Yks mun kaveri on välillä vähän alavireinen. Joskus sillä meni tälleen:
Astun noin viidennen kerran keittiön lattian mehutahraan. Äsähdän viisikirjaimisen voimaelimeni nimen nostaessani vastahankaista sukkaa irti lattiasta. Enkä silti edelleenkään tartu rättiin. En vain jaksa.
Menen sohvalle makaamaan kannettavan tietokoneen näytön valoon. Yritän olla ärsyyntymättä töminästä, joka kimpoilee katosta korviini. Käyn katsomassa Facebookin uudet tapahtumat ja kirjoitan tilapäivityksen: S iloitsee yläkerran lapsen liikunnallisuudesta. Mutta eikö sitä narua voisi hypätä edes joskus pihalla?
Kaksi kaveria tykkää sivusta Älä valitse rakkaudessa sitä jonka kanssa pystyt elämään; valitse se jota ilman et voi elää. Lapsellista ja typerää. Minä haluaisin nimenomaan ja vaihteeksi sellaisen, jonka kanssa voisi elää. Annan tästä itselleni yhden aikuisuuspisteen.
Poistun Facebookista ja laitan elokuvan pyörimään. Ennen elokuvaa tulee mainoksia. Kun mainoksessa tulee pimeä kohta, tummasta näytöstä heijastuu oma kuvani: kaksoisleuka, löysä iho, tympeä ilme. Kauhua jo alkuillasta, saatana.
Tupakanvastustamismainoksen lopuksi pikkutyttö sanoo hennolla lapsenäänellä: ”Älä selitä. Lopeta.” Meinaan pillahtaa itkuun, vaikkei edes ole krapula.
Ylenpalttista itkuherkkyyttä, sisäisen lapseni vaalimista ja säälimistä, päätöksenteon vaikeutta ja kaikenlaista ajatusten vatvomista, joutavuuksiin jumittumista. Minulla on hengenahdistusta ja rytmihäiriöitä. Koko elämä tuntuu tahmealta. Tunnen itseni yksinäiseksi, niin yksin kuin seurassa.
Jos on kaksi pikku asiaa, joiden tekemisen järjestys on yhdentekevä, minä olen kuin pätkä filmiä, jota kelataan edestakaisin: askel eteen, askel taakse, monta kertaa. Mietin, että veisinkö ensin biojätteet vai petaisinko sängyn. Otan askeleen roskakaapille, sitten palaan askeleen verran, kun ajattelen, että petaankin ensin.
Illalla kirjoitan itselleni muistilapun pöydälle: Soita psykologille. Etsin netistä terveyskeskuspsykologin numeron ja kirjoitan sen ylös. Laitan numerolapun muistilapun viereen ja menen nukkumaan.
Avaan ikkunan ja kömmin sänkyyn. Naapurin nuorimies puhuu parvekkeellaan kännykkään. Hän sammaltaa vähän, takeltelee. Kaikkea en kuule, hän kävelee välillä puhelimineen sisälle ja sitten taas ulos, puhuu välillä kovalla äänellä, välillä hiljaisemmin. Hän jopeltaa, ettei taida olla vielä valmis uuteen suhteeseen. Liekö defenssimekanismi, tulkittavissa niin, että vongattu on mutta saatu ei? Hän tunnustaa puhelimeensa, että viime aikoina on tullut juotua aika paljon.
Toisestakin naapurin miehestä tiedän monenmoista, koska käyn aina lukemassa hänen Facebook-päivityksiään, vaikka emme ole yhteisöpalvelukaveruksia.
Näin sitä tullaan lähes läheisiksi naapureiden kanssa, kun on Facebookin avoimet profiilit ja kerrostalon avoimet ikkunat. Kerrostalot ja yhteisöpalvelut ovat täynnä yksinäisiä ihmisiä. – Se on klisee. Aika helvetin surullinen klisee; yksi niistä monista, joista elämä koostuu.
Puhelinaika alkaa aamukymmeneltä, soitan jo paria minuuttia vaille. Vastaaja vastaa. Jätän viestin ja soittopyynnön. Olen hämmentynyt, kun joudun puhumaan ihmisen sijasta automaatille. Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain soitetuksi. Odotan psykologin soittoa koko päivän. Sitä ei tule. Olisiko pitänyt soittaa muutamaa minuuttia myöhemmin, kun soittoaika olisi virallisesti alkanut?
Seuraavana päivänä soitan varmuuden vuoksi uudestaan, nyt noin kymmenen yli kymmenen. Jälleen automaatti. Jätän uuden viestin. Edelleenkään ei kukaan soita takaisin. Onneksi suicidiriskini on vähäinen. Silti tämä ei tunnu kohtuulliselta.
Tulee viikonloppu ja alkaa uusi viikko. Yritän hengitellä rauhallisesti, olla itkemättä, jaksaa. Tiistai-iltapäivänä soi puhelin.
”Minkäslaista asiaa sinulla oli?” psykologi kysyy.
Sanon, että aika hankalaa on, ahdistaa ja masentaa. Että pitäisi saada aika.
”Sinun pitäisi ensin mennä omalääkärille. Hän kirjoittaa sitten lähetteen.”
Minun omalääkärini on tympeä ja hymytön, aina kiireisen oloinen punakka keski-ikäinen mies. Hän ei ole kiinnostunut potilaistaan, ei kannusta puhumaan, ei osoita juuri edes kuulevansa, mitä hänelle puhutaan. En halua mennä hänen vastaanotolleen avautumaan masennuksestani. Sanon tämän myös psykologille.
”Kyllä sinun kannattaisi kuitenkin varata aika omalääkärille ja hankkia lähete.”
”Olen kuullut, että ajan voisi saada suoraankin. Kun minä en haluaisi sinne omalääkärille mennä.”
”Omalääkärin pitäisi tehdä ensimmäinen arvio. Jos vaikka on lääkityksen tarvetta. Varaa aika ensin hänelle.”
”No katsotaan. Hei.”
Haistakoon paska. Omalääkärille en soita. Miksi soitin yhtään minnekään.
Olo on vähän kuin taannoin Neversissä, Keski-Ranskassa. Jäimme siellä junasta pois, kun olimme veljen kanssa menossa parinkymmenen kilometrin päähän työkaverini vanhempien kotiin heidän Suomen matkansa ajaksi. Ihmiset katosivat rautatieasemalta nopeasti, juna jatkoi matkaansa. Asemarakennus oli pimeä.
Viereisen linja-autoaseman ovi oli lukossa, eikä yhtään linja-autoa näkynyt. Yö oli musta ja äänetön. Lähdimme kävelemään. Ohitimme pimeitä taloja, hiljaisia teitä, autioita aukioita. Olimme väsyneitä ja positiivisen tunnelman ylläpitäminen kävi ensin työstä ja jo pian mahdottomaksi. Matkalaukkujemme muovipyörät rymisivät hiljaisuutta rikki ja rispaantuivat mukulakiviin. Laukut kompastelivat pyöriinsä ja muksivat jalkamme mustelmille.
Ilahduimme, kun näimme vihdoin auton valot. Taksiko? Ei, poliisiauto. Heilautimme kättä, auto pysähtyi. Sanoin bonsoir, mutta sitten oli vaihdettava englantiin. Kysyin, mistä voimme löytää taksin ja kerroin, että olemme matkalla Marseilles les Aubignyyn. Jalkakäytävän puoleinen poliisi pudisteli päätään ja sanoi kuskille jotakin ranskaksi. Kuljettaja kurottui lähemmäs avointa ikkunaa. Esitin saman asian hänelle. Poliisi tarjosi hölmistynyttä naamaa. Hetken epäilin, ettei hänkään ymmärrä englantia, mutta sitten minulle valkeni, että hän vain piti minua typeränä, kun luulin taksien kulkevan yöllä.
Istun tietokoneelle ja googletan ”masennuksen itsehoito”.
Pessimistinen tapa suhtautua itseen on opittu tapa, josta voi pidemmällä aikavälillä vapautua. Masennusalttiin kannattaa oppia kyseenalaistamaan depressiivisiä uskomuksiaan. Olenko välttämättä huono, jos epäonnistun? Olenko todella varma, että en lopulta onnistu?
Päätän alkaa ajatella myönteisemmin: Nyt olen onneton runkkari, mutta voin muuttua. Minusta voi tulla onnellinen runkkari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti