Oma kuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Laavulla

Yks mun kaveri oli joskus tuoreehkon poikaystävänsä kanssa luonnonhelmassa.

Kumisaappaat lumpsuvat, kun loikin juurakossa maastopukuisen miehen jäljessä. Tämä varusmiehen näköinen sivari on suuri rakkauteni. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tavannut ihmisen, jonka kanssa haluan olla, kunnes kuolema erottaa. Olen onnellinen. Enää ei tule muita, en tahdo enkä tarvitse muita. Tässä on kaikki.
”Aika kylmä”, sanon.
”Älähän nyt, ei ole edes pakkasta. Hyvin tarkenee kalalle.”
”Kalaan”, korjaan ja kurkin lehtien lomasta pilkottavaa koskea.
Samille tämä on ihan tavallista. Hän on harrastanut perhokalastusta pienestä pitäen ja nukkunut laavussa ja taivasalla lukuisia kertoja. Minä kuulin koko laavu-sanan ensimmäisen kerran häneltä. Samiin tutustumisen myötä sanavarastoni karttui myös kuksa-substantiivilla. Hän esitteli isänsä veistämää pahka-astiaa ja kertoi, että sellaisesta juodaan kalastusreissuilla ja vaelluksilla. Kysyin, miksei muovimuki käy, mutta Samin katse ilmaisi, että kysymys oli sopimaton.
Kerran näimme tiellä auton alle jääneen oravan. Sen päästä ei ollut paljon jäljellä.
”Hyi”, livahti suustani ja peräännyin askeleen verran.
Sami jäi hetkeksi tuijottamaan raatoa. Ajattelin, että hän suri eläinparan väkivaltaista loppua. Mutta ei.
”Häntä on hyvässä kunnossa. Saiskohan siitä perhon siipeen hyvää karvaa?” hän mietti.
Syyskuun puoliväli on jo ylitetty. Näillä leveyksillä se tarkoittaa, että yöllä saattaa hyvinkin olla pakkasta. Mutta nyt aurinko suo lämpöään sinitaivaalta, ja ruska alkaa olla jo kaunis.
”Tänä vuonna en olekaan paljon täällä Kapeenkoskella ollut. Alkukesästä kävin kerran isän kanssa ja kerran itestään”, Sami juttelee.
”Itestään! Joku lelu voi liikkua itestään, mutta jos ihminen tekee jotain yksinään, se tekee itsekseen eikä itsestään”, valistan.
Sami haluaa kahlata heti koskeen. Hän kiskoo jalkaansa kahluukengät, joiden jatkona on kurahousujen puntit. Aikuinen mies! Aurinkolasitkin ovat mauttomat – siinä mielessä ne sopivat hyvin yhteen kumilahkeiden ja lehmipoikalierihatun kanssa. Laseilla kuulemma näkee hyvin veden alle.
Tämän asianmukaisen asustuksen myötä Sami kiskoo ylleen myös silmin nähtävän sielunrauhan ja seesteisyyden, jollaista hänessä ei muualla näe. En ole mustasukkainen, valehtelen itselleni.
Mies seisoo koskessa ja viskoo siimaansa, tiimasta toiseen. Tympäisee, vaikka pinnistelen hymyä ja positiivista asennetta. Olen onnellinen.
Yritän ihastella jokaista löytämääni kasvia. Huomaan, etten tunnista niistä ensimmäistäkään. Mielestäni Sami kyllä voisi silloin tällöin tulla hetkeksi istumaan viereeni, seuraksi rakkaimmalleen. Pyytämättä mieleeni kampeaa ajatus, että ehkä hän nimenomaan juuri nyt on rakkaimpansa seurassa.
Tässä on kaikki.
Mies palaa rantaan vasta, kun alkaa pimetä. Ei tullut kalaa tänään.
Istumme nuotion niukassa lämmössä. Valo vähenee ja ilta kylmenee. Taivas on tähtösiä täynnä. Jos tämä olisi elokuva, nyt soisi Elton Johnin Written in the stars. Yritän löytää Otavan.
”Olisiko se tuo”, ehdotan Samille. 
Hän katsoo sormeni suuntaan ja kertoo, että ei se siellä päin ole.
”Tuolla”, Sami osoittaa.
Mistä senkin muka voi niin varmasti tietää, mietin. En kuitenkaan kysy.
En ole kovin innostunut laavuyöstämme. Laavun vastakkaisilla seinillä on kapeat penkit, siinä välissä aika paljon alempana pölyävä maalattia. Meidän yöstämme ei siis ole tulossa romanttinen ja intiimi, nukumme omilla lankuillamme laavun eri reunoilla. Tai Sami nukkuu ja minä valvon. Jos nukahtaisin, todennäköisesti kierähtäisin alas lauteeltani.
Kuuntelen Samin kuorsausta ja ulkoilman ääniä, sen mitä kuorsaukselta pystyn erottamaan. Se ei ole kovin paljon. Veden kulku. Tuuli puissa. Satunnaiset risahdukset. Mitähän nekin lienevät? Pieniä eläimiä? Isoja eläimiä? Murhamiehiä? Heräisikö Sami, jos jokin tai joku hyökkäisi kimppuuni? En usko. Kunnes kuolema erottaa.
On täysin pimeää. Pissattaa, mutta en sen enempää tarkenisi kuin uskaltaisi kömpiä pussistani oloani helpottamaan. Onkohan paljonkin pakkasta?
Nousen heti, kun valoa alkaa olla. Katson nukkuvaa Samia. Hän kuorsaa nyt hiljaa, pihisee oikeastaan. Hän liikahtaa vähän ja pieraisee. Enää ei tule muita, en tahdo enkä tarvitse muita. Hörppään vettä pullosta ja kävelen rantaan. Viimeisetkin tähdet hiipuvat näkymättömiin. Viskon kosken kylmää vettä kasvoilleni ja pesen hampaat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti