Kun olin pieni, seitsemän- kahdeksanvuotias tai niillä main, meidän isä toi joskus töistä käytöstä poistettua purettavaa minulle ja isoveljelle, aina samanlaisen aparaatin kumpaisellekin. Muistan näistä kapistuksista puhelimen ja kirjoituskoneen, varmaan niitä oli muitakin. Ideana siis oli lähestyä laitetta ruuvimeisseli aseenaan – joskus tarvittiin sivuleikkureita, miljoonapihtejä ja hauenhampaitakin – ja saada laite mahdollisimman pieniin osiin, mieluiten tietysti rikkomatta mitään. Pidin puuhasta kovasti ja olin siinä hyvä.
Joskus olen miettinyt, mistä isä moisen harrasteen meille lapsille oli keksinyt. Oli ehkä tehnyt itse pienenä samaa. Hänestä tulikin sitten insinööri isona. Siitä huolimatta isä oli hieno ihminen.
Muistan mankuneeni isälle aina välillä, että toisi tehtaalta taas jotakin purettavaa, mutta eihän sellaista Yhtyneet Paperitehtaat Oy:ltä alvariinsa löytynyt.
Tulin sitten paremmin purkamistarkoitukseen soveltuvien laitteiden puutteessa silloin tällöin purkaneeksi joitakin lelujani, muiden muassa Hikkoridikkori-radioksi kutsumani jonkin sortin soittorasian. Sen sai oranssista nupista pyörittämällä käyntiin, jolloin alkoi soida Hickory Dickory Dock -sävelmä ja nupin päällä kaareutuvassa pienessä sarvimakaronin muotoisessa ikkunassa kuvarulla pyöriä. Kapistuksessa oli myös iso kellotaulu, jossa viisarit kiersivät musiikin tahtiin kelloataulua ympäri.
http://www.youtube.com/watch?v=smVMYHumOOY
Jostain kohdasta pääsi hankalasti vähän kurkistamaan härvelin sisälle, Muovikuoren uumenissa näkyi punaisia ja keltaisia muovirattaita, jotka nekin tietysti pyörivät, kun Hikkoridikkori-radion oli vetänyt käyntiin. Jonkin aikaa maltoin vastustaa hinkua päästä kurkistamaan värikkäitä rattaita lähempää, mutta sitten oli annettava kiusaukselle periksi. Hain muutaman työkalun ja aloin tutkia, miten lelun saisi auki. Tosin ajattelin, että voisin aukaista kapineen, purkaa sitä vähän ja koota sen sitten uudelleen. Vähän harmitti, kun kokoaminen ei onnistunutkaan.
Hikkoridikkori-radioon liittyy yksi anekdootti, jonka voisi ihan hyvin jättää kertomatta, mutta olen aika huono vastustamaan kiusausta myös, mitä arveluttavien tarinoiden jakamiseen tulee.
Olin yhtenä yönä, luultavasti kuusivuotiaana, mennyt äidin ja isän väliin nukkumaan. Aamusella siinä sitten näin unta, että olin Anun kanssa kerrostalomme rappukäytävässä ulko-oven lähellä seinän nimitaulun luona Hikkoridikkori-radion kanssa. Se taisi silloin olla aika uusi. Väänsin nupista ja odotin, että tuttu sävelmä alkaisi soida, mutta radiosta kuuluikin vain hassua prutinaa. Meitä Anun kanssa alkoi naurattaa. Heräsin, kun nauroin ja isä nauroi. Ihmettelin, miten isäkin voi nauraa minun unelleni. Lakkasin nauramasta ja kysyin asiaa häneltä. Isää taisi sitten naurattaa vielä enemmän, ja äitikin alkoi kikatella. Minun uneeni kun oli sekoittunut unen ulkopuolista äänimaailmaa: se hassu prutina oli kuulunut isästä.
Hiljattain kokosin elämäni ensimmäisen runosarjan omista vähäisistä lyriikkateksteistäni. Sen nimi on Hickory Dickory Dock.
Asiasta toiseen, otin tänään tatuoinnin. Sekin oli lajissaan elämäni ensimmäinen. Hakkautin itseeni kolme sanaa. Arvatkaa, mitkä ne ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti