Lomalla

Toisinaan töissä tulee olo, että tarvitsisi lomaa. Mutta toisinaan lomalla tulee olo, että tarvitsisi töitä. Olen jotenkin huono lomailija. Pitäisi lähteä aina johonkin reissuun, että irtautuisi kunnolla kaikesta. Kotona jää helposti pyörimään omiin nurkkiin ja omiin ajatuksiin, jotka helposti liukuvat kummiin uomiin ja johtuvat siitä sitten linkoamaan itsensä ympärillä. Vinhasti kieppuva mytty uuvuttaa ja johtaa joko epätoivoisiin tekoihin (siis lähinnä kaikkiin pikku typeryyksiin) tai ihan vaan apatiaan.

Nytkin tietysti voisi tehdä kaikkea sellaista, mitä ei päivätöiltä mukamas ehdi ja jaksa, esimerkiksi kirjoittaa jotakin muutakin kuin joutavia Facebook-päivityksiä. Mutta ryhtyminen ja aikaansaaminen ovat vaikeita juttuja.

Välillä otan itseäni niskasta, niin kuin wanha cunnon sanonta kuuluu, ja harjoitan lievää toimeliaisuutta. Eilen imuroin. Tänään kastelin kukat.

Pienet arkiset toimet kuitenkin ovat joskus yllättävän haasteellisia nekin, eivätkä vain sen ryhtymis-osan kannalta vaan myös toteutuksen osalta. Onnistun välillä saamaan aikaan pienimuotoisia katastrofeja ihan peruspuuhien parissa. Kolhin imurilla kirjakaapin jalkaa niin, että siitä lentelee palasia ja kastelen kukat niin, että vesi tulvehtii lautaselle ja kaapin päälle ja lattialle, niin kuin kävi taas tänään. 
Ja sain päähäni olla niinkin tehokas, että vein yhden ison ja pölyisen kukan suihkuun. Voin vinkkinä kertoa, että senkin voisi tehdä ennen kuin kastelee kukan. Kun painavaa, vettä valuvaa laitosta roudaa kylppäriin, matkalla ehtii kastella aika pitkän pätkän parkettia ja omat housut. Onneksi parketti on jo valmiiksi huonossa kunnossa. Tuollaisesta rönsyävästä rohjakkeesta, jonka nimi kaiketi on kissus, myös irtoaa aika lailla kuivaa oksaa ja lehteä, kun sitä rahkottaa pitkin kämppää.

Ehkä vähemmän vahinkoa saa aikaan, jos vaan suosiolla makaa läppärin alla.

Jos en makaa, toljottelen keittiön ikkunasta, miten lunta sataa ensin rivakkaan tahtiin, sitten hidastuen hitelyksi. Lumihiutaleet ovat muuten kuusisakaraisia, opin sen töissä tietokilpailussa viimeisenä päivänä ennen lomaa.

Lumihiutaleseurannan lisäksi päiväni kohokohtiin kuuluu vastapäisen talon keskikerroksen kissan ikkunanlautaulkoilun seuraaminen. Aika usein morjestan sille ja sanon: ”Moi, kissa.”

Mutta arvatkaa mitä? Kissaa ei kiinnosta.

Ihastumisen ies

Yleensä kun ihastun – ja luoja paratkoon, ihastun rasittavan usein – tyyppi on tavalla tai toisella väärä. Siksi ihastuminen tai ihastuneena oleminen on vieläkin rasittavampaa, kuin se olisi kaikin puolin ookoossa ihastumistapauksessa.

Ihastumisen hetki, se kun tajuaa, että nyt aletaan olla vuoristoradan huipun kohdalla ja kohta mennään vauhdilla, on tavallaan ihan kiva. Mutta se, että tunne jää olemaan, alkaa syödä miestä, naista ja muunsukupuolista tai ainakin minua. On ihan hemmetin rasittavaa, kun ei saa nukuttua, kun mahassa on koko ajan outo olo, kun on vaikea keskittyä mihinkään järkevään. Kun ihastuksen kohteelle puhuessa kompastelee sanoihinsa ja puhuu ihan mitä sattuu, ilmeilee ääliömäisesti, häslää, kun ei älyä tehdä yksinkertaisia asioita yksinkertaisesti ja tolkullisessa järjestyksessä. Sellaista kaikkea.

Ja jos – minun tapauksessani yleensä kun – se ihastuksen kohde ei ole vain ominaisuuksiltaan sellainen, että siihen ei välttämättä oman hyvinvointinsa kannalta olisi suotavaa ihastua, vaan myös sellainen, jolle ei edes saisi tai ainakaan kannattaisi oikein näyttää, että on ihastunut, niin hankalaksi menee elämä. Tilanne ei etene mihinkään päin. Ja koko ajan pitää luonnollisesti miettiä, mitä se tyyppi minusta miettii.

Elämässäni on välillä sellaisia hetkiä, että en ole ihastunut kehenkään. Silloin elo rullaa edes joiltain osin mukavan tasaiseen tahtiin. Olen siis yleensä tyytyväinen vallitsevaan ihastumattomuuden olotilaan.

Mutta sitten se taas iskee kuin virus ja vie mennessään, vaikka en haluaisi. Alkaa sotkea elämää, jossa olisi ihan tarpeeksi haastetta muutenkin, minulla kun mielen tasapaino ylipäänsä on kiikunkaakkuvaa lajiketta. Koko ajan ahdistus asuu sisuksissa tai vähintäänkin hönkii niskassa.

Ihastuminen ei helpota yhtään oloa, vaikka sen noin niin kuin äkkiseltään voisi ajatella olevan positiivinen tunne.

Ei sillä, että minä nyt olisin ihastunut. Mutta yks mun kaveri on.

Terveisiä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä

Kun en taas eilen illalla saanut unta, mietin sängyssä kaikenlaista, muun muassa YTHS:n lääkäreitä. Veli, joka opiskeli Helsingissä, kehui saman kirjainlyhenteen alla pääkaupungissa toimivia lääkäreitä mitä parhaimmiksi. Jyväskylän YTHS-kokemukseni taas olivat toista ääripäätä. Kun olin jo parilla sketsihahmon oloisella lääkärillä epäillyt olevani piilokamerassa, luulin, että ei voi pahemmaksi mennä.

Meni.

Kun pääsin vastaanottohuoneeseen, lääkäri tuijotti konettaan eikä noteerannut minua millään lailla. En muista, kuuluiko jossain vaiheessa jonkinlainen murahdus vai aloinko ihan vaan oma-aloitteisesti asiaani kertomaan. Huoleni koski yskää, joka oli alkanut kauan aikaa sitten eikä tuntunut loppuvan ollenkaan.

”Että jos vaikka olisi keuhkoputken tulehdus.”

”Yskä on aina keuhkoputken tulehdus”, lääkäri tiuskaisi, kuin olisi ollut minulle hyvinkin vihainen siitä, että olin tullut häiritsemään hänen rauhaansa.

”Aha.”

”Onko räkää?” lääkäri äyskäisi vilkaisemattakaan minuun päin.

”Mitä?”

”MINKÄVÄRISTÄ RÄKÄÄ?”

”Öö, en mä tiedä...”

”ONKO VIHREETÄ?”

Tämän lääkärikäynnin jälkeen ei enää mahdottomasti hetkauttanut seuraava lääkäri, joka minut huoneeseensa päästettyään puhui ehkä kaksikymmentä minuuttia entisen työkaverinsa kanssa puhelimessa avoimesti, rennosti ja kiirehtimättä. Siinä käytiin läpi taannoista risteilyäkin ja naurettiin hauskoille muistoille.

Puhelun loputtua lääkäri kertoi – puheluaan liiemmin pahoittelematta – että hän toimi ennen yksityisellä puolella ja siellä kaverit ovat nyt järjestämässä hänelle läksiäisiä. Oli kuulemma mukava paikka, mutta kovasti töitä. Nainen halusi vaihteeksi leppoistaa elämäänsä siirtymällä YTHS-lääkäriksi.

Tästä erikoisesta tapaamisemme alusta huolimatta lääkäri vaikutti lopulta vallan tolkulliselta ihmiseltä. Jatkossa pidinkin huolen, että varasin ajan nimenomaan tälle lääkärille. Ei hän puhunut edes puhelimessa myöhemmillä käynneilläni.

Sliding doors (sisältää elokuvan juonipaljastuksen)

Elokuvassa Sliding doors näytetään kaksi rinnakkaista tapahtumien kulkua: miten asiat menevät, kun nainen ei ehdi metroon ja miten asiat menevät, kun hän ehtii. Yksi pieni juttu elämässä menee niin tai näin, ja asiat lähtevät etenemään tyystin eri suuntaan. Paitsi että lopussa – erilaisen reitin kautta – päädytään kuitenkin kutakuinkin samaan tilanteeseen.

Olen paljon tullut pyöritelleeksi mielessäni erilaisia sattumia elämässä ja niiden vaikutusta koko kunkin sattumuksen jälkeiseen elämään. Mitä jos en olisikaan valinnut lukion jälkeen kansanopistopaikaksi Haminaa tai jos en olisi mennyt opistokaverin häihin vuonna 1999 tai jos olisin jättänyt väliin Runopiha-tapahtuman vuonna 2004. Elämäni olisi varmaankin tyystin toinen. Olisiko se onnellisempi vai onnettomampi, ei voi tietää.

Tai ehkä tapahtumain kulku olisi joistakin näistä merkittävistä ja johonkin suuntaan viettävistä sattumuksista huolimatta johtanut Sliding doors-elokuvan tavoin nykytilanteen kaltaiseen asiain tolaan huolimatta eri reitistä.

Joissain ikävissä – usein pienissä, jopa mitättömissä – asioissa olen ahdistavuuteen asti jossittelija. Mitä jos olisinkin tehnyt yhden pienen asian toisin? Silloin jotakin ikävää ja häpeää tuottavaa olisi jäänyt tapahtumatta. Juuri häpeästä taakaksi muodostuneissa muistoissa usein on kyse. Häpeää, oli se turhaa tai ei, on raskas kantaa.

Kun olin lomakodilla kesätöissä, minun piti yhtenä päivänä ottaa kotiin lähtiessäni mukaani lomakodilla lomaillut mummeli. Olin ymmärtänyt, että kotiinkuljetus olisi pitänyt tapahtua seuraavana päivänä, ei sinä päivänä, kun asiasta oli puhe. Kun olin lähdössä töistä, näin lomakodin johtajan ja mummelin juttelevan keskenään. Ajattelin sanoa, että lähden nyt, mutta en halunnut keskeyttää heidän keskinäistä juttuaan. Lähdin sanomatta mitään. Nukuin yöni huonosti, kun mietin vastuullista seuraavan päivän tehtävääni: piti muistaa ottaa mummo kyytiin.

Mutta seuraavan päivänä kuulin, että mummo olisi pitänyt kyytsätä keskustaan edellisenä iltapäivänä.

Asia jäi vaivaamana minua todella paljon. Miksi en lähtiessäni ollut huikannut, että olen lähdössä? Jos vain olisin. Silloin mummo olisi äkännyt hypätä kyytiini.Tai miksi en ollut asiasta keskusteltaessa varmistanut, että huomennako. Jos vain olisin.

Mummo oli saanut kyydit lomakodin johtajalta, joten ei ollut tapahtunut isoa vahinkoa, mutta mummo oli ihmetellyt, että miten olin kuitenkin unohtanut ottaa hänet kyytiin. Olisin halunnut päästä pahoittelemaan ja selittämään hänelle, että olin käsittänyt väärin, en unohtanut, mutta en tietenkään päässyt.

Asia vaivaa minua yhä.

Tuo sattumus ei kuitenkaan ollut sellainen, joka olisi vaikuttanut elämäni suuntaan. Niitä, jotka ovat vaikuttaneet, en ole harmitellut.