Yks mun kaveri tapasi kerran Niko Kakskytkahden:
Niko on 22-vuotias sairauslomaileva asvalttimies. Hänellä on kulmakarvakoru ja vaalennetut hiukset.
”Tää on tosi hauska, mutta sä et ehkä tajua tätä, kun sä et polta”, hän sanoo matkalla meille ja työntää käteeni puhelimensa, jonka näytöllä alkaa Ketonen & Myllyrinne -sketsi.
Kännykässä on kosketusnäyttö. Niko Kakskytkaks kertoi sen minulle baarissa, kun pyysi minua naputtelemaan numeroni sen muistiin. Hänen piti auttaa. Minä en osannut käyttää moista puhelinta.
”Mä voin kertoo sulle, että mun rupee nyt tekeen aika paljon mieli!” huutaa tupakkalakkoa yrittävä sketsin mies kahvilassa puhelimeen. Sama näyttelijä esitti koko perheen elokuvassa Pelikaanimiestä. Sketsissä naapuripöydän nainen kääntyy katsomaan huutavaa miestä.
”Se nainen luulee, et toi mies puhuu seksistä, vaikka se tarkottaa tupakkaa”, selittää Niko Kakskytkaks minulle.
Hei, Niko Kakskytkaks, teissä tyhmissä ihmisissä ei ärsytä eniten se, että te olette tyhmiä vaan se, että pidätte tyhmänä.
Vaan kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään. Koirakin silloin on rattoisampi, kirjoittaa Maria Jotuni. Niko Kakskytkaks on typeryyden tyyppiesimerkki, dorkan prototyyppi.
Suurin osa ihmisistä on prototyyppejä. Hengellisessä tilaisuudesta, jossa on elävää musiikkia, kitaraa soittava Herran karitsa on aina kaksimetrinen laiha mies, jolla on ohut rasvainen polkkatukka.
Kun opiskelin yliopistossa, pidin epäviehättävänä humanistiopiskelijan prototyyppiä: tyttö, jolla on silmälasit ja pitkät mutta ei erityiset kauniit vaan pikemminkin veltosti roikkuvat hiukset. Pahinta oli, että olin yksi heistä. Olin pilannut silmäni liialla piilolasien käytöllä, yliopistossa oli vastahakoisesti yritettävä opetella silmälasipäiseksi tytöksi. Huonosti opin, en osaa enkä halua olla sellainen vieläkään.
Niko Kakskytkaks kysyy, olenko koskaan käyttänyt butaania.
”En.”
”Tiedätkö mitä se on?”
Muistan yläasteella oppimani litanian: metaani, etaani, propaani, butaani, pentaani, heksaani. Turhaa tietoa. Tai epätietoa. Rimssun osaamisesta ei ole ollut mitään hyötyä, en ole osannut liittää irrallista datapätkää mihinkään. Hukkapala tilkkulaarissa, joka vie tilaa mutta jota ei koskaan tarvita.
”En oikein”, on tunnustettava.
Niko Kakskytkaks saa taas tuntea olevansa fiksumpi kuin minä, kun pääsee selostamaan butaanin haistelun anatomiaa ja siitä aiheutuvan olon hienoutta. Haistakoon paska – sen butaaninsa kyytipoikana.
Minä olen alkoholin lisäksi sekoittanut päätäni vain pilven polttelulla, pari kertaa, ja kerran masennuslääkkeillä yhden lääkekokeilun aikana. Lääkkeillä sai kyllä aikamoisia oloja, toisin kuin pilvellä, mutta ei valitettavasti pelkästään hyviä. Lääketeollisuuden koekaniinina olosta kerron kuitenkin lisää vasta ensi kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti