkasta. Hyvin tarkenee kalalle.”
”Kalaan”, korjaan ja kurkin lehtien lomasta pilkottavaa koskea.
Samille tämä on ihan tavallista. Hän on harrastanut perhokalastusta pienestä pitäen ja nukkunut laavussa ja taivasalla lukuisia kertoja. Minä kuulin koko laavu-sanan ensimmäisen kerran häneltä. Samiin tutustumisen myötä sanavarastoni karttui myös kuksa-substantiivilla. Hän esitteli isänsä veistämää pahka-astiaa ja kertoi, että sellaisesta juodaan kalastusreissuilla ja vaelluksilla. Kysyin, miksei muovimuki käy, mutta Samin katse ilmaisi, että kysymys oli sopimaton.
Kerran näimme tiellä auton alle jääneen oravan. Sen päästä ei ollut paljon jäljellä.
”Hyi”, livahti suustani ja peräännyin askeleen verran.
Sami jäi hetkeksi tuijottamaan raatoa. Ajattelin, että hän suri eläinparan väkivaltaista loppua. Mutta ei.
”Häntä on hyvässä kunnossa. Saiskohan siitä perhon siipeen hyvää karvaa?” hän mietti.
Syyskuun puoliväli on jo ylitetty. Näillä leveyksillä se tarkoittaa, että yöllä saattaa hyvinkin olla pakkasta. Mutta nyt aurinko suo lämpöään sinitaivaalta, ja ruska alkaa olla jo kaunis.
”Tänä vuonna en olekaan paljon täällä Kapeenkoskella ollut. Alkukesästä kävin kerran isän kanssa ja kerran itestään”, Sami juttelee.
”Itestään! Joku lelu voi liikkua itestään, mutta jos ihminen tekee jotain yksinään, se tekee itsekseen eikä itsestään”, valistan.
Sami haluaa kahlata heti koskeen. Hän kiskoo jalkaansa kahluukengät, joiden jatkona on kurahousujen puntit. Aikuinen mies! Aurinkolasitkin ovat mauttomat – siinä mielessä ne sopivat hyvin yhteen kumilahkeiden ja lehmipoikalierihatun kanssa. Laseilla kuulemma näkee hyvin veden alle.
Tämän asianmukaisen asustuksen myötä Sami kiskoo ylleen myös silmin nähtävän sielunrauhan ja seesteisyyden, jollaista hänessä ei muualla näe. En ole mustasukkainen, valehtelen itselleni.
Mies seisoo koskessa ja viskoo siimaansa, tiimasta toiseen. Tympäisee, vaikka pinnistelen hymyä ja positiivista asennetta. Olen onnellinen.
Yritän ihastella jokaista löytämääni kasvia. Huomaan, etten tunnista niistä ensimmäistäkään. Mielestäni Sami kyllä voisi silloin tällöin tulla hetkeksi istumaan viereeni, seuraksi rakkaimmalleen. Pyytämättä mieleeni kampeaa ajatus, että ehkä hän nimenomaan juuri nyt on rakkaimpansa seurassa.
Tässä on kaikki.
Mies palaa rantaan vasta, kun alkaa pimetä. Ei tullut kalaa tänään.
Istumme nuotion niukassa lämmössä. Valo vähenee ja ilta kylmenee. Taivas on tähtösiä täynnä. Jos tämä olisi elokuva, nyt soisi Elton Johnin Written in the stars. Yritän löytää Otavan.
”Olisiko se tuo”, ehdotan Samille. 
Hän katsoo sormeni suuntaan ja kertoo, että ei se siellä päin ole.
”Tuolla”, Sami osoittaa.
Mistä senkin muka voi niin varmasti tietää, mietin. En kuitenkaan kysy.
En ole kovin innostunut laavuyöstämme. Laavun vastakkaisilla seinillä on kapeat penkit, siinä välissä aika paljon alempana pölyävä maalattia. Meidän yöstämme ei siis ole tulossa romanttinen ja intiimi, nukumme omilla lankuillamme laavun eri reunoilla. Tai Sami nukkuu ja minä valvon. Jos nukahtaisin, todennäköisesti kierähtäisin alas lauteeltani.
Kuuntelen Samin kuorsausta ja ulkoilman ääniä, sen mitä kuorsaukselta pystyn erottamaan. Se ei ole kovin paljon. Veden kulku. Tuuli puissa. Satunnaiset risahdukset. Mitähän nekin lienevät? Pieniä eläimiä? Isoja eläimiä? Murhamiehiä? Heräisikö Sami, jos jokin tai joku hyökkäisi kimppuuni? En usko. Kunnes kuolema erottaa.
On täysin pimeää. Pissattaa, mutta en sen enempää tarkenisi kuin uskaltaisi kömpiä pussistani oloani helpottamaan. Onkohan paljonkin pakkasta?
Nousen heti, kun valoa alkaa olla. Katson nukkuvaa Samia. Hän kuorsaa nyt hiljaa, pihisee oikeastaan. Hän liikahtaa vähän ja pieraisee. Enää ei tule muita, en tahdo enkä tarvitse muita. Hörppään vettä pullosta ja kävelen rantaan. Viimeisetkin tähdet hiipuvat näkymättömiin. Viskon kosken kylmää vettä kasvoilleni ja pesen hampaat.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Angsti on savoksi ahistus, osa 2

Liikunta lisää itseluottamusta, virkistää, helpottaa ahdistuneisuutta ja unettomuutta, luen netistä.

Joskus joku asiantuntija puhui rakkaudesta jotakin sen suuntaista, että ei kannata pohtia, rakastaako toista vai ei, pitää vain alkaa käyttäytyä niin kuin rakastaisi. Aion nyt soveltaa samaa ohjetta masennukseen. En enää mieti, olenko masentunut vai en. Alan käyttäytyä niin kuin en olisi. Teen kaikkea sellaista, mitä ei-masentuneet ihmiset tekevät: rupean hölkkäämään, käyn kahvilassa, tilaan ajan kampaajalle ehkä myös johonkin hoitoon tai hierontaan. Kenties pitäisi aloittaa myös jokin sosiaalinen harrastus. Mahdollisuuksiahan riittää. Olen huomannut, että ihminen voi harrastaa ihan mitä tahansa, esimerkiksi omistamista tai sairauksiaan. Jos omistaa Ladan, voi liittyä Lada-kerhoon. Jos sairastaa keliakiaa, voi liittyä keliakiayhdistykseen. Jos lakkaa harrastamasta juomista, voi alkaa harrastaa juomattomuutta AA-kerhossa.

Kiskon verkkarit jalkaan, teen 30 mahalihasliikettä, joista viisi väkisin. Venyttelen reisilihaksia ja kylkiä, pyörittelen hartioita. En ole juossut vuosiin. Minulla on huonot polvet, enkä tiedä, sopiiko laji minulle enää. Sain kaverilta ohjeet, kuinka lenkkeily pitää aloittaa: ensin 20 minuutin hölkkiä m.m.r.o. eli mummot menee rollaattorilla ohi -vauhtia muutama viikko, kerran tai kaksi viikossa. Sitten vähitellen sekaan 40 minuutin lenkkejä.

Ensimmäinen 20-minuuttiseni alkaa yllättävän helposti. Ei satu polviin, virtsa ei karkaa, ei edes pistä kylkeen. Hölkkään hyvin hitaasti, m.m.r.o., tutustun pitkän tauon jälkeen uudestaan lenkkarien tömähdyksiin maata vasten. Kun tulee ihmisiä vastaan, painan päätä alas, piiloudun lakin lipan alle. Haluan juosta rauhassa, yksin, anonyymisti.

Haistelen puiden ja sammalen tuoksua. Toisella kilometrillä kylkeen alkaa pistää vähän, mutta jatkan hidasta hölkkää. Vilkaisen miestä, joka seisoo pyöränsä vierellä penkin edessä kännykkä korvalla.

”Mä istun tässä lammen luona”, hän valehtelee puhelimeen.

Miksi mies sanoi istuvansa vaikka seisoo? Ennakoiko hän? Sanoi niin, koska aikoi pian istua penkille. Vai ajatteliko hän, että se vain kuulostaa jotenkin paremmalta, kiireettömämmältä? Vai oliko se vain lipsahdus? Valehteliko hän kaikista vastaavanlaisista vähäpätöisistä asioista? Vai samalla sujuvuudella sekä pienistä että isoista asioista. Sanoi ehkä olevansa ylitöissä kun oli rakastajansa luona. Ehkä nämä pikkuasiat olivat kuin treeniä isompia varten. 20 minuutin hölkkiä 40 minuutin lenkkien seassa.

Kaikenlaiset muistot menneistä miehistä hyppivät mieleen. Yritän tampata ne lenkkareillani liiskaksi, olemattomiksi. Kirjoissa ja elokuvissa rakastetut kuolevat paljon useammin kuin tosielämässä. Tiedän kyllä miksi. Mielitietty kuolee ennen kuin mikään ehtii mennä vikaan, että jäljelle jäänyt voi vaalia täydellisen onnen muistoa. Sellaista, jota tarinan kirjoittajakin haluaisi vaalia, mutta ei voi, koska hänellä on jo moni asia ehtinyt mennä kumppaninsa kanssa vikaan. Tai sitten fiktiivinen rakastettu kuolee, koska on kelvoton, ja kumppani halutaan vapauttaa ikeestään. Käsikirjoittaja kirjoittaa tarinaansa sen, minkä haluaisi tapahtuvaksi kurjassa tosielämässään. Eihän avioero ole kovin tyylikäs tapa päästä eroon kumppanista. Eroaminen on jotenkin rahvaanomaista – ja julkinen tunnustus epäonnistumisesta. Etenkin jättäjälle vain harva tarjoaa sympatiaa. Leskeä sen sijaan muistetaan ja lohdutetaan.

Kuolleita on niin paljon helpompi rakastaakin. Elävässä kumppanissa on huomattavan paljon enemmän ongelmallisia ominaisuuksia. Hän saattaa jopa asua samassa asunnossa. Siinä sitten hengitellään samaa ilmaa, joka ei meinaa millään riittää kahdelle. Happea huventavat entisestään vihaa leiskuvat katseet, kolkot äänensävyt ja huonot sanavalinnat.

Lenkkarit tamppaavat pikkukiviä hiekkatiehen, rinnat muksivat pehmeästi käsiä niiden alla. Kierrän puistoa ja metsikköistä kevyen liikenteen väylää, palaan taas puistoon. Niemennokassa vastaan juoksee vähän itseäni vanhempi mies. Seuraa rekkamiesilmiö: Hän tervehtii. Kuin rekkamies rekkamiestä. Nyökkään hänelle hämmentyneenä. Hymyilyttää, ja nolottaa. En ole kymmenenvuotiaissa verkkareissani ja löysässä lihassani tasavertainen kiinteän ja aerodynaamisen trikoohepun kanssa. En olisi ansainnut tulla rekkamiestervehdityksi.

Vähän kuin Keski-Ranskassa, kun puuskutimme työkaverin vanhempien nitisevillä polkupyörillä kylästä toiseen. Muita pyöräilijöitä näkyi varsin vähän, mutta kun näkyi, he aina morjestivat. Nämä muut pyöräilijät olivat joitakin Tour de France -tyyppejä, jotka suhahtivat ohitsemme virtaviivaisissa ajoasuissaan, kalliissa aurinkolaseissaan kevyiden ohutrenkaisten polkupyöriensä lennättäminä.

Palaan kotikortteliin, muutan hölkän kävelyksi. Jalat tuntuvat vähän vierailta, pökkelöiltä, mutta olo helpottuu kävelyaskelten myötä.

Kotona juon vettä ja menen makaamaan sohvalle. Yritän lukea lehteä, mutta minua alkaa unettaa. Huilaan tunnin, sitten palaan koneeni ääreen kuin koneenhoitaja ruokatunniltaan, tavan mukaan, vanhasta muistista. Ei uusia sähköposteja, Facebookissa ei mitään ihmeitä.

Illalla kävelen vielä airojen kanssa rantaan, haluan soutamaan. On yhä lämmin. Airot painavat olkapäätä, alkavat vähän väliä harottaa ja joudun taiteilemaan saadakseni ne taas asettumaan. Katson tyyntä järveä. Tahdon saman tyyneyden itseeni.

Vene on hankala työntää yksin vesille ja pohja raapiintuu rantakiviin. Viimein vene kuitenkin keikkuu vedessä kivien välissä ja hyppään kyytiin. Jo pian niskahiukset ovat hiessä vaikka minulla on pelastusliivin alla vain hihaton paita. Oranssin liivin kaulus hankaa ilkeästi. Katselen hauiksiani, ne tulevat esiin joka vedolla. En löydä zeniläistä rauhaa mutta lihakseni sentään. Hankaimet nitisevät ja vingahtelevat, käyvät vuoropuhelua kiljuvien lokkien kanssa. Hornetti katoaa puiden taakse, ääni seuraa tottelevaisena koirana pitkässä fleksissä.


Angsti on savoksi ahistus

Yks mun kaveri on välillä vähän alavireinen. Joskus sillä meni tälleen:


Astun noin viidennen kerran keittiön lattian mehutahraan. Äsähdän viisikirjaimisen voimaelimeni nimen nostaessani vastahankaista sukkaa irti lattiasta. Enkä silti edelleenkään tartu rättiin. En vain jaksa.

Menen sohvalle makaamaan kannettavan tietokoneen näytön valoon. Yritän olla ärsyyntymättä töminästä, joka kimpoilee katosta korviini. Käyn katsomassa Facebookin uudet tapahtumat ja kirjoitan tilapäivityksen: S iloitsee yläkerran lapsen liikunnallisuudesta. Mutta eikö sitä narua voisi hypätä edes joskus pihalla?

Kaksi kaveria tykkää sivusta Älä valitse rakkaudessa sitä jonka kanssa pystyt elämään; valitse se jota ilman et voi elää. Lapsellista ja typerää. Minä haluaisin nimenomaan ja vaihteeksi sellaisen, jonka kanssa voisi elää. Annan tästä itselleni yhden aikuisuuspisteen.

Poistun Facebookista ja laitan elokuvan pyörimään. Ennen elokuvaa tulee mainoksia. Kun mainoksessa tulee pimeä kohta, tummasta näytöstä heijastuu oma kuvani: kaksoisleuka, löysä iho, tympeä ilme. Kauhua jo alkuillasta, saatana.

Tupakanvastustamismainoksen lopuksi pikkutyttö sanoo hennolla lapsenäänellä: ”Älä selitä. Lopeta.” Meinaan pillahtaa itkuun, vaikkei edes ole krapula.

Ylenpalttista itkuherkkyyttä, sisäisen lapseni vaalimista ja säälimistä, päätöksenteon vaikeutta ja kaikenlaista ajatusten vatvomista, joutavuuksiin jumittumista. Minulla on hengenahdistusta ja rytmihäiriöitä. Koko elämä tuntuu tahmealta. Tunnen itseni yksinäiseksi, niin yksin kuin seurassa.

Jos on kaksi pikku asiaa, joiden tekemisen järjestys on yhdentekevä, minä olen kuin pätkä filmiä, jota kelataan edestakaisin: askel eteen, askel taakse, monta kertaa. Mietin, että veisinkö ensin biojätteet vai petaisinko sängyn. Otan askeleen roskakaapille, sitten palaan askeleen verran, kun ajattelen, että petaankin ensin.

Illalla kirjoitan itselleni muistilapun pöydälle: Soita psykologille. Etsin netistä terveyskeskuspsykologin numeron ja kirjoitan sen ylös. Laitan numerolapun muistilapun viereen ja menen nukkumaan.

Avaan ikkunan ja kömmin sänkyyn. Naapurin nuorimies puhuu parvekkeellaan kännykkään. Hän sammaltaa vähän, takeltelee. Kaikkea en kuule, hän kävelee välillä puhelimineen sisälle ja sitten taas ulos, puhuu välillä kovalla äänellä, välillä hiljaisemmin. Hän jopeltaa, ettei taida olla vielä valmis uuteen suhteeseen. Liekö defenssimekanismi, tulkittavissa niin, että vongattu on mutta saatu ei? Hän tunnustaa puhelimeensa, että viime aikoina on tullut juotua aika paljon.

Toisestakin naapurin miehestä tiedän monenmoista, koska käyn aina lukemassa hänen Facebook-päivityksiään, vaikka emme ole yhteisöpalvelukaveruksia.

Näin sitä tullaan lähes läheisiksi naapureiden kanssa, kun on Facebookin avoimet profiilit ja kerrostalon avoimet ikkunat. Kerrostalot ja yhteisöpalvelut ovat täynnä yksinäisiä ihmisiä. – Se on klisee. Aika helvetin surullinen klisee; yksi niistä monista, joista elämä koostuu.

Puhelinaika alkaa aamukymmeneltä, soitan jo paria minuuttia vaille. Vastaaja vastaa. Jätän viestin ja soittopyynnön. Olen hämmentynyt, kun joudun puhumaan ihmisen sijasta automaatille. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain soitetuksi. Odotan psykologin soittoa koko päivän. Sitä ei tule. Olisiko pitänyt soittaa muutamaa minuuttia myöhemmin, kun soittoaika olisi virallisesti alkanut?

Seuraavana päivänä soitan varmuuden vuoksi uudestaan, nyt noin kymmenen yli kymmenen. Jälleen automaatti. Jätän uuden viestin. Edelleenkään ei kukaan soita takaisin. Onneksi suicidiriskini on vähäinen. Silti tämä ei tunnu kohtuulliselta.

Tulee viikonloppu ja alkaa uusi viikko. Yritän hengitellä rauhallisesti, olla itkemättä, jaksaa. Tiistai-iltapäivänä soi puhelin.

”Minkäslaista asiaa sinulla oli?” psykologi kysyy.

Sanon, että aika hankalaa on, ahdistaa ja masentaa. Että pitäisi saada aika.

”Sinun pitäisi ensin mennä omalääkärille. Hän kirjoittaa sitten lähetteen.”

Minun omalääkärini on tympeä ja hymytön, aina kiireisen oloinen punakka keski-ikäinen mies. Hän ei ole kiinnostunut potilaistaan, ei kannusta puhumaan, ei osoita juuri edes kuulevansa, mitä hänelle puhutaan. En halua mennä hänen vastaanotolleen avautumaan masennuksestani. Sanon tämän myös psykologille.

”Kyllä sinun kannattaisi kuitenkin varata aika omalääkärille ja hankkia lähete.”

”Olen kuullut, että ajan voisi saada suoraankin. Kun minä en haluaisi sinne omalääkärille mennä.”

”Omalääkärin pitäisi tehdä ensimmäinen arvio. Jos vaikka on lääkityksen tarvetta. Varaa aika ensin hänelle.”

”No katsotaan. Hei.”

Haistakoon paska. Omalääkärille en soita. Miksi soitin yhtään minnekään.

Olo on vähän kuin taannoin Neversissä, Keski-Ranskassa. Jäimme siellä junasta pois, kun olimme veljen kanssa menossa parinkymmenen kilometrin päähän työkaverini vanhempien kotiin heidän Suomen matkansa ajaksi. Ihmiset katosivat rautatieasemalta nopeasti, juna jatkoi matkaansa. Asemarakennus oli pimeä.

Viereisen linja-autoaseman ovi oli lukossa, eikä yhtään linja-autoa näkynyt. Yö oli musta ja äänetön. Lähdimme kävelemään. Ohitimme pimeitä taloja, hiljaisia teitä, autioita aukioita. Olimme väsyneitä ja positiivisen tunnelman ylläpitäminen kävi ensin työstä ja jo pian mahdottomaksi. Matkalaukkujemme muovipyörät rymisivät hiljaisuutta rikki ja rispaantuivat mukulakiviin. Laukut kompastelivat pyöriinsä ja muksivat jalkamme mustelmille.

Ilahduimme, kun näimme vihdoin auton valot. Taksiko? Ei, poliisiauto. Heilautimme kättä, auto pysähtyi. Sanoin bonsoir, mutta sitten oli vaihdettava englantiin. Kysyin, mistä voimme löytää taksin ja kerroin, että olemme matkalla Marseilles les Aubignyyn. Jalkakäytävän puoleinen poliisi pudisteli päätään ja sanoi kuskille jotakin ranskaksi. Kuljettaja kurottui lähemmäs avointa ikkunaa. Esitin saman asian hänelle. Poliisi tarjosi hölmistynyttä naamaa. Hetken epäilin, ettei hänkään ymmärrä englantia, mutta sitten minulle valkeni, että hän vain piti minua typeränä, kun luulin taksien kulkevan yöllä.

Istun tietokoneelle ja googletan ”masennuksen itsehoito”.

Pessimistinen tapa suhtautua itseen on opittu tapa, josta voi pidemmällä aikavälillä vapautua. Masennusalttiin kannattaa oppia kyseenalaistamaan depressiivisiä uskomuksiaan. Olenko välttämättä huono, jos epäonnistun? Olenko todella varma, että en lopulta onnistu?

Päätän alkaa ajatella myönteisemmin: Nyt olen onneton runkkari, mutta voin muuttua. Minusta voi tulla onnellinen runkkari.

torstai 23. helmikuuta 2012

Parisuhteellisuusteoria

Yks mun kaveri kävi kahvilassa:

Poikkean kahvilaan, jossa on kauniit vanhat puupöydät ja koukerojalkaiset tuolit. Ostan korvapuustin ja teen. Valitsen kahdesta vapaasta pöydästä pienemmän ja lasken ostokseni sille. Käyn vielä hakemassa lasin vettä ja nappaan lehtihyllystä sisustuslehden selattavaksi. Sisustuslehdet ovat minulle vähän luin pornolehdet joillekuille, luullakseni. Minä kun lähinnä katselen kuvia ja kuvittelen, että voisin tehdä itsekin jotain senkaltaista joskus kotonani, mutta en kuitenkaan tee.

Naapuripöydässä istuu alle kolmekymmenvuotias nuoripari, miehellä on jonkinlainen trendikäs lätsä päässä, naisella iso kaulakoru. He ovat kauniita kumpainenkin. Miehen päähine sisätiloissa mietityttää. Mietityttääköhän se miehen seuralaista tai kahvilan henkilökuntaa. Ainakin varmaan ikkunapöydän mummoja.

Pari on jos ei ensitreffeillä niin ainakin melkein. Nuorimies yrittää kauheasti tehdä vaikutusta naiseen, puhuu kielitaidostaan, töistään ja matkoistaan, kuitenkin ikään kuin välinpitämättömästi, muka vaatimattomasti. Kenttäkokemukseni ja parisuhteellisuuteoriani mukaan miehet aina tekevät alussa noin: pitävät pitkiä markkinointi- ja mainontapuheita itsestään. Kertovat kaiken mahdollisen hyvän ja hienon itsestään vähän mainiouttaan liioitellenkin, totuuteen lisäillen ja tosiasioita soveltaen.

Minunkin mieheni ovat suhteen alussa päästelleet suusta lauseita tyyliin: Laitoin tuossa viikonloppuna äidilleni vähän kala- ja kasvissusheja, ihan sellaisia perusmakeja vain. Itsekin pidän niistä, koska totuin syömään niitä Osakassa ollessani parinkymmenen alaiseni kanssa muutaman viikon työmatkalla. Ihan hyvä reissu oli, vaikka vähän harmitti, että sen takia jäi väliin New Yorkissa pidetty Älykkkäiden & Kauniiden miesten konferenssi, minun kun olisi melkein pitänyt paikallisyhdistyksen puheenjohtajana olla paikalla.

Naiset taas kertovat heti aluksi, mitä kaikkea vikaa heissä on. Ainakin kaltaiseni neurootikot.

Koska nainen haluaa uskoa, mitä mies sanoo, ja mies ei halua uskoa, mitä nainen sanoo, parisuhteen alkua ei jarruta mikään. Matka kohti täyttä helvettiä pääsee alkamaan esteittä.

Hickory Dickory Dock

Yks mun kaveri oli joskus lapsi:


Kun olin pieni, seitsemän- kahdeksanvuotias tai niillä main, meidän isä toi joskus töistä käytöstä poistettua purettavaa minulle ja isoveljelle, aina samanlaisen aparaatin kumpaisellekin. Muistan näistä kapistuksista puhelimen ja kirjoituskoneen, varmaan niitä oli muitakin. Ideana siis oli lähestyä laitetta ruuvimeisseli aseenaan – joskus tarvittiin sivuleikkureita, miljoonapihtejä ja hauenhampaitakin – ja saada laite mahdollisimman pieniin osiin, mieluiten tietysti rikkomatta mitään. Pidin puuhasta kovasti ja olin siinä hyvä.

Joskus olen miettinyt, mistä isä moisen harrasteen meille lapsille oli keksinyt. Oli ehkä tehnyt itse pienenä samaa. Hänestä tulikin sitten insinööri isona. Siitä huolimatta isä oli hieno ihminen.

Muistan mankuneeni isälle aina välillä, että toisi tehtaalta taas jotakin purettavaa, mutta eihän sellaista Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ltä alvariinsa löytynyt.

Tulin sitten paremmin purkamistarkoitukseen soveltuvien laitteiden puutteessa silloin tällöin purkaneeksi joitakin lelujani, muiden muassa Hikkoridikkori-radioksi kutsumani jonkin sortin soittorasian. Sen sai oranssista nupista pyörittämällä käyntiin, jolloin alkoi soida Hickory Dickory Dock -sävelmä ja nupin päällä kaareutuvassa pienessä sarvimakaronin muotoisessa ikkunassa kuvarulla pyöriä. Kapistuksessa oli myös iso kellotaulu, jossa viisarit kiersivät musiikin tahtiin kelloataulua ympäri.

http://www.youtube.com/watch?v=smVMYHumOOY

Jostain kohdasta pääsi hankalasti vähän kurkistamaan härvelin sisälle, Muovikuoren uumenissa näkyi punaisia ja keltaisia muovirattaita, jotka nekin tietysti pyörivät, kun Hikkoridikkori-radion oli vetänyt käyntiin. Jonkin aikaa maltoin vastustaa hinkua päästä kurkistamaan värikkäitä rattaita lähempää, mutta sitten oli annettava kiusaukselle periksi. Hain muutaman työkalun ja aloin tutkia, miten lelun saisi auki. Tosin ajattelin, että voisin aukaista kapineen, purkaa sitä vähän ja koota sen sitten uudelleen. Vähän harmitti, kun kokoaminen ei onnistunutkaan.

Hikkoridikkori-radioon liittyy yksi anekdootti, jonka voisi ihan hyvin jättää kertomatta, mutta olen aika huono vastustamaan kiusausta myös, mitä arveluttavien tarinoiden jakamiseen tulee.

Olin yhtenä yönä, luultavasti kuusivuotiaana, mennyt äidin ja isän väliin nukkumaan. Aamusella siinä sitten näin unta, että olin Anun kanssa kerrostalomme rappukäytävässä ulko-oven lähellä seinän nimitaulun luona Hikkoridikkori-radion kanssa. Se taisi silloin olla aika uusi. Väänsin nupista ja odotin, että tuttu sävelmä alkaisi soida, mutta radiosta kuuluikin vain hassua prutinaa. Meitä Anun kanssa alkoi naurattaa. Heräsin, kun nauroin ja isä nauroi. Ihmettelin, miten isäkin voi nauraa minun unelleni. Lakkasin nauramasta ja kysyin asiaa häneltä. Isää taisi sitten naurattaa vielä enemmän, ja äitikin alkoi kikatella. Minun uneeni kun oli sekoittunut unen ulkopuolista äänimaailmaa: se hassu prutina oli kuulunut isästä.

Hiljattain kokosin elämäni ensimmäisen runosarjan omista vähäisistä lyriikkateksteistäni. Sen nimi on Hickory Dickory Dock.

Asiasta toiseen, otin tänään tatuoinnin. Sekin oli lajissaan elämäni ensimmäinen. Hakkautin itseeni kolme sanaa. Arvatkaa, mitkä ne ovat.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Perheneuvolassa

Yks mun kaveri kävi joskus perheneuvolassakin:


Perheneuvolan pariterapia – tai mitä se nyt sitten olikaan – oli ihan pelleilyä välillä. Minusta paikan ammattiauttajat olivat aika usein auttamattomasti hakoteillä.

Mieheni oli jo jonkin sortin terapiakonkari, käynyt jos jossakin ryhmässä ja hoidossa aiemmin, minulle kaikki oli uutta. Suhtauduin etukäteenkin aika skeptisesti touhun hyödyllisyyteen, mutta utelias kun olen, minulle sopi, että katsotaan tämäkin.

Ensimmäisellä käynnillä toinen työparin naisista halusi aluksi piirrellä fläppitauluun joitakin janoja meidän tuntemusten määristä suhteen alussa ja nyt. Hän kyseli, että haluammeko me skaalan yhdestä kymppiin vai nelosesta kymppiin vai yhdestä viiteen vai miten. Minä katsoin, että onko se tosissaan. Oli se. Katsoin toista naista ja miestä. He olivat naama ihan peruslukemilla, niin kun siinä olisi oltu jonkin hyvinkin olennaisen äärellä.

Sanoin, että ei kai sillä ole väliä. Nainen sitten päätti laittaa yhdestä viiteen, mutta tarkisti vielä, että onhan se nyt ookoo. Nyökkäsin, enkä tainnut kovin huolellisesti piilottaa kasvavaa ärtymystäni. Ihan vielä nytkään täti ei kuitenkaan voinut ryhtyä janan piirräntään. Seuraavaksi hän nimittäin halusi tietää, piirtääkö janat vaakaan vai pystyyn.

Meinasin alkaa kiljua. Mutta en alkanut, olenhan itsehillintään kykenevä aikuinen. Ajattelin sentään, että haistakoon paska.

Käyntien myötä tajusin suhteestamme lähinnä sen, että olemme miehen kanssa hyvin paljosta hyvin eri mieltä ja että mies jyrää asiat läpi niin kuin itse haluaa. Ja tajusin myös, miten terapiapeli menee. Että käymme kantelemassa siellä, mitä kaikkea pahaa toinen on tehnyt, ja yritämme itse vaikuttaa täyspäisiltä.

Mies lateli suoranaisia valheita minkä ehti, enkä ole varma, tunnustiko hän edes itselleen, että valehteli. Minä sentään tiesin, että yritän esittää itseni vähän parempana tai ainakin tasapainoisempana ihmisenä kuin olen, huomasin että kerron mieluummin joitakin asioita ja tapahtumia kuin joitakin toisia. Mutta enimmäkseen pyrin olemaan rehellinen. Mies kauppasi koko ajan omaa ihanneminäänsä totuutena ja oli räikeän ristiriitainen. Lisäksi hän kyttäsi koko ajan tekemisiäni ja moralisoi niitä sitten perheneuvolassa. Hän vainoharhaili ja oli mustasukkainen. Melkein mistä tahansa hän saattoi saada lisää vettä myllyynsä, joka paskaa jauhoi.

Että eivät ne tarkoin harkitut janatkaan sitten suhdetta pelastaneet.


tiistai 21. helmikuuta 2012

Kasvohoidossa

Yks mun kaveri kävi kerran erikoisessa kasvohoidossa ja kertoo siitä näin:


”Heipä hei!”

Tuijotan hämmästyneenä nuorehkoa miestä, jolla on vaaleanruskea kihara tukka ja silmälaseissaan auringonpaisteen tummentamat linssit. Pitäisikö minun tuntea mies? Vai luuleeko mies minua joksikuksi toiseksi. Aika usein joku luulee minua joksikuksi toiseksi. Tervehdin arasti.

”Kiinnostaisiko melkein ilmainen kasvohoito?”

Jaaha. tämä onkin myyntitapahtuma.

”Hoito maksaa vain neljä euroa. Tämä on meidän tapamme mainostaa, että tarjoamme näitä edullisia hoitoja. Tyytyväiset asiakkaat voivat sitten kertoa kavereilleen tästä”

”No nyt justiin mulla on vähän kiire.”

”Eihän me nyt tässä heti ruveta tekemään mitään, mutta jos olet kiinnostunut, niin Henna tässä vois ottaa sulta puhelinnumeron, niin voidaan sitten katsoa sopivaa aikaa.”

”Joo, no miksei.”

”Hoitoon kuuluu ihon puhdistus, naamio, kaikki. Se on sellainen noin 45 minuuttia mukavaa hemmottelua, ja sitten me kysellään lopuksi vähän tuntemuksia.”

Edullinen hoito ja hemmottelu kuulostavat hyvältä. Minulle ei yleensä myydä kadulla tai puhelimessa mitään, mutta nyt olen helppo suostuteltava. Kaipaan jotakin rentouttavaa. Violettitukkainen tyttö kirjoittaa nimeni ja numeroni vihkoonsa.

Tyttö soittaa sovittuun aikaan, ja minä kävelen sovittuun aikaan sovittuun paikkaan. Mies tummenevissa silmälaseissaan tulee noutamaan minut ravintolan edestä. Minua ihmetyttää, miksi emme sopineet tapaamista suoraan hoitopaikkaan, olisinhan minä osannut kävellä ovesta sisään ilman taluttajaakin. Menen miehen kanssa sisään, annan hänen ripustaa takkini naulakkoon ja istun nojatuoliin odottamaan nuorta naista, joka ei ole vielä paikalla.

”Löysitkö helposti tänne?” mies kysyy.

”Löysin, tämä on ihan tuttu paikka”

”Ai jaa. Oletko ollut täällä töissä?”

Mitä helvettiä? Minähän asun tässä kaupungissa. Eikö ole melko lailla luonnollista, että tunnen hieman kaupungin keskustaa.

”En, muuten vaan olen kuljeksinut täällä.”

”Vai niin, asut sitten ilmeisesti tässä lähellä?”

Sivuhuoneesta ilmestyy toinen mies.

”Tämä arvokkaan näköinen vanhempi herra on isäni. Hän itse asiassa aloitti äskettäin meillä kokopäivätoimisena. Hän voisikin tässä vaikka jakaa oman tarinansa.”

Apua. Olenko joutunut AA-ryhmään vai herätyskokoukseen. Haluan pois.

Mies kertoo, miten oli aikoinaan paljon lihavampi ja huonokuntoinen, ja kuinka sitten laihtui, nuortui ja tuli hyvään kuntoon, kun alkoi käyttää sekä sisäisesti että ulkoisesti Greatlife-tuotteita. (Tuotteen nimi muutettu, ettei tule sanomista.)

Greatlife. Tietysti. Naiivisti olin luullut tulevani kasvohoitoon, vain kasvohoitoon.

Tyttöä ei näy edelleenkään, joten myös nuoremmalla miehellä on aikaa ja halua jakaa tarinansa. Hänellä oli lukioikäisenä ollut psoriasis ja jokin muukin kauhea ihotauti, jonka vaikean nimen hän sanoo mutta jonka unohdan saman tien. Äiti tuputti Greatlife-tuotteita, joita poika alkoi käyttää vain todistaakseen, etteivät ne auta. Vaan kas, viiden päivän jälkeen alkoi iho parantua ja kahden viikon jälkeen olivat iho-ongelmat muisto vain.

Halleluja!

”Myös laktoosi-intoleranssin oireet hävisivät, kun aloin käyttää Greatlife-tuotteita. Käytän tietysti edelleen vähälaktoosisia tuotteitakin, mutta jos välillä syön suklaapatukan vatsa ei mene kuralle.”

Välittömästi näin sieluni silmin kikkarapään istumassa pöntöllä kuravatsoineen. Kiitos tästäkin mielikuvasta.

”Emme tietysti väitä, että nämä tuotteet olisivat lääkkeitä, mutta nämä ovat tällaisia mukavia sivuvaikutuksia, joita saa, kun alkaa pitää itsestään huolta ja käyttää näitä Greatlife-tuotteita.

Violettitukkainen tyttö saapuu, vihdoin, ja vanhempi mies poistuu.

”Voisit ensin kastella kädet ja naaman tossa lavuaarissa”, tyttö sanoo.

Että mitä? Eikö hän johdata minua johonkin sivuhuoneeseen ja kehota käymään makuulle? Teen kuitenkin työtä käskettyä.

”Mä annan tästä sulle tällaista kuorivaa puhdistusgeeliä.” Tyttö turistaa kämmenelleni pienen tujauksen geelimäistä ainetta.

”Voit ensin vaahdottaa sen käsissäsi ja sitten hieroa kasvoille.”

Paskat tämä mitään vaahtoaa.

”Ei tää nyt oikein vaahtoa. Se niin kuin häviää käsiin kokonaan.”

”Tulikohan sitä nyt liian vähän?” Tyttö turauttaa käteeni uuden pisaran. Aine ei vaahtoa edelleenkään, mutta tyydyn tilanteeseen ja hieroskelen kasvojani.

”Ja sittenkö pesen pois?”

Saan luvan, ja alan taas lotrata veden kanssa. Sitten kuivaan ja istun alas. Joko tässä nyt, hitto vie, pikku hiljaa alkaisin saada sitä hoitoa!

”Seuraavaksi sitten laitetaan tällainen naamio, joka saa vaikuttaa kymmenisen minuuttia. Mä voin laittaa tätä vaikka sun kämmenselkään, niin saat siitä sitten levittää sen joka puolella kasvoihin.”

Että minä itse teen itselleni kasvohoidon? Se siitä rentoutumisesta sitten, saatana. Lääpin sinisen tahnan ympäri naamaa.

”Sehän näyttää niin hienolta, että voit jättää sen vaikka koko päiväksi,” kikkarapää hauskuuttaa.

Ammu itsesi, ole ystävällinen.

Kasvonaamion vaikutusaikana saan selattavaksi kansion, jonka kuvitus on kuin lääkärikirjasta pälvikalju- ja ihotautikuvineen. Pelottavien tautikuvien vieressä tietysti on myös jälkeen-kuvat, joissa hymyilee terve ihminen. Lihavat ja sairaat ihmiset ovat meikkaamattomia, roikkuvatukkaisia ja murheen murtamia. Laihat, terveet ihmiset ovat meikattuja, föönattuja, värjättyjä, kammattuja, photoshopattuja ja iloisia.

Mies istuu koko ajan vieressä tapittamassa sekä minua että tytön touhujen sujumista. Tyttö on noviisi ja välillä säälittävällä tavalla hukassa. Hermoilee, että mitenkäs tämä nyt olikaan. Mies on muuten vain surkea tyyppi, kaikesta itsevarmuudestaan huolimatta.

”Sähän voisit tässä vaikka vielä kertoa oman tarinasi”, mies ehdottaa tytölle.

”No joo!”

Tyttö esittää innostunutta vähän veltosti. Hän kuitenkin kertoo, miten hyvää tuotteet hänelle tekivät, kun hän oli tällaisessa samanlaisessa hoidossa, ja miten kaveritkin heti innostuivat. Hän sai helposti myytyä ison määrä tuotteita, vaikka ei edes varsinaisesti yrittänyt. Kun rahaa kerran tuli näin helposti, häntä alkoi kiinnostaa tehdä tätä helppoa ja mukavaa työtä päätoimisesti. Kampaajan työ sai jäädä.

”Ja nyt kun mä itse käytän säännöllisesti näitä tuotteita, mä voin paljon paremmin. Riittää paljon lyhyemmät yöunetkin, ja silti olen pirteä.”

”Mä kanssa halusin kokeilla tehdä tätä hommaa päätoimisesti, kun tällä tienaa niin mukavasti, että työtä tarvitsee tehdä vähemmän ja jää sitten aikaa muuhunkin mukavaan,” mies sanoo.

Miksi helvetissä minua kidutetaan vähän väliä teidänlaistenne tyhmien ihmisten horinoilla? Eikö Niko Kakskytkaks jo olisi riittänyt rangaistukseksi kaikesta tekemästäni pahasta?

”Tää on paljon helpompaa kuin kampaajan työ, kun tässä tarvitsee vain istua ja jutella. Ja saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Ei tunnu niin työltä, vaikka onkin työtä”, tyttö selittää.

”Niin, mehän tässä vaan tarjotaan asiakkaalle ihanaa hemmottelua ja pidetään hauskaa yhdessä asiakkaan kanssa täällä meidän klubilla”, mies punkee välin.

Ettäkö hauskaa ja teidän klubilla. Haistakoon paska.

Saan luvan pestä mönjän naamastani.

”No sitten mä annan sulle vähän tällaista voidetta.”

Tyttö tiristää pikku putkilosta pienen määrän rasvaa kämmenselkään.

”Tätä voidetta kutsutaan myös silkkivoiteeksi. Tiedät varmaan miksi.”

”No joo.”

Kyllähän se ihan sujuvasti levittyy.

Seuraa vielä toinen voide, jota saan aiempia tuotteita reilumman lastin kädelleni. Levittelen senkin kiltisti naamaani.

”Miltäs nyt tuntuu”, mies tivaa ja jää odottamaan hehkutusta uudestisyntymisen kokemuksesta.

”Ihan ok”, sanon. ”Ei mitään järisyttävää, mutta ei ole olossa mitään vikaakaan.”

Paitsi henkisesti. Ahdistaa.

”No niin. Oikeastaan vasta illalla huomaatkin, miten hyvää tämä hoito on tehnyt, kun nämä voiteet saavat päivän ajan vaikuttaa.”

Ihan varmasti.

”Oletko sä nyt miettinyt, mihin ryhmään sä kuulut?”

Voi helvetti, mitkä ne vaihtoehdot nyt sitten oli. Mies kertoi jossain vaiheessa aikaisemmin, että he haeskelevat ja tarvitsevat kolmenlaisia ihmisiä. Minun olisi hoidon aikana pitänyt miettiä, mihin ryhmään kuulun.

Kaksi ensimmäistä ryhmää liittyivät kai jotenkin myynnin edistämiseen, kolmas ryhmä olivat sitten käyttäjät. Tähän ryhmään ilmoitan lähinnä kuuluvani. Siitä seuraa, että saan eteeni tuoteluettelon hintatietoineen. Olen tutkivinani sitä hetken aikaa.

Ulos päästyäni muistan, etten maksanut sitä neljää euroa. Ainoa positiivinen asia tässä painajaisessa.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Koekaniinius

Yks mun kaveri lähti kerran mukaan lääkekokeiluun ja kertoo siitä näin:


Silloinen mieheni oli muuttamassa pois yhteisestä kodistamme heti kun hän löytäisi sopivan asunnon. Tuolloin näin lehdessä mainoksen lääketutkimuksesta. Iso otsikko Kärsitkö masennuksesta, alla luettelo oireista. Lähetin sähköpostiviestin, jossa kerroin halukkuudestani osallistua tutkimukseen. En ajatellut, että varsinaisesti tarvitsen lääkettä, vaikka elämäntilanteeni kurja olikin. Ajattelin olevani pikemminkin utelias ja kokeilunhaluinen, hyppääväni jonkinlaiseen seikkailuun.

Kolmellakymmenellä masennuspisteellä tienasin osallistumisluvan. Mutta eikö olisi sairasta olla olematta masentunut, kun tekee asumuseroa aviomiehestään, kun asuu yhdessä ja on samalla mahdollisimman erillään?

Psykiatri määritteli minut paperille: 37-vuotias kaukasialainen työtön. Suicidiriski: vähäinen.

Hän uteli seksuaalisen halukkuuteni määrää. Kun sanoin, ettei seksi juuri nyt kauheasti kiinnosta, sain lisää masennuspisteitä, vaikka minusta panetuksen puute ei ollut mainittava ongelma. Masentavampaa on haluta seksiä, jos ei sitä kuitenkaan saa.

Mitään psykoterapiaa en lääkekokeilun aikana saanut, koska tarkoitus oli selvittää pelkän lääkkeen vaikutusta. Muka. Mutta miten voidaan mitenkään tutkia pelkän lääkkeen vaikutusta? Ohessa vaikuttaa koko ajan elämä.

Toisella käynnilläni alkoi lomakkeiden täyttelemisen. Aina aluksi piti eri asteikoilla arvioida omaa oloaan, ja sitten psykiatri kyseli ja täytti lisää samantapaisia papereita. Sain masennuslääkkeet, isot ruskeat kapselit, valtavissa pahvipaketeissa. Niitä piti ottaa kaksi aamulla ja kaksi illalla, neljä kapselia vuorokaudessa.

Paketissa esiteltiin vaihtoehdot: Lu AA34893 1 mg / 6 mg, Venlafaxine 75 mg / 150 mg or Placebo. Ravistelin kapseleita korvani lähellä, ei kuulunut mitään. Jotain sisällä kuitenkin oli. Lumelääkkeissä olisi sokerijauhetta. Ensimmäisen kapseli juuttui kurkkuun poikittain. Liukastin ison kapselin matkaa lasillisella vettä.

Kun kahden ensimmäisen lääkkeen ottamisesta oli pari tuntia, olin sitä mieltä, että lumelääkettä kapseleissa ei ole. Tai sitten olin aliarvioinut mielikuvitukseni voiman. Olo oli epämukava, myös fyysisesti. Väsytti, oksetti ja huimasi. Raajat tuntuivat huterilta. Hetken päästä olo oli jotenkin hilpeä, nousuhumalainen. Seuraavat yöt nukuin huonosti. Heräilin aamuyöstä enkä saanut enää unta.

Viikko lääkekokeilun alkamisen jälkeen pääsin raportoimaan lääkärille lääkkeiden vaikutuksia. Maha oli ollut kipeä, samoin pää, oli huimannut ja oksettanut, oli vaivannut älytön väsymys. Suuta kuivasi. Kahtena edellisenä yönä en ollut nukkunut juuri yhtään. Nukuttujen öidenkin jälkeen olin ollut väsynyt, torkuskelin päiväunia enkä virkistynyt niilläkään. Aamulla nousin odottamaan nukkumaan pääsyä. En jaksanut tehdä juuri mitään. Tympi, että lähdin koekaniinileikkiin. Henkisestä puolesta oli vaikea sanoa mitään, kun fyysinen vei kaiken huomion. Olin ehkä vähän turta. Silti suretti, että mies halusi pois.

Kun puolison muuttopäivä oli selvinnyt, hän kirjoitti Facebook-päivityksessään laskevansa päiviä. Jotkut miehen kaverit kommentoivat tätä, kysyivät, mihin hän laskee päiviä. He eivät tienneet. Minä tiesin. Kyllä minäkin odotin, että mies lähtisi. Se oli siinä vaiheessa ainoa tie parempaan.

Lääkekokeilu keskeytettiin vähän etuajassa aiheutuen prekliinisen vaiheen metaboliittieroista nyt kerättyyn dataan verrattuna. Kun olin lopetuskäynnilläni lääkärin luona, olin ollut vuorokauden ilman lääkkeitä. Mies asui jo muualla, ja minun oli helpompi hengittää.

”Sinähän olet nyt saattanut saada tätä uutta lääkettä, mutta mahdollista on myös, että olet saanut jo markkinoilla olevaa lääkettä tai plaseboa.”

”En kyllä siihen lumelääkkeen saamiseen usko.”

”Jaa, ajattelit sitten, etteivät nämä hyvät vaikutukset kuitenkaan selity pelkästään elämäntilanteen kohentumisella, niin kuin aiemmin epäilit?”

”Sanoisin pikemminkin niin päin, että on ollut näitä huonoja vaikutuksia sen verran.”

Lääkäri naurahti vaivaantuneesti, piti hankalana potilaana.

Hankala olin ollut silloinkin, kun olin väittänyt voivani hyvin, liian aikaisin. Lääkkeiden tehon ei olisi pitänyt vielä alkaa. Oloni oli helpottunut heti, kun mies oli lähtenyt. Olin saanut paljon pienemmät ahdistus- ja masennuspisteet, mutta siltikin lääkärin mukaan masennukseni oli ollut yhä jotakin lievän ja keskivaikean väliltä. Masennuspisteitäni lisäsivät esimerkiksi suun kuivuneisuus ja huono nukkuminen, jotka uskoin lääkkeiden sivuvaikutukseksi.

”Voit jatkaa käyntejä täällä, mielenterveystoimistossa tai jossain muualla. Kirjoitan sulle nyt reseptin. Tämä ei onneksi ole kallis lääke, kun joudut sen nyt itse maksamaan”, psykiatri selosti tasaisen rauhallisella tyylillään.

”Mä kyllä ajattelin, etten ottaisi tässä nyt enää mitään. Haluan nähdä, miltä olo sitten tuntuu.”

”Aha”, psykiatri sanoi ja oli yhtä hämmästystä koko olemukseltaan. Tavallisesti potilaat kai tekevät niin kuin lääkäri sanoo. Eivät kyseenalaista.

”Vieroitusoireet ovat varmasti ihan lieviä ja niiden pitäisi poistua jo alle viikossa, mutta vaara uudelle masentumiselle on olemassa tässä lähikuukausina pitkän aikaa, että pitää sitten tarkkailla itseään siihen malliin.”

Hetken aikaa lääkkeiden lopettamisen jälkeen luulin, ettei vieroitusoireita tule, niin kuin lääkärikin oli arvellut, mutta sitten alkoi viikkoja kestävä epämukavuus.

”Lieviä oireita, poistuvat alle viikossa”, sanoi lääkäri.

Haistakoon paska. Kokeilisi itse lääkkeitä, joita testauttaa muilla.

Lääkkeiden lopettamisen jälkeen nukuin huonosti ja pelkäsin öisin. Painajaiset olivat pahoja. Päässä siritti, äänettömästi, kuin sähkövirta olisi kulkenut pääni sisässä. Olo tuntui huojuvalta, huimaavalta. Välillä oli kuuma, välillä kylmä. Hermostutti.

Meinasin alkaa kyynelehtiä jokaisesta hyvästä ja huonosta tapahtumasta, mitä näin tai koin tai ajattelin tai vaikka luin jostakin. Se, että tuntee, on tietysti ihan kiva, mutta rajansa silläkin.

Vähän kuin olisi kuin tuhti känni ilman mitään humalatilan mukavia puolia. Vähän kuin krapula ilman suoranaista kipua ja oksentamista. Huimausta, pään hötöisyyttä, etomisen tunnetta.

Jos on krapula, sentään tietää, että yhden päivän jälkeen jo kummasti helpottaa, toinen päivä ei ainakaan ole edellistä pahempi. Nyt ei tiennyt oireiden kestoa. Olisin epäillyt olevani sekoamassa, ellen olisi lukenut nettijutusta, että hulluksi tulemisen tunne kuuluu sekin vieroitusoireisiin.

Niko Kakskytkaks

Yks mun kaveri tapasi kerran Niko Kakskytkahden:


Niko on 22-vuotias sairauslomaileva asvalttimies. Hänellä on kulmakarvakoru ja vaalennetut hiukset.

”Tää on tosi hauska, mutta sä et ehkä tajua tätä, kun sä et polta”, hän sanoo matkalla meille ja työntää käteeni puhelimensa, jonka näytöllä alkaa Ketonen & Myllyrinne -sketsi.

Kännykässä on kosketusnäyttö. Niko Kakskytkaks kertoi sen minulle baarissa, kun pyysi minua naputtelemaan numeroni sen muistiin. Hänen piti auttaa. Minä en osannut käyttää moista puhelinta.

Mä voin kertoo sulle, että mun rupee nyt tekeen aika paljon mieli!” huutaa tupakkalakkoa yrittävä sketsin mies kahvilassa puhelimeen. Sama näyttelijä esitti koko perheen elokuvassa Pelikaanimiestä. Sketsissä naapuripöydän nainen kääntyy katsomaan huutavaa miestä.

”Se nainen luulee, et toi mies puhuu seksistä, vaikka se tarkottaa tupakkaa”, selittää Niko Kakskytkaks minulle.

Hei, Niko Kakskytkaks, teissä tyhmissä ihmisissä ei ärsytä eniten se, että te olette tyhmiä vaan se, että pidätte tyhmänä.

Vaan kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään. Koirakin silloin on rattoisampi, kirjoittaa Maria Jotuni. Niko Kakskytkaks on typeryyden tyyppiesimerkki, dorkan prototyyppi.

Suurin osa ihmisistä on prototyyppejä. Hengellisessä tilaisuudesta, jossa on elävää musiikkia, kitaraa soittava Herran karitsa on aina kaksimetrinen laiha mies, jolla on ohut rasvainen polkkatukka.

Kun opiskelin yliopistossa, pidin epäviehättävänä humanistiopiskelijan prototyyppiä: tyttö, jolla on silmälasit ja pitkät mutta ei erityiset kauniit vaan pikemminkin veltosti roikkuvat hiukset. Pahinta oli, että olin yksi heistä. Olin pilannut silmäni liialla piilolasien käytöllä, yliopistossa oli vastahakoisesti yritettävä opetella silmälasipäiseksi tytöksi. Huonosti opin, en osaa enkä halua olla sellainen vieläkään.

Niko Kakskytkaks kysyy, olenko koskaan käyttänyt butaania.

”En.”

”Tiedätkö mitä se on?”

Muistan yläasteella oppimani litanian: metaani, etaani, propaani, butaani, pentaani, heksaani. Turhaa tietoa. Tai epätietoa. Rimssun osaamisesta ei ole ollut mitään hyötyä, en ole osannut liittää irrallista datapätkää mihinkään. Hukkapala tilkkulaarissa, joka vie tilaa mutta jota ei koskaan tarvita.

”En oikein”, on tunnustettava.

Niko Kakskytkaks saa taas tuntea olevansa fiksumpi kuin minä, kun pääsee selostamaan butaanin haistelun anatomiaa ja siitä aiheutuvan olon hienoutta. Haistakoon paska – sen butaaninsa kyytipoikana.

Minä olen alkoholin lisäksi sekoittanut päätäni vain pilven polttelulla, pari kertaa, ja kerran masennuslääkkeillä yhden lääkekokeilun aikana. Lääkkeillä sai kyllä aikamoisia oloja, toisin kuin pilvellä, mutta ei valitettavasti pelkästään hyviä. Lääketeollisuuden koekaniinina olosta kerron kuitenkin lisää vasta ensi kerralla.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Karaokebaarissa

Yks mun kaveri oli kerran karaokebaarin synttäreillä ja mietti siellä tällaisia:


Aika ankeaa. Turhan varttunutta väkeä minun makuuni. Positiivisina seikkoina mainittakoon talon tarjoamat lihapullat ja ilmaiset siiderit. Ja aina pitää ottaa huomioon, että kaiken järjen ja todennäköisyyden lakien vastaisesti täällä voi sattua tänään jotain mukavaa. Tai edes jotain. Niko Kakskytkaks tarttui mukaani jokin aika sitten juuri täältä. Mutta siitä seikkailusta kerron enemmän toisella kertaa.

Mietin omaa ikääni. Ikä on vain numeroita, sanotaan. Niin tuli sanoneeksi myös Niko Kakskytkaks. Paskat. Ikä on myös uurteita kasvoilla, kolottavia jäseniä, veltostuvia lihaksia, roikkuvaa nahkaa.

Vuodet ovat menneet nopeasti. Olen jo kolmekymmentäyhdeksän, vaikka vasta olin teini-ikäinen ja mietimme kavereiden kanssa, kuka hakisi meille viiniä Alkosta, ja varastimme viinaa vanhemmiltamme. Se oli sitä aikaa, kun äiti havahtui ajatukseen, että lasta pitäisi jotenkin kieltää ja rajoittaa. Hän teki selväksi, mitä en saa tehdä. Tein sen kaiken silti, mutta varoin jäämästä mistään kiinni.

Kävimme viikonloppuisin notkumassa kaupungilla. Toivoimme aina, että edes joku kauniista humalaista pojista tulisi juttelemaan meille, tulisi tekemään meistä merkittäviä.

Jostain syystä Esu tuli kerran minun luokseni. Hän oli söpö poika. Jotain hän kai ensin sanoi, sitten halasi. Se oli ihanaa. Olin tietysti heti valmis suutelemaan. Hän otti kasvoni käsiensä väliin ja katsoi minua läheltä. Silloin huomasin, että hänellä on räkäkökkäre vasemmassa suupielessä.

Esu painoi huulensa huulilleni ja työnsi kielen suuhuni. Totta kai halusin yhä suudella häntä, mutta en silti kyennyt suhtautumaan kökkäreeseen huolettomasti. En voinut rennosti heittäytyä tilanteeseen. Yritin suudella vain Esun suun oikeaa puolta, mutta yritys epäonnistui. Kökkäre joutui suuhuni ja pyöri kieleni päällä.

Kaikella on hintansa, selitin asian itselleni ja nielin jo melkein suuhuni sulaneen suolaisen palan.


Kun juon illan toista siideriä, alan menettää jo ennestään heikon toivoni viimeisetkin rippeet siitä, että tästä voisi tulla mukava ilta. En oikein jaksa innostua pöytäseurueeni kanssa juttelustakaan. Luiskahdan heti alkumetreillä keskustelun ulkopuolelle ja sen myötä eksistentiaalikriittiseen ahdistukseen ja kosmiseen yksinäisyyteen. Haluaisin vain juoda lisää ja panna jotakuta nuorta kaunista miestä.

Kun Tauski – aivan, Tauski – aloittaa esiintymisen, siirrymme tanssilattian reunalle. Juon kolmannen siiderini loppuun ja lähden käymään vessassa. Kopperossa leijuu naisen tuoksu, eikä se ole Chanel vitonen. Yritän hengittää vain ulospäin.

Kun saan housuni alas ja istahdan pöntölle, kuulen, kuinka joku matalaääninen nainen äyskii oven takana, ovatko kaikki vessat tosiaankin varattuja.

”On ne. Tää yks on ollut aika kauan varattu”, vastaa joku hentoääninen.

Mitä ilmeisimmin hän jostain kumman syystä osoittaa minun koppini ovea, koska tuota pikaa siihen isketään kolme kertaa.

”Oleksä sammunu sinne?” huutaa matalaääninen.

Haistakoon paska. En sano mitään, keskityn vain suoritukseeni.

Vedän vessan ja avaan oven 90 asteen kulmaan. Roteva ylimeikattu vaalea nainen tempaa oven täyteen 180 asteeseen ja vyöryy panssarivaununa sisään.

Käyn hakemassa neljännen ilmaissiiderin ja palaan kaverin viereen seisomaan, vaikka haluaisin jo kotiin.

Asettelen takapuoleni korkean jakkaran reunalle lepuuttaakseni kipeää selkää. Keski-ikänsä jo lähes loppuun kuluttanut polkkatukkainen nainen viereisellä tuolilla tiuskaisee, että paikka on varattu.

”Mutta ei tässä nyt istu ketään”, sanon.

”Se on varattu!” raivoaa nainen.

Polkkatukka istuu pöydässään yksin, kolme tyhjää tuolia seuranaan.

”Pirjo! Pirjo! Tuu istumaan tähän!” huutaa nainen tanssilattian suuntaan ja tamppaa kädellään penkkiä, josta toisella kädellään tuuppii minua pois.

Pirjo hymyilee tanssilattialta ja jatkaa tanssiaan. Äkäinen kyyttö iskee käsilaukkunsa tuolille, jolla en saa istua.

Sinä vain, ei muut mua huomiseen saa jaksamaan”, laulaa Tauski.