Ihastumisen ies

Yleensä kun ihastun – ja luoja paratkoon, ihastun rasittavan usein – tyyppi on tavalla tai toisella väärä. Siksi ihastuminen tai ihastuneena oleminen on vieläkin rasittavampaa, kuin se olisi kaikin puolin ookoossa ihastumistapauksessa.

Ihastumisen hetki, se kun tajuaa, että nyt aletaan olla vuoristoradan huipun kohdalla ja kohta mennään vauhdilla, on tavallaan ihan kiva. Mutta se, että tunne jää olemaan, alkaa syödä miestä, naista ja muunsukupuolista tai ainakin minua. On ihan hemmetin rasittavaa, kun ei saa nukuttua, kun mahassa on koko ajan outo olo, kun on vaikea keskittyä mihinkään järkevään. Kun ihastuksen kohteelle puhuessa kompastelee sanoihinsa ja puhuu ihan mitä sattuu, ilmeilee ääliömäisesti, häslää, kun ei älyä tehdä yksinkertaisia asioita yksinkertaisesti ja tolkullisessa järjestyksessä. Sellaista kaikkea.

Ja jos – minun tapauksessani yleensä kun – se ihastuksen kohde ei ole vain ominaisuuksiltaan sellainen, että siihen ei välttämättä oman hyvinvointinsa kannalta olisi suotavaa ihastua, vaan myös sellainen, jolle ei edes saisi tai ainakaan kannattaisi oikein näyttää, että on ihastunut, niin hankalaksi menee elämä. Tilanne ei etene mihinkään päin. Ja koko ajan pitää luonnollisesti miettiä, mitä se tyyppi minusta miettii.

Elämässäni on välillä sellaisia hetkiä, että en ole ihastunut kehenkään. Silloin elo rullaa edes joiltain osin mukavan tasaiseen tahtiin. Olen siis yleensä tyytyväinen vallitsevaan ihastumattomuuden olotilaan.

Mutta sitten se taas iskee kuin virus ja vie mennessään, vaikka en haluaisi. Alkaa sotkea elämää, jossa olisi ihan tarpeeksi haastetta muutenkin, minulla kun mielen tasapaino ylipäänsä on kiikunkaakkuvaa lajiketta. Koko ajan ahdistus asuu sisuksissa tai vähintäänkin hönkii niskassa.

Ihastuminen ei helpota yhtään oloa, vaikka sen noin niin kuin äkkiseltään voisi ajatella olevan positiivinen tunne.

Ei sillä, että minä nyt olisin ihastunut. Mutta yks mun kaveri on.