Tietoja minusta

Oma valokuva
Daniel Katzia mukaillen: Tämän blogin henkilöhahmoilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin kuin heillä ei todellisuudessakaan ollut.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Miksi vaatia järkeä?


Minusta on ihan kiva ominaisuus ihmisessä, että ajattelee ja ymmärtää. Ei ole ollenkaan pahitteeksi, että jossain määrin tietää, mitä tekee ja miksi. On hyvä, että osaa perustella tekemisensä itselleen ja muille. 
Mutta mikä tahansa hyvä asia saattaa yliannosteltuna jossain vaiheessa kääntyä ärsyttäväksi ja alkaa provosoida vastaväitteisiin. Tai ei edes vastaväitteisiin, vaan vastamölinään. Minussakin aina silloin tällöin puhkeaa kukkaan anarkisti, jonka evankeliumina on Täältä tullaan elämä -elokuvan poikien kännislogan: ”Ei mitään väliä!”
Joskus tuntuu, että koko olemassaolon ydin on kaiken perusteleminen ja kaiken järkevästi selittäminen.
Jotta saisin olla olemassa, minulla on velvollisuus perustella yhä uudestaan ja uudestaan yhä uusille instansseille ja ihmisille esimerkiksi, miksi minä koulutettu ja osaava ihminen olen niin pitkän pätkän ollut olematta oikeissa töissä.
Koska älykkäät ihmiset tietävät, ettei Jumalaa ole olemassa ja että kirkollisvero on turha menoerä, minun pitää perustella heille, miksi agnostisuudestani huolimatta kuulun kirkkoon.
Koska yhdessä oleminen ja rakkaus ei edellytä instituutioita, minulta odotetaan järkevää selitystä, miksi kahden päättyneen avioliiton jälkeen yhä kannatan avioliitto-nimistä järjestelmää.
Joskus jaksan perustella parhaan kykyni mukaan, miksi sitä taikka tätä, mutta välillä kiljun (usein tosin vain hiljaa itsekseni): ”En tiedä!” ”Siksi!” ”Ihan sama!” ”Ei mitään väliä!”
Koulussa joskus äidinkielen tunnilla tehtiin ryhmätöitä eri tyylisuunnista. Minä olin dadaismiryhmässä. Siinä aatteessa on jotakin järkeä, koska siinä ei ole mitään järkeä.
Jokin lähde kertoi yhdeksi dadaismin iskulauseeksi kysymyksen: ”Miksi vaatia järkeä?” Sen kirjoitin A2-kokoiselle paksulle paperille.
Niin, miksi vaatia järkeä? Miksi vaatia järkeä aina ja kaikkialla, kun ei tällä planeetalla lopulta pelkällä järjellä pitkälle pötkitä. Monissa asioissa ei yksinkertaisesti vain ole mitään järkeä, ja jos niitä yrittää järjellistää, päädytään helposti laatimaan kaikenmaailman kyökkiteorioita ja kansantarinoita. Koska selityksiä vaaditaan, niitä keksitään. Ihan sama, onko niillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Miksi karhulla on lyhyt häntä? Siksi, koska aikoinaan pitkähäntäinen karhu kalasti avannosta hännällään, mutta häntä jäätyi kiinni ja katkesi irti vetäistäessä.
Samantapaisia vastauksia minäkin saatan lopulta antaa, kun johonkin vaaditaan järkevää selitystä. Kerron tarinan, jossa kysyttyyn asiaan saadaan järkevän kuuloinen selitys – selitys, joka on yhtä tosi kuin kertomus karhun hännästä.

Hukassa kuin Punahilkka


Paitsi että olen itse enimmän aikaa täydellisen hukassa tässä elämä-merkkisessä ajassa, minulla on kaikki aina täydellisen hukassa tässä koti-merkkisessä huoneistossa.
Yhtenä sateisena päivänä etsin töissä repustani – jossa luoja paratkoon on tonni kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea mahdotonta tavaraa muovihanskoista pikkulusikoihin – sateenvarjoa, mutta sateenvarjo ei ollut siellä. Kotona sitten jatkoin sateenvarjon haeskelua, mutten onnistunut löytämään sitä.
Toissa päivänä etsin kotoa kameran akun laturia, mutta – mikä yllätys – en löytänyt. Sen sijaan löysin sateenvarjon. Siirsin sen reppuuni muovihanskojen, lusikoiden, muistilehtiöiden, Hard Rock Cafe Paris -lippiksen, nenäliinojen, pumpun, purukumien, lompakon, kalenterin, kangaskassien, kameran, laktaasientyymikapselien, kynien, hiuslenksujen, huulirasvan, kosteusvoiteen, muovipussin kantokahvan, kenkälusikan ja muutamien muiden tavaroiden seuraksi. Vai siirsinköhän? En ole varma, laitoinko sitä sittenkään reppuun, mutta johonkin minä sen siirsin.
Laturia etsiessäni löysin myös avaamattoman silmätippaputelin, jonka viimeinen käyttöpäivä on mennyt. Jossain vaiheessa olinkin muistellut, että minulla olisi sellainen jossakin, mutta kun en löytänyt, kävin ostamassa apteekista uuden.
Hukassa on hyvä paikka, väittää Kari Hotakainen. Enpä tuota tiedä. Alkaa käydä jossain määrin rasittavaksi, kun elämä menee siihen, että koko ajan etsii jotakin. Eihän siinä mitään, että etsii miesseuraa, töitä, elämän tarkoitusta ja itseään, mutta kun pitää olla koko ajan hakemassa myös hukassa olevia papereita, rannekelloa, latureita tai kännykkää. Joskus meinaa uuvuttaa.
Kameran laturi muuten löytyi eilen illalla.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Lokki


Joskus jokin sana, aihe tai asia, joka jostain syystä tai ilman syytä lennähtää eteen, jää jalkoihin pyörimään. Kun sen potkaisee tieltään, se jo kohta taas ilmaantuu näkyviin jostain muualta. Yksi tällainen lennähtäjä tässä äskettäin oli Lokki. Vielä jokin aika sitten en ollut kiinnittänyt mitään erityistä huomiota Lokki-nimisen valaisimen olemassaoloon. Mutta sitten luin lehtijutun eräästä paikallisesta lamppuliikkeestä, jossa yrityksen omistaja kertoi, että Lokki on valaisin, jota heille ei koskaan tule myyntiin. Se on kuulemma aina jossakin marketissa tarjouksessa.
Tämän jälkeen aloin vaistomaisesti kiinnittää huomiota Lokki-valaisimiin hypermarkettien kuvastoissa. Toden totta, kaikkialla sitä myytiin, ja aina se jossain näytti olevan tarjouksessakin.
Yhtenä pimeänä syysiltana pyöräilin kaupungilta kotiin hiljan valmistuneiden kalliiden kerrostalojen ohi. Pimeästä tulee katseltua sisään niihin valaistuihin asuntoihin, joiden ikkunoita ei ole peitetty verhoilla. Katselin nytkin, mitä varakkaiden ihmisten kotien ikkunoista näkyi. – Näkyi Lokkeja. Vaikka kuinka monen olohuoneen ja ruokailutilan katossa roikkui tuo Yki Nummen 1950-luvulla suunnittelema valaisin. Jos kaikki rannan taloissa asuvat ihmiset olisivat avanneet ikkunansa, taloista olisi lehahtanut vapauteen valtaisa Lokki-parvi, jos lamput vain osaisivat lentää.
Siivetönnä en voi lentää, vanki olen... alkaa soida päässä. Minulla on tällaistakin taipumusta. Kaikkiin tilanteisiin löytyy päänsisäisjukeboksista oma soundtrack. Heti perään alan hyräillä Arja Havakan Lokkia. Tiedän, että Ismo Alangollakin on Lokki-niminen biisi, mutta se ei ala soida päässä, koska en ole sitä kovin monta kertaa kuullut.
Vähin erin, tai itse asiassa hyvinkin nopeasti, Lokki-valaisin alkoi edustaa minulle aikamoista kliseetä. Kun on rahaa ja asunto pitää sisustaa kalliisti, valitaan lampuksi Lokki, koska se on yksi maamme tunnetuimmista valaisimista: tyhmempikin osaa tunnistaa sen klassikoksi.
”Rahalla ei voi ostaa tyylitajua”, sanoi ensimmäinen aviomieheni. Eihän se tietysti ihan pidä paikkaansa: rahalla voi ostaa jonkun toisen tyylitajun; voi esimerkiksi palkata sisustussuunnittelijan kotiinsa. Mutta jos ei halua tehdä niin, voi koota kotiinsa sopivaksi katsomansa määrän klassikoita.
On tietysti aika lailla sattumaa, että juuri Lokki-parka alkoi edustaa minulle jotakin itseään suurempaa asiaa, että aloin kiinnittää huomiota juuri siihen, että juuri se rupesi ärsyttämään liiallisella näkyvyydellään. Mutta niin kävi.
Siinä kohtaa, kun olin ehtinyt saada Lokki-ärsyyntyneisyyteni huippuunsa, löysin työkkärin sivuilta ilmoituksen sisällöntuottajan osa-aikatyöstä ja ajattelin hakea sitä. Työtä tarjosi helsinkiläinen valaisinfirma, joka halusi työnhakijoiden laativan ennakkotehtävänä kuvauksen eräästä tietystä myymästään valaisimesta...
No niin. Ei siis muuta kuin kuvaamaan Lokkien liitelyä suomalaiskoteihin ja -sydämiin: ”Lokki on yksi maamme tunnetuimmista valaisimista. Yki Nummi suunnitteli Lokin 1950-luvulla, mutta sen uljas lento on jatkunut halki vuosikymmenten. Tämä ajaton ja vähäeleisen tyylikäs valaisin on tunnettu myös Lentävä lautanen -nimellä.
Eivät ottaneet töihin.

torstai 25. lokakuuta 2012

Minulla on oikeus sanoa, koska sata vuotta


”Mulla on ollut ajokortti kohta kaksi vuotta, ja olen ajanut autoa melkein työkseni vähän aikaa”, sanoo tunnetun iskelmälaulajan tuolloin vielä tuntematon tytär osoittaakseen, ettei ole voinut tehdä mitään väärää, kun palauttaa autoni rengas riekaleina. (Eikä hän voinut pysähtyä, koska siinä oli se painorajoitettu siltakin.)
Wat?
Olen tyhjentämässä kerrostalon biojäteastiaan omaa roskistani. Joku samassa talossa asuva täti seuraa toimitusta vieressä hyvin tarkasti, ja alkaa sitten ohjeistaa, että jätteitä ei saa laittaa astiaan ilman pussia.
”Ookoo”, sanon ja hymyilen. Sitten yritän poistua paikalta, koska katson asian olevan tällä selvä, mutta nainen lassoaa minut puheryöpyllään, jossa sama asia toistuu yhä uudelleen. Vuodatus jatkuu ja jatkuu alettuaan jotensakin: ”Minä olen asunut tässä taloyhtiössä kaksikymmentä vuotta, ja biojätteet pitää laittaa pihan roskikseen pusseissa...”
Wat?
Silloinen aviomieheni kertoilee Facebook-seinällään jotakin eräästä päätoimittajasta, ja minä totean tyypin ääliöksi. Okei, vähän lapsellista ja tarpeetonta ehkä, mutta minulla on olemassa vankat perustelut mielipiteelleni.
Joku minulle tuntematon häiskä, tämän päätoimittajan kaveri, aloittaa päätoimittajan puolustamisen ja minun sättimiseni perustaen sätinnän jos jonkinlaiseen arvailuun. Hän ei ihan täysin hallitse oikeinkirjoitusta eikä hänen tekstinsä muutenkaan ole erityisen sujuvaa, mutta hänellä on ase ylitse muiden: ”Minä olen ollut toimittajana kohta 30 vuotta...”
Wat?

Eikö jumalauta voitaisi olla ja toimia tässä ja nyt! Puhutaan asiasta joko asiallisesti tai asiattomasti, mutta tukeutuen siihen kykyyn, tietämykseen ja osaamiseen, mitä siinä kohtaa on panna peliin. Ei perkele aleta vetää hihasta joitakin tyhjänpäiväisiä vuosimääriä.
Jos pätevyyttään pitää todistella sillä, kuinka kauan on jotakin tehnyt, sen sijaan, että näyttäisi, kuinka hyvin tekee nyt, niin voi nyt vittu sitten.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

I know, buddy


Ymmärretyksi tuleminen ja hengenheimolaisuuden kokeminen on välillä hyvin terapeuttista ja ihanaa. Silloin tällöin on tarpeen, että joku tekee saman kuin Johnny Deppin esittämä Gilbert Grape Leonardo DiCaprion esittämälle veljelleen – halaa ja sanoo: I know, buddy, I know.
Kirjailijoiden ja kirjoittajien kanssa keskusteleminen on usein mielenkiintoista ja antoisaa. On mukavaa jutella paitsi oikeasti myös esimerkiksi niin, että istuu yleisötilaisuudessa ja kuuntelee kirjailijan puhetta ja aika ajoin osallistuu keskusteluun hymyilemällä, ynähtelemällä ja nyökyttelemällä.
Dialogia kirjailijan kanssa voi käydä myös hänen kirjaansa tai hänestä kirjoitettua lehtijuttua lukiessaan.
Nyt luen Saska Saarikosken toimittamaa kirjaa Sanojen alamainen, jossa Saska kertoo isästään Pentti Saarikoskesta ja esittelee lainauksia tämän teksteistä.
”Minulla runot ovat jonkinlaisia syöpiä jotka kasvavat aivoissa ja käyvät rasittaviksi ja on pakko poistaa”, Pentti sanoo.
Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoittaa.
”Kun voi kirjoittaa mitä tahansa, tuntuu mahdottomalta kirjoittaa mitään”, Pentti avautuu, ja minä nyökyttelen.
Ystäväni Pentti kertoo kirjoittavansa selventääkseen ajatuksiaan. Minä kerron hänelle, että niin minäkin välillä teen.
Pentti kertoilee myös, että ”taiteilija kantaa aina lasta sydämessään. Siinä on hänen inspiraationsa lähde!”
Niin se varmaan on. Minäkin olen yhä edelleen se sama leikki-ikäinen, joka huutaa äidin perään, vaikka siihen lapseen on kasvanut vähän aikuisuutta päälle.
Jokin aika sitten kävin olemassa monessa asiassa samaa mieltä Rosa Liksomin kanssa. Istuin yleisötilaisuudessa Tarja Halosen takana, joka hänkin hymyili, ynähteli ja nyökytteli kirjailijalle moneen otteeseen.
Rosa sanoi olevansa sen tyyppinen kirjailija, että keksii hyvin vähän.
Olemme siinä suhteessa samaa kirjoittajalajiketta. Minusta kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään. Tosielämä on niin täynnä kaikkia uskomattomuuksia, että siitä voi poimia ainekset vaikka kuinka mielettömään tarinaan, kunhan jättää jotkin hurjimmista totuuksista pois, ne kun olisivat liian paksua tavaraa jopa absurdiin fiktioon.
Rosa käyttää kirjoittamisessaan hyväkseen yhtä lailla tuttujaan ja sukulaisiaan kuin ratikassa kuulemaansa.
Kun kirjoittaa, pitää vain kirjoittaa eikä liiemmin ajatella, mitä kukin tekstistä sanoisi, mutta usein siinä kohtaa, kun teksti on tullut tai tulossa julkiseksi, kirjoittaja alkaa miettiä vastaanottoa ja niitä ”uhreja”, joita on hyödyntänyt tarinoissaan.
Rosa kirjoitti yhden tarinan tädistään.
”Skitsosin, mitä täti ajattelee”, Rosa kertoi.
Kun hän sitten meni tätinsä luo, täti kertoi tykänneensä tarinasta kovasti. Juttu oli ollut kuulemma oikein hauska. Täti myös kertoi hoksanneensa heti, kenestä se oli kirjoitettu.
”Heti tunnistin, että se on Kangasluoman Tainasta”, oli täti sanonut.
Ei ole kovin kauan siitäkään, kun tapasin Tammisen Petrin. Hän kertoili kirjakaupassa sekä uudesta Rikosromaanistaan että ajatuksistaan ja kirjoittamisestaan yleisemmin. 
Petri Tamminen kertoi haluavansa lukea ja kirjoittaa, mitä on olla ihminen.
Niin, sitähän se aika lailla on minullakin, ajattelin hänelle vastaukseksi.
Kirjailija kertoi lapsuusmuistonsa: Hän pyöräilee uimasta tukka märkänä. Tie on kuiva. Ja hän kaipaa jotain, mutta ei tiedä mitä.
Sama tunne vaivannee meistä kirjoittajista aika montaa.
Petri Tamminen kertoi olevansa huolestuvaista, huolia kantavaa, ihmissorttia. Hänen mielestään pahinta huolestuneena olemisessa on se, että huolia on muutama enemmän kuin pystyy muistamaan.
Se tunne, että muistettavien huolien lisäksi on sellaisia huolia, joita ei ihan muista, vaivaa minuakin. Minulla on usein olo, että on ylipäänsä jotakin, jota ei ihan muista, mutta melkein. Esimerkiksi jotain noloa. Vaikka sitä ei muista, se nolottaa ja vaivaa.
Välillä toki muistaakin – niitä noloja juttuja – eikä se ole mukavaa sekään.
Saattaa myös tulla tunne, että on unohtanut jotakin, mitä olisi pitänyt muistaa tehdä.
Koko ajan kalvaa lisäksi jokin epämääräinen syyllisyys ja kelvottomuuden tai kelpaamattomuuden tuntu.
Mikään ei ole niin mukavaa ja myönteistä, etteikö siinä olisi vähintäänkin jokin ahdistava vivahde.
Jos on kesä, niin no joo, onhan se mukavaa, mutta koska se jo on, se on ihan pian ohi. Ja se on jotenkin surullista.
Satu päättyy hyvin, he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Pitäisi jäädä hyvä mieli. Mutta: elämänsä loppuun asti. Elämä loppuu. Tulee kuolema.
Ahdistaa.
Näen Petri Tammisen hymyilevän ja nyökyttelevän: I know, buddy, I know.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Palikkaleikki


Nyt ovat työllisyysasiani aivan mallikkaasti. Olen täytellyt ja toimittanut tarpeelliset muutospaperit eteenpäin ja tottunut ajatukseen, että olen töissä tämän vuoden loppuun. Ajatus tuntuu hyvältä. Työpaikka on mukava, työtehtäväni enimmäkseen mieluisia ja työkaverieni kanssa on helppo olla. Mutta palikoiden järjestämiseen meni taas hetken verran aikaa.

Aloin työskentelyn nykyisessä työpaikassani reilu vuosi sitten. Ensin tein kuukauden ajan kuuden tunnin päivää nimikkeellä työelämävalmennus. Sen jälkeen jatkoin työskentelyä palkkatuella puolen vuoden ajan. Aluksi luulin, että päiväni olisivat seitsemäntuntisia. Sitten kuulin, että ne ovatkin neljäjapuolituntisia. Ja kun olin saanut tämän asian sulateltua, selitettyä itselleni, että tämähän on oikeastaan aika hyväkin juttu, minulle ilmoitettiin, että ne ovat sittenkin seitsemäntuntisia.
Kun puolivuotiskausi alkoi olla lopuillaan, piti ryhtyä anomaan toista puolivuotiskautta. Minulle kerrottiin, että sen saa todennäköisemmin, jos alkaa työhönvalmennettavaksi ja jos hakee johonkin koulutukseen. Aloin työhönvalmennettavaksi (vastahakoisesti) ja hain koulutukseen (ihan mielelläni). Minua varoiteltiin, että seuraava puolivuotispätkäni saattaisi kuitenkin olla se neljä ja puoli tuntia per työpäivä.
Homma meni kuitenkin toisin. Se meni niin, että sain näiden toimenpiteiden myötä täydet seitsemän tuntia – kahdeksi kuukaudeksi.
Kahden kuukauden pätkän lopussa, loppukeväästä, pidin kertyneet lomani pois, jonka jälkeen kuvittelin aloittavani ”kesäloman” työttömänä. Mutta kun kevätloman jälkeen tulin hakemaan työtodistusta, minulta kysyttiin, haluaisinko jatkaa töissä vielä kaksi kuukautta. Halusin.
Tämän pätkän aikana minulle vihjailtiin, että tämänkin jälkeen saattaisi jatkoa olla. 
Ei ollut. Työt loppuivat. 
Puolentoista kuukauden työttömyyspätkän jälkeen minulta kysyttiin, haluaisinko tulla takaisin, loppuvuodeksi.
Olin juuri saanut tuki- ja päivähoitoasiain paperisirkuksen ensimmäisen erän valmiiksi ja olin alkanut sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tuntemukseni työtarjouksen myötä olivat moninaiset. Tyytyväisyyden yli hyökyi hetkellinen ahdístuksen aalto, ja ahdistukseni singahti minusta ulos tekstuaalisena vesi-ilmapallona päin sellaista ihmistä, jolla ei ollut kopinottokompetenssia. Heittämäni ammus lävähti tämän ihmisraukan naamalle. Naama märkänä ja kiukkuisena hän sitten ampui takaisin: siitäs saat ja siitä!
Se, että koen alati muuttuvat tilanteet stressaaviksi, ei tarkoita, ettenkö olisi kiitollinen niille ihmisille, jotka haluavat minut työllistää, vaikkakin vain pieniksi pätkiksi. Se ei myöskään tarkoita, ettenkö haluaisi tehdä töitä, ettenkö viihtyisi työpaikassani tai ettenkö arvostaisi esimiehiäni.
Tiedän liikkuvani vähintäänkin maailman kolmanneksi vaarallisimmilla vesillä, jos mainitsen tässä yhteydessä valeteloitukset. Rinnastus on härski, koska valeteloitus, joka lähes poikkeuksetta tuhoaa uhrin mielenterveyden, on ihan eri kauheusluokan asia kuin töiden loppuminen saati niiden alkaminen tai muu työelämämuutos tai -epävarmuus. 
Tämän uhkarohkean ja liioittelevan rinnastuksen tarkoitus on kuitenkin osoittaa, ettei keskivertoihmisen mieli ole loputtoman joustava. Ja koska oman mieleni joustavuus sattuu jäämään alle keskiverron, joudun vähän väliä tekemään ankarasti töitä, että saisin päänsisäiset irtopalikat edes auttavaan järjestykseen.
Pienet yllätykset elämässä ovat monesti ihan virkistäviä juttuja, ja välillä on hauska tehdä asioita ihan ex tempore. Silloin tällöin myös jokin isompi mullistus saattaa olla pelkästään hyväksi.
Mutta jos elämä on koko ajan yhtä palikkakasan järjestämistä, jos kaikki on epävarmaa ja alati muuttuvaista, oleminen käy hyvin stressaavaksi.
Olen pyrkinyt kehittämään omaa melko onnetonta stressinsietokykyäni, mutta työ on pahasti kesken.
Kun elämässä jokin asia muuttuu, yritän hahmottaa edessäni sumun keskellä häämöttävää uutta maisemaa. Vähitellen saan siitä jotakin tolkkua, löydän polun, jota pitkin lähden varovasti etenemään.
Järjestän paitsi päänsisäisyyttäni myös todellisuuttani, arkeani, kaikkine paperisouveineen. Kun sumu lopulta rupeaa hälvenemään, ja askellukseni polulla alkaa löytää rytmiään, ilmaantuu jostain mikälie tullimies, joka läväyttää puomin eteeni ja pyytää pysähtymään. Hän ilmoittaa, että tällä polulla käyskentely loppuu nyt tähän. Hän osoittaa uuden suunnan. Siellä, minne hän näyttää sormellaan, näkyy hetken aikaa vain sumua.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Täyttä ymmärrystä vailla


”Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme? On vaikea ymmärtää, on vaikea ymmärtää”, alkaa Hassisen koneen biisi.
”Parhaimmillaankin toisen ymmärtäminen on lievä väärinkäsitys”, sanoo Kaari Utrio.

Kun toisen ihmisen oppii tuntemaan, alkaa arvata, mitä hän johonkin asiaan sanoo tai voisi sanoa. Kun kirjoitan jotakin vaikka Facebookiin, saatan kuulla useammankin ystävän, tutun tai sukulaisen äänen korvissani kommentoimassa kirjoittamaani olettamillani sanoilla.
Joskus toinen tosiaankin sanoo sen, mitä olin veikannut. Ja uskon, että useimmiten silloinkin, kun hän ei sano, hän olisi voinut sanoa.
Mutta joskus arvaus menee pieleen – pahasti. Ne kerrat jäävät mieleen.
Oletan, että sitä mukaa kun minä opin tuntemaan jotakuta, se joku oppii vastavuoroisesti tuntemaan minua ja minun tapaani käytellä kieltä. Siinä vaiheessa, kun luulen tietäväni, että olemme oppineet riittävässä määrin ymmärtämään toisiamme ja että se toinen on tottunut sarkastisiin, ironisiin, teräväsärmäisiin, kaksimielisiin, mauttomiin ja vähän vinoihin juttuihini, unohdan olla varovainen. Luulen, ettei tarvitse olla. 
Usein osaan olettaa, että toinen ei ihan ymmärrä minua. Mutta minulle ei tule mieleen, että toinen saattaisi ymmärtää sanomani täysin väärin.
Jos toinen tulkitsee pahaa tarkoittamattoman vitsin, kommentin tai vuodatuksen ilkeämieliseksi vittuiluksi, yllätyn ja petyn aina. Ja tulen surulliseksi.
Muistan yleensä paikat, missä jokin mieleen jäänyt keskustelu on käyty. Muistan esimerkiksi, että olimme silloisen poikaystäväni kanssa autossa ja erään lähiön pääväylällä, alittamassa kävelysiltaa, kun olin heittänyt jonkin – ehkä vähän roisin – letkautuksen. Se oli minun vinkkelistäni katsottuna vähämerkityksistä ja viatonta rupattelua, jonka tarkoituksena oli pitää vuorovaikutusta ja mukavaa tunnelmaa yllä. En edes muista, mitä sanoin. Mutta muistan, että mies vieressäni raivostui.
Minä olin puulla päähän lyöty. Enhän suinkaan ollut tarkoittanut loukata tai ärsyttää. Ja koska en ollut tarkoittanut millään tavoin provosoida, miehen raivo yllätti, ja jouduin kohtaamaan sen täysin suojautumattomana. Olisin voinut alkaa itkeä. Ehkä aloinkin, en muista.
Yhden kerran juttelin tsätissä erään kaverini kanssa, ja jaoin hänelle linkkejä ja juttuja, jotka minusta olivat lähes käsittämättömän hauskoja. Kuvittelin hänen käkättävän oman tietokoneensa ääressä yhtä kippurassa kuin minä käkätin omani. Mutta ei. Hän suuttui.
Vähän aikaa sitten purin toiselle kaverille ahdistustani paasaamalla asiaa, joka meni vähän yli kaverin oman kokemusmaailman. Kuitenkin oletin, että hän saa ajatuksen reunasta kiinni, ja ennen hänen todellista vastaustaan kuulin korvissani hänen äänellään sanotun lakonisen kommentin: ”Hehe. Ymmärrän.”
Osaisin tämän oletetun kommentin vieläpä tulkitakin. Se tarkoittaisi: ”Oikeasti en ihan ymmärrä, mutta ymmärrän, että sinä ymmärrät, että minä en ihan ymmärrä, ja se on meille molemmille ihan ok.”
Oletin siis, että hän tarjoaisi lievää sympatiaa, koska se olisi parasta, mihin hän pystyy, ja enempää en siksi voisi vaatiakaan. Mutta oletin väärin. Lievän sympatian sijaan hän kaatoi päälleni ämpärillisen vihamielisiä sammakoita.
Jos olen luullut, että olen puhunut toisen ihmisen kanssa samaa kieltä, mutta yhtäkkiä huomaan, että käytetyt kielet eivät todellisuudessa kuulu edes samaan kielikuntaan, tuntuu aina ihan helvetin pahalta. Maa murenee jalkojen alta ja itse murenen siihen kuoppaan.

torstai 13. syyskuuta 2012

Jump, jump, jumppaa


Eilen kuulin, että voin palata vanhaan työpaikkaani ensi maanantaina. On vain loppuviikko enää aikaa tehdä työttömien/päivävapaalaisten asioita. Jos vaikka menisi tänään herkkulounaalle johonkin hienoon paikkaan.
Eilen myös kävin lapsen ja lapsen isän kanssa psykologilla puhumassa lapsen rajuista raivareista. Käynti sujui mukavasti, mutta oli silti rankka rupeama. Sen jälkeen heitin lapsen päiväkotiin ja kävin kotona ennen kuin menin jumppaan ja sählyyn.
Olin stadionin keskiviikkojumpassa toista kertaa, ja kerta jäi näillä näkymin viimeiseksi, koska työt alkavat. Tai jatkuvat, miten vaan.
Ensimmäisen jumppakerran teemana oli venyttely. Vaikutti paperista luettuna ihan yksinkertaiselta ja rauhalliselta, mutta venyttelyt tehtiin nopeaan jumppatempoon musiikin tahdissa. Koko ajan vaihtui liike ja puoli, koko ajan piti käsillä tehdä yhtä liikettä ja samaan aikaan jaloilla toista, ja koko ajan minä olin hukassa, että miten ihmeessä käsi ja jalka kuuluu asetella, oikea vai vasen päälle, mihin suuntaan, en tajua ja ääh. Ensimmäisen kerran perusteella en näin ollen ollut ihan vakuuttunut, että tämä on minulle sopiva juttu, mutta päätin osallistua myös toiselle kerralle, koska aihe oli eri.
Eilisen ohjelmassa oli kuminauhajumppaa, ja positiivisesti ajattelin, että ihan kiva kokeilla tällaistakin, kun en ole koskaan ennen kokeillut. Mietin jopa, että tämä voisi olla minulle sopivaa touhua, paitsi että saattavat olla vähän turhan kevyitä liikkeitä.
No: ei ollut, eivätkä olleet.
Musiikki oli sitä samaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, se alkoi ärsyttää jo alkutunnista. Kokoelma hittibiisejä kautta aikain instumentaalijumputusversioina. Jumputi, jumptuti ja jotain pientä ääntelyä johonkin väliin, kuten Policen väkivaltaisesti kohdellussa kappaleessa, jossa naisääni ähki että es ou es. Välillä jotain jee-ee-eetä sekä tsung, tsung, uu-u-uu ja päälle panhuilusoolo.
Ja taas olisi pitänyt viuhtoa rytmikkäästi ja liikettä vähän väliä lennossa vaihtaen. Moinen meno ei minun aivoilleni kertakaikkiaan sovi. Aloin harmitella, että menin tänä syksynä lopettamaan mukavan leppoisan joogan, jota olin monta vuotta harrastanut.
Enkä minä, herra paratkoon, jaksanut edes tehdä niitä liikkeitä. Sen nyt vielä ymmärtää, että minua vanhempi ohjaajatar teki voimaharjoitukset kuminauhavastuksella kevyesti, mutta kun tuntui, että käsivarret ojentuivat oikeaoppisesti myös kaikilla muilla jumppaajilla, joista monet olivat jopa vuosikymmeniä minua vanhempia. Ja minä olen sentään jo vuoden käynyt jokseenkin säännöllisesti punttisalilla, pyöräillyt, hölkännyt, pelannut sählyä! Missä kestävyys, missä voima?
Olin kyllä nukkunut muutaman yön huonosti, mutta kyllä sitä silti luulisi johonkin fyysiseen ponnistukseen kykenevänsä. Vaan en vain saanut pidettyä käsivartta siinä asennossa, missä piti, eikä meinannut jalkalihaksissakaan riittää yty millään.
S.O.S.!
Saatan jotenkin kestää, että en enää ensi viikolla pääse osallistumaan.


Jaksaajaksaa


Lapsi herättää yöllä ja nukunta jää turhan vähiin. Ajattelen kuitenkin pitkästä aikaa lähteä hölkkälenkille. Ensin tuntuu, että mukavaahan tämä taas on, mutta vajaan parin kilometrin jälkeen en enää jaksa eikä huvita. Muutan hölkän kävelyksi ja koukkaan metsään. Kävelen rantapolkua ja menen isolle kivelle istumaan. Kivellä on muutama tumppi ja tulitikku. Katselen vettä ja mietin, että pitäisi vielä ehtiä soutamaan tänä syksynä.
Sitten jatkan kävelyä metsässä. Metsä on vain kapeahko kaistale kevyen liikenteen väylän ja järven välissä, mutta se on silti paikoin sankka ja luonnontilainen. Pari myrskyssä kaatunutta puuta kenottaa muihin puihin nojaten ja muutama makaa maata vasten.
Yhdestä puusta kuuluu tsik tsik ja lentää käpy maahan. Tuntuu, että vastaan voisi koska tahansa kävellä hirvi, karhu tai murhamies, mutta tiedän kaikki vaihtoehdot hyvin epätodennäköisiksi. Palaan kävelytielle ja yritän aloittaa uudestaan hölkkäämistä. Mutta en jaksa. Lopetan alkuunsa ja kävelen.
Seuraavan yönkin nukun huonosti. On olevinaan kaikenlaista murhetta ja miettimistä. Menen ennen yhdeksää sänkyyn, kun tuntuu, että olen sekä henkisesti että fyysisesti murusina, mutta ei uni silti ota tullakseen. Eikä varsinkaan tule jäädäkseen. Se tekee pikaisia vierailuja ja tarjoaa itseään levottomana, hauraana.
Purukalustoni on itsetuhoinen. Kun herään torkuskelun lomassa, tajuan purevani hampaita vimmatusti yhteen ja huomaan, että leukaperiin sattuu. En saa suuta kokonaan auki. Yritän rentouttaa kasvojani, mutta jännittyneisyys jättää Palaan pian -lapun tyynylle.
Seuraavana päivänä hampaita vihloo ja särkee.

perjantai 31. elokuuta 2012

Aamulla hotellihuoneessa


Äiti nousee ja etsii silmälasejaan.
”Laitan silmälasit päähän ja menen suihkuun.”
”Laitat silmälasit päähän ja menet suihkuun?” toistan, paitsi että vaihdan persoonamuodot ja loppuvälimerkin.
”Niin. En mä nyt naamaani siellä kastele.”
Eilen äiti pesi hiuksensa lavuaarissa. Oli kuulemma hankalaa.
”Ihme tapa pestä aina yksi osa kerrallaan”, päivittelen.
”No mitä väliä sillä on, jos joka paikka tulee kuitenkin pestyä.”

Vähän ajan päästä äiti kertoo menevänsä pesemään hampaat. Meinaan kysyä, että pesetkö nyt vain ylähampaat ja suojaat pyyhkeellä huolellisesti alahampaat, mutta en viitsi.
Kun äiti on aamutoimensa hoitanut, menen minä vuorostani vessaan. Kuulen, että suihkun hanasta valuu vesi. Sammutan sen.
Ajattelen raportoida äidille, että jätit sitten vesihanan valumaan, mutta pysynkin hiljaa.
Yritän tässä kai sitä vähän opetella. Sanomatta jättämistä.

Kiitos tunnustuksesta



Kiitos Celialle, jonka oma blogi on http://solmukohtia.blogspot.fi/.
Celia antoi blogissaan tunnustuksen Yhdelle mun kaverille, "jonka lakoninen kerronta hurmaa jatkuvasti". 

Uneton esimerkiksi Seattlessa


Ulkomailla on yleensä enimmäkseen mukavaa. Mutta nukkumattomuus ja sen myötä väsymys, jonka myötä levottomuus ja ärtyisyys, aiheuttavat jonkin verran hankaluutta. Nukkumattomuus johtuu oudosta paikasta, vieraasta sängystä, kuorsaavasta huonekaverista, huoneen ulkopuolelta kantautuvista äänistä, sen sellaisesta.
Kun vihdoin nukahdettuaan herää yöllä vessahätään, miettii, arvaisiko sitä lähteä könyämään toilettiin vai saisiko sitä vielä kuitenkin nukuttua täyttyneestä virtsarakosta huolimatta. Vessaan nousemisessa on se vaara, että uneen palaaminen ei sitten ehkä enää onnistukaan. Jalkautuessa väkisinkin vähän virkistyy ja samalla saattaa päänsisäinen lipasto sen verran heilahtaa, että laatikot raottuvat, ja niihin rullalle käärityt ajatukset livahtavat vapauteen, alkavat leijailla miten sattuu, törmäilevät toisiinsa, asettuvat sekavaan järjestykseen, tai jäävät kokonaan asettumatta.
Sitä saattaa vaikka alkaa miettiä, olisiko sittenkin pitänyt ostaa ne silmälasit siitä optikkoliikkeestä, jossa käytiin. Mitähän siinä alennuskupongissa sanottiinkaan alennusprosentiksi? Sitten tuleekin jo mieleen, että heti täältä palattua on aika neuvolapsykologille lapsen asioissa, ja sitä rupeaa miettimään, mitä siellä pitäisi sanoa. Aatoksiin alkaa nousta kaikkea huolestuttavaa lapsesta. Jostain ilmaantuu ajatus, että lapsen isä on kyllä tehnyt kunnioitettavan suorituksen lapsen kieroonkasvattamisprojektissa hänkin, ja sitten jo rupeaa muistamaan kaikkea muutakin hyvin epäkivaa entisestä miehestä.
Tällainen mielen liikehdintä saattaa alkaa, vaikka olisi vasta arponut – vähän liian kauan – noustako vessaan vai ei. Sitten sitä saattaa nousta, kun vahinko – se ajatusten valloilleen pääsemisvahinko – on ikään kuin jo tapahtunut. Jos vaikka sitten vessareissun jälkeen osaisikin jo rauhoittua.
Mutta kun pääsee takaisin sänkyyn, alkaa miettiä, että olisihan sitä samalla jaloittelulla voinut napata maitohappobakteerikapselin, kun tuo maha on aika kipeä, ja kameran patteritkin olisi saanut ottaa jo pois latauksesta. Sitten sitä hautoo vähän aikaa uudelleen nousemista ja jonkin ajan päästä sitä sitten nousee.
Tämän jälkeen voisi jo levollisesti uinahtaa, kun kaikki on mukavasti hoidettu. Voisi ehkä, jos viereinen sänky ei narisisi nukkujan kääntyillessä, ja jos kääntyilijä ei päästäisi valveilla ollessaan tuskaisia ähkäisyjä ja kuorsaisi nukkuessaan.
Purukiskokin olisi pitänyt ottaa matkalle mukaan, kun öisin tulee taas purtua hampaita vimmatusti yhteen. Siitä sitten taas seuraa, että päätä voi päivisin jomotella, ennestään arkoja hampaita aristaa vielä enemmän ja korvatkin särkevät.
Kun yrittää rentouttaa jännittynyttä suunseutua pitämällä suuta vähän raollaan, alkaa kuola valua tyynylle ja lakanalle. Lämminkään kuolalammikko poskea vasten ei ole erityisen miellyttävä, mutta vielä inhempaa on asentoa vaihtaessa osua vanhaan, jo kylmenneeseen lätäkköön.
Lopulta armollinen nukahdus koittaa. Jo pian kuitenkin nukkuminen vaihtuu heräämiseen kädet puutuneina. Kun asennon vaihtamisen jälkeen on melkein jo uppoamassa uudelleen uneen, huoneseura alkaa heräillä. Paluu unien kultalaan ei siis tule enää onnistumaan. Että helvetin hyvää huomenta vaan kaikille!

perjantai 24. elokuuta 2012

Kissaeläimiä salilla ja vanhojen muistelua


Menen aamulla punttisalille, vaikka jotkin lihakset ovat vielä vähän kipeät toissapäiväisen käynnin jäljiltä. Ei lisä pahaa tee; sillä se lähtee, millä on tullutkin ja muut vanhat hyvät sanonnat.
Salissa on lähinnä vakioporukkaa: eläkeikäisiä miehiä ja keski-ikäisiä naisia. Suurin osa miehistä on kuuskyt plus -sakkia, jotka muodostavat kiinteän tiimin. Vähän nuorempi mies, joka on satunnaisempi kävijä, juttelee enemmän naisten kanssa, samoin salin vanhin, noin satakolmevuotias jäntevä ukko.
Mutta tänään ilmaantuu uusi tulokaskin: nuori jantteri. Tai nuori pantteri (jonka hyvinmuodostuneita käsivarsia tämä vanha puuma katselee kiinnostuneena). Hänellä kun on mustaksi värjätyt kiiltävät hiukset poninhännällä ja hän on satakolmevuotiaan tavoin pienikokoinen ja jäntevä. Hänellä ei ole punttisalivaatteita. Tai hihaton musta paita nyt sellaisesta ehkä vielä menisi, mutta farkut metalliketjuineen eivät ihan. Hän alkaa heti jutella paikan miehistön kanssa, mutta en oikein kuule / saa selvää / keskity, ja minulle jää koko lailla arvoitukseksi, mitä hän tarinoi. Jollekin hänen sanomalleen miehet jossain vaiheessa hörähtävät, ja sitten he puhuvat, että töihin ei kannata mennä krapulassa.
Nuori kolli puhuu vähän epäselvästi ja laiskasti, niin kuin sanat laahaisivat pitkin kitalakea, kun hän kiskoo niitä vaivalloisesti itsestään. Ääni on kimittävähkö, kuin murroikäinen, hivenen akuankkamainen. Puhetavasta, äänestä ja pienestä koosta tulee jotenkin mieleen Kimmo. Rauha hänen sielulleen.
Minä olin 27, Kimmo 18. Se oli hyvin omituinen ihmissuhde. Sekin.
Tapailimme yli puoli vuotta. Senkin jälkeen hän soitteli minulle. Välillä jatkuvasti, välillä harvemmin. Pisimmillään meni ehkä vuosi, etten kuullut hänestä. Hän palvoi minua, mikä oli sekä ahdistavaa että imartelevaa. Hämmentävää. Kun leivoin kakun, joka jäi likisatuksi ja maistui pahalle, hän söi sitä, koska minä olin sen leiponut.
Hän soitti usein äitinsä puhelimesta. Omia puhelinlaskujaan hänellä ei yleensä ollut varaa maksaa. Aina en vastannut. Puhelut noudattelivat aina aika lailla samaa kaavaa.
No haloo”, minä vastasin innottomasti.
Oot jo heränny,” hän totesi.
Ääni oli humalainen tai lääketokkurainen, epäselvä.
No just nousin.”
Mitäpä kuuluu?”
Ei tässä mitään uutta kai.”
Jaa, jaa”, hän sanoi venyttäen narisevat vokaalinsa kestämään ärsyttävän kauan.
Hemmetin rasittava saundi. Helvetti, että tyypin piti vähän väliä soitella, vaikkei sitten saanut sanotuksi mitään. Minun oli yritettävä kuljettaa keskustelua jotenkin, vaikka en ylipäätään pitänyt puhelimessa puhumisesta.
No mitäs sulle?” kysyin.
No ei paljon paskaakaan. Samaa paskaa. Kaikki menee päin vittua. Mä oon aika rajun näkönenki, ku mulla on molemmat silmät mustana.”
Hän nauroi. Itselleenkö? Hänelläkin ehkä oli jokin alkeellinen kyky itseironiaan.
Että turpaas oot taas saanu. Keneltä tällä kertaa?”
No yhet tyypit vaan kävi kimppuun. Kun musta liikkuu kaikkia paskajuttuja, että myyn huumeita ja muuta.”
En halunnut ilkeillä. Siksi en sanonut, että eiväthän sinun osamääräsi sellaiseen riittäisi. Kas kun muut eivät sen vertaa hoksanneet. Tai ehkä he hoksasivat.
Jaa”, sanoin.
Aika vituiks menee kaikki.”
No sun pitäis kai koittaa tehä tolle sun elämälles jotain. Ei asiat vaan tapahdu. Kyllä niihin voi vaikuttaakin.”
Irvistin sille tädille, jonka kuulin puhuvan äänelläni.
Voitaisko me nähä? Maksaks sä mun matkan, jos mä tuun sinne?” hän mankui kuin lapsi.
No en tietenkään maksa. Ja mitä hyötyä siitä näkemisestä nyt sitten olis?”
No olis vaa. Ois kiva nähdä, ku ei oo moneen vuoteen nähty. Puhuttais kunnolla.”
Emmä usko, että siitä mitään hyötyä olis”, sanoin.
Ihan kaverina vaan. Tai voitais me kyllä pannakin, kun sä oot paras, ketä mulla on koskaan ollu.”
Jaaha. Ei me nyt kuule enää panna. Sun pitäis varmaan kattellla itelles uus tyttöystävä.”
Emmä halua ketään muuta kun sut. Mulle sopii tollanen vähän vanhempi.”
Aha.”
No voit sä ny maksaa, jos mä tuun sinne.”
No en voi, älä ny jankuta. Lakkaa juomasta ja hoida asioitas kuntoon. Lopetetaan nyt tää puhelu.”
Voin mä ny tulla sinne. Ihan kaverina vaa.”
Moi ny.”
No miks mä en voi?”
Älä jankuta, mun tarvii ny mennä. Moi ny”, sanoin.
No soitellaan. Pärjäile. Moi.”
Hän nitkautti aina puhelunsa lopetukseen asiallisen, aikuisen, vaihteen päälle. Vonkuminen, narina ja avuttomuus katosivat. Lopetus oli aina reipas. Kuin hän olisi käynnistänyt nauhan. Kuin olisimmekin olleet hyvät ja kaikin puolin tasavertaiset kaverukset, jotka soittelivat vuorotellen toisilleen, juttelevat mukavia ja tärkeitä, mitä tahansa, ja sanovat lopuksi: No soitellaan. Pärjäile. Moi.

Kaverilta kuulin Kimmon kuolemasta. Kuolinuutisen saatuani laitoin Kimmon äidin puhelimeen tekstiviestin, jossa otin osaa. Pian sen jälkeen hän soitti. Sain taas tuttuun tapaan puhelun Kimmon äidin puhelimesta, mutta ensimmäistä kertaa puhelimen omistajalta itseltään.
Ennen kuin vastasin, jouduin kohtaamaan muistikuvan, jossa Kimmon äiti tulee poikansa huoneeseen huonoon aikaan.
Ei tänne kukaan tule”, Kimmo oli vakuuttanut hetkeä aikaisemmin, kun olin tuntenut oloni jotenkin turvattomaksi ja epämukavaksi rakastajani parvisängyssä hänen pienessä huoneessaan tämän vanhempien kodissa. Epämukavuus kasvoi huomattavasti siinä vaiheessa, kun Kimmon äiti avasi huoneen oven ja Kimmo nosti päänsä jalkovälistäni. Kiskoin peittoa päälleni ja toivoin heilahtavan peiton taikovan minut jonnekin toisaalle tai vähintään näkymättömäksi.
Vastasin puhelimeen etunimelläni.
Se on Mirja, Kimmon äiti, hei”, hän aloitti itkuisella äänellä.
Hän kertoi, että Kimmo oli löydetty rannasta. Veressä alkoholia ja lääkkeitä. Itsemurha oli kuitenkin ilmeisesti ollut tahaton.
Itkimme yhdessä. En minä tietysti samalla lailla surrut kuin Kimmon äiti, mutta surin kuitenkin. Kimmon äitiparka. Kimmo-parka. Ehkä minun olisi pitänyt suostua tapaamaan hänet.
Juuri, kun Kimmolla alkoi olla asiat hyvin. Hänellä oli oma asuntokin”, Mirja sanoi.
Minä olin vähän eri mieltä, mutta en tietysti sanonut sitä. Tiesin Kimmon puheluiden perusteella, että hän ei viihtynyt asunnossaan ja että sovittelu ei ollut onnistunut. Hän odotti vankilatuomiota aseellisesta kioskiryöstöstä. Viimeistään vankilassa hänet olisi rääkätty hengiltä.
Kimmon äiti sanoi puhelun lopuksi: ”Soitellaan.”
Miksi? Siksikö, että se tuli jostakin automaatista, niin kuin Kimmonkin puheluiden lopetukset. Vai halusiko hän oikeasti, että soittelemme, että minä joskus soittaisin.
Tietenkään emme sen koommin soitelleet.


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Työvoiman palvelua


Enää ei ole työvoimatoimistoja, sen sijaan on työ- ja elinkeinotoimistoja ja työvoiman palvelukeskuksia. Työvoiman palvelukeskus -nimitys jättää liikkumavaraa tulkinnalle: meneekö työvoima keskukseen palveltavaksi ja palvelemaan?
Minulla reserviin siirtyneine työvoimineni on palvelukeskusaika kello yhdeksältä. Olen porraskäytävän alatasanteella noin kymmentä vaille. Kävelen hissille, jonka oven viereen kiinnitetyssä lapussa kerrotaan, että kuntouttavaan työtoimintaan neljänteen kerrokseen menevät asiakkaat pääsevät hissistä ulos, kun soittavat lappusessa ilmoitettuun numeroon, jolloin työntekijä tulee päästämään asiakkaan hissistä. Ihan älyttömän kätevää.
Onneksi olen itse menossa vain kolmanteen kerrokseen. Astun hissiin ja painan kolmosta. Mitään ei tapahdu. No, työttömällä on aikaa odottaa.
Sitten ovi sulkeutuu. Ja siinä kaikki. Painan uudestaan numeroa kolme. Hissi pysyy paikoillaan. Poistun hissistä ja kävelen kolmanteen kerrokseen. Rappukäytävässä kolmannen kerroksen suljetun oven kohdalla on kaksi miestä odottamassa. Vanhempi, siististi kammattu ja huolitellusti pukeutunut silmälasipäinen, luultavasti vähän alle viisikymppinen mies seisoo. Nuorempi, ylipainoinen, kalju, farkkuihin, t-paitaan ja mustaan hapsuliiviin pukeutunut istuu rappusilla. Hänen kätensä tärisevät vähän. Suljetun oven takaa livahtaa nainen rappuun, mutta ei päästä meitä sisään.
”Aukee yhdeksältä”, hän sanoo ja kävelee raput alas.
Istun lihavan miehen viereen. Hän haisee viinalta.
”Sisälle menossa?” hän kysyy,
Vastaan myöntävästi.
”Ja aika yhdeksäksi?”
”Juu”, sanon.
Miehet naurahtavat. He naurahtavat sille, että tässä meitä odotutetaan rappukäytävässä, vaikka meille on aika varattu yhdeksäksi. No, työttömällä on aikaa odottaa. Vaikka sitten rappukäytävässä.
Tuijotan vierustoverini sandaaleista kurkkivia paljaita varpaita. Kynnet ovat vähän likaiset, aika pitkät. Seisovalla miehellä on ruskeat purjehduskengät.
Tässä on tämä viiteryhmäni nyt sitten taas tässä kohden elämää, mietin ja napisen yhdessä miesten kanssa sitä, että pitää rappukäytävässä odotella.
Miehet kertovat, mistä kaukaa ovat matkustaneet typ-käynnilleen. Ja kun asumisasioista puhellaan, istuva mies jatkaa teemasta: ”Mun luona asuu nyt yks kaverikin. Mutta ei se mua haittaa. Se siivoo siellä.”
”Sellainen siivoova ihminen olis hyvä kyllä joka kodissa olla”, sanon, ”meiltä sellainen puuttuu.”
”Mulla ei oo rahaa, mutta kaverilla menee vielä huonommin. Sillä ei oo papereita ollenkaan, Kela-kortti vaan. Sillä oli Ruotsin paperit, mutta ne meni vanhaks. En tiedä, eikö se uskalla mennä poliisilaitokselle hakeen uusia", mies kertoo.
”Se ei mee enää töihin, sillä on selkä niin sökö.”
Kysyn, että eikö kaverin kannattaisi sitten hankkia eläkepaperit.
”Se onkin menossa nyt lääkärille. Että pääsis eläkkeelle. Mun ikänen.”
Kerron tuntevani useitakin nuoria eläkeläisiä.
Vieressäni istuva mies kaivaa muovisen koskenkorvapullon povestaan. Tarjoaa kohteliaasti ensin seisovalle miehelle:
”Maistuuko?”
”Ei, ei”, naurahtaa mies.
Minulle tarjoamatta vierustoverini ottaa pitkän huikan ja kadottaa putelin sen jälkeen jälleen liivinsä alle.
”Ei muuten, mutta kun alkaa olla tota vapinaa”, hän selittää, että emme luulisi, että hän muuten.
”On se kumma, kun rahaa ei oo, mutta viinaa on aina”, hän toteaa, vähän kuin jonkun näkymättömän paheksujan puolesta.
Seisova mies kaivaa taskustaan näytille kaksi seteliä: ”Mulla on tän verran vielä. Viistoista euroo.”
”Poltaksä?” rahamies kysyy istuvalta.
Kun istuva mies kertoo polttavansa, seisova mies kysyy, miten hänellä siihen on varaa.
”Mullahan on toi Teboilin kortti. Sillä saa. Se on mulle jääny niistä ajoista, kun olin vielä hommissa.”
Seisova mies kertoo lopettaneensa kaksi vuotta sitten sikarinpolton.
”Kolkyt vuotta poltin.”
Hän kertoo myös olleensa pitkään sairauslomalla jonkin fyysisen vaivan takia.
”Juu, mää olin kans”, sanoo istuva mies: ”suolisolmu.”
Seisova mies naurahtaa.
”Kaikenlaisia mukavia vaivoja.”
”Joo, muthan leikattiin tosta auki.”
Istuva mies vetää etusormellaan viivan mahansa poikki ylhäältä alas.
”Ommeltiinko kiinni kanssa? Ettei pääse koskenkorvat valumaan ulos”, seisova mies hihittelee.
”Joo. Tai ei ommeltu. Laitettiin semmoset niitit.”
”Nitojalla kiinni”, hymyilee seisova mies.
Istuva mies lisää vielä: ”Mulla oli avannekin – paskapussi.”

Noin minuuttia vaille yhdeksän nuori aran näköinen tyttö tulee avaamaan oven, ja pääsemme aulaan istumaan. Ja seisova mies pääsee vessaan, hänellä kuulemma oli jo kova hätä. Oven avannut tyttö, jolla on pitkä taakse letitetty tukka ja silmälasit, menee aulassa olevaan hissiin ja tekee mitä ilmeisimmin tarvittavat asetukset, jotta hissi alkaa toimia.
”Oliskohan mulla mynttoneita?” mies miettii ääneen ja hymyilee minulle vähän. Hän kaivelee housujensa taskua ja löytää sieltä hengenraikastajan, joka pastillin ulkonäöstä päätellen on pyörinyt ja kostunut taskunpohjalla jo hyvän aikaa. Mies panee pastillin suuhunsa.
Vessasta tuleva mies istuu Mynthon-miehen viereen.
He jatkavat jutusteluaan. Mynthon-mies kertoo vuokransa olevan yli viisi sataa.
”Mulla ei oo vuokraa, kun ei ole asuntoakaan. Osoite: Poste restante.”
Minua tullaan kutsumaan ensimmäisenä aulasta, jonne on tullut vielä kaksi muutakin odottajaa. Pääsen taas kerran juttelemaan kahden työllisyydenhoidon ammattilaisen kanssa työhistoriastani ja työnhakusuunnitelmistani. Myöhemmin naisseuraamme liittyy mies, jolle kertaan jälleen samoja asioita ja jonka kanssa sovin tapaamisen muutaman viikon päähän. Hänelle menen esittelemään ansioluetteloani, ja hän sitten mahdollisesti tukee ja avustaa minua työnetsinnässäni.
Vähän ennen lähtöäni pyydän hakemuksen ansiosidonnaisen päivärahan hakemista varten. He ihmettelevät, olenko minä oikeutettu sellaiseen. Väitän olevani. Hei kuitenkin kertovat, että palkkatuetusta työstä hyvitetään vain puolet, kun katsotaan työssäoloehdon täyttymistä. Kuulen asiasta ensimmäistä kertaa. Aina jotakin yllätystä. Olen minä työelämässäkin törmännyt monenlaisiin haasteisiin, mutta työttömyys se vasta haasteellinen ala on. Riittävä perehtyneisyys tuntuu olevan mahdotonta.
Käy ilmi myös ristiriita työtodistuksen ja todellisuuden välillä viimeisen kahden kuukauden työpätkäni osalta. Vaikka työ oli ”normaalia” palkkatyötä, työtodistuksessani lukee sen olleen palkkatukityötä. On siis haettava uusi työtodistuskin, ennen kuin voit täytellä päivärahahakemusta.
Pyydän varmuuden vuoksi myös ansiosidonnaisen päivärahan hakemusta, vaikka minun onkin laskeskeltava uudelleen työssäoloehtoni täyttyminen.
”Ei meillä täällä ole, täytyy kysyä tuosta aulasta, onko siellä.”
Menen työntekijöistä yhden kassa aulaan, jossa sitten yhteensä kolmen työntekijän voimin ihmetellään, onko heillä päivärahahakemuksia ja missähän niitä olisi. Monta kaappia ja laatikkoa myöhemmin etsitty paperi löytyy ja saan sen mukaani. Vaikka eiväthän ne minun työviikkoni ansiosidonnaiseen riitä. Saatana.
Lähes tunnin palvelukeskussession jälkeen heipatan työllistämäni porukan. Odotustilassa istuu kolme asiakasta.
Lähtiessäni poikkean vielä aulan vessaan. Painan valokatkaisijaa. Kestää ihmeen kauan, ennen kuin valo syttyy. No, työttömällä on aikaa odottaa.
Lopulta valo syttyy, mutta vain käsienpesuosastoon. Vessan puoli jää pimeäksi.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Hetki ennen katastrofia


Olin ehkä lukion ensimmäisellä luokalla, kun pyöräilin riippusiltaa ylös ja vastaan käveli mielenterveysongelmainen nainen, joka oli mahdollisesti myös humalassa. Hän käveli suoraan kohti, joten minun oli pysähdyttävä. Nainen tarttui kiinni sekä minusta että pyörästä ja työnsi minut sillan kaidetta vasten. Kaikki tapahtui nopeasti.
Kun olin ahdistettuna pyöräni ja kaiteen väliin, tajusin, etten pääse tästä mihinkään. Tajusin, että hän voi tehdä minulle mitä tahansa, enkä minä pääse pakoon. Nainen kysyi uhkaavalla äänellä: ”Uskotko sä Jumalaan?”
Mietin tuskallisen pitkän sekunnin, kumpi vastaus on oikea, ja koska naisen hyökkäävä toiminta ei minusta ihan nasaretilaisen oppien mukaista ollut, vastasin, että en.
Vastaus oli väärä.
Nainen tönäisi minua vähän ja komensi: ”Ala uskoa!”
Lupasin, ja hän päästi minut menemään.
Ymmärrän hyvin, että miekka on toimiva apuväline käännytystyössä.
Aika lailla samoihin aikoihin osuu tapaus, jolloin nousin tuntemattoman nuoren miehen autoon. Hän oli joskus aiemminkin pyytänyt minua kyytiin, kun oli nähnyt minut kävelemässä yksin yöllä kaupungilta kotiin. Olin kieltäytynyt, mutta olin miettinyt, mahtaako mies olla joku, joka minun pitäisi tuntea, kenties veljen kaveri, koska hän oli puhutellut minua kovin tuttavallisesti. Kun hän sitten taas kerran tarjosi kyytiä, ajattelin, että no jos nyt vaikka sitten. Menin autoon.
Kun olimme lähellä kotiani, mies kysyi, lähtisinkö kuitenkin hänen mukanaan vielä vähän ajelemaan, hän tuo minut kotiin sitten. Suostuin.
Kun olimme pimeällä tiellä, kaukana taajamasta, hän ehdotti, että laittaisin käteni hänen reidelleen. Tämä oli hetki, jolloin tajusin, että en pääse pakoon, että hän voi tehdä mitä vain.
Laitoin vaivaantuneena käteni hänen reidelleen.
”Voisitko liikuttaa sitä kättäs vähän ja painaa pääs tohon mun jalkojen väliin.”
Aloin liikuttaa kättäni hitaasti edestakaisin miehen reidellä ja sanoin mahdollisimman kevyen leikkisästi, että ehkä mä nyt en laita sitä päätä tohon, se vois haitata sun ajamista. 
Pian sen jälkeen yritin huolettoman hyväntuulisesti ehdottaa, että ajettaisiin taas kaupunkiin päin.
Hän noudatti ehdotustani. Koetin jutella mukavia ja hymyillä paljon. Pidin kättä miehen reidellä, kunnes olimme kaupungin katuvalojen alla. Kun olimme ehtineet pääkadulle asti, sanoin, että mä voisin jäädä tässä pois. Olin päättänyt, että jos hän ei pysähdy, hyppään autosta vauhdissa, joka ei keskusta-alueella ollut kovin suuri. Mies kuitenkin ajoi tien sivuun ja antoi minun poistua pysähtyneestä autosta.
Muutamaa vuotta myöhemmin olin yksikseni menossa Barcelonan Picasso-museoon, mutta olin unohtanut, että on maanantai ja tyypillinen museoiden kiinniolopäivä. Museon lähistöllä kävelleessäni olin harhautunut vaarallisena pidettyyn kaupunginosaan, ja sain huomata, ettei kortteliston maine ollut tuulesta temmattu.
Kohdalleni osui jälleen mielenterveysongelmainen nainen. Minut nähdessään hän alkoi huutaa kuin eläin ja syöksyi päälleni. Nainen tunki likaiset sormensa suuhuni ja työnsi minut seinää vasten. Tämä keski-ikäinen espanjatar oli pesemätön ja pahanhajuinen eikä ilmeisesti pitänyt turisteista. Jälleen olin tilanteessa, jolloin tajusin, että tässä olen enkä muuta voi. Ainoa asia, mitä kykenin suustani saamaan, oli typertyneesti naurahdettu ”hui”. Uskoin, että nainen ryöstää minut, satuttaa minua esimerkiksi veitsellä tai sekä että.
Mutta ei. Hän vain huusi kuin tapettava ja piti minut hetken aikaa seinää vasten, sitten lähti pois.

Painajaisissakin tuskaisin hetki on se, kun tajuaa, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa, että enää ei ole mahdollisuutta paeta.
Valveilla ollessa point of no return on paitsi kamala, joskus myös ristiriitaisesti viimeinen hyvä. Tuohon hetkeen saattaa haluta jäädä roikkumaan ikuisiksi ajoiksi, koska se on hetki, jolloin pahinta ei vielä ole tapahtunut.
Kuulin joskus kirjasta, jonka tarina kertoo tuosta sekunnin osasta, mutta en ole lukenut sitä. Siinä lapsi on jäämässä auton alle, mutta hetki, jolloin auto ei ole vielä osunut lapseen, on hetki, jolloin kaikki on vielä hyvin.
Kun lapseni oli vauva, hän oli isänsä kylvetettävänä kylpyhuoneessa. Kylvyn jälkeen isä kuivasi lapsen ja laittoi jälkeläisellemme vaipan ja yövaatteet. Oletin, että tämän jälkeen isä kaataa kylvystä vedet pois ja on lapsen kanssa. Minä istuin omassa työhuoneessani.
Jossain vaiheessa olin kuulevani veden loiskahduksen. En jäänyt kuitenkaan ihmettelemään asiaa, en kai uskaltanut jäädä. Pyyhkäisin kuulokuvan pois ja jatkoin hommiani. Kun jonkin ajan päästä kuulin taas loisketta, jäin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja pakotin sitten itseni keskeyttämään työni ja nousemaan tuolista. Kävelin hitaasti ja varovasti olohuoneen poikki. Kun olin ehtinyt miehen työhuoneen ovelle, näin miehen istuvan tietokoneensa ääressä ilman vauvaa.
Nyt ehkä odotuksenmukainen reaktio olisi ollut sännätä salamana kylpyhuoneeseen, mutta minä jatkoin matkaa hyvin hitaasti. Hyvin varovasti. Tämä oli se hetki, kun kaikki oli vielä hyvin. Kylpyhuoneeseen meneminen oli todella pelottavaa. Mutta menin sinne.
Lapsi istui tyytyväisenä kylpyammeessaan vaatteet märkänä, vaippa tonnin painoisena vedestä. Mies oli unohtanut tyhjentää vannan ja sitten jo kohta unohtanut itsensä koneelleen. Lapsi oli konttaillut kylpyhuoneeseen ja kiivennyt takaisin muoviammeeseen.
Mutta pahin ei ollut tapahtunut.

perjantai 10. elokuuta 2012

Seuraa Jeesusta!


Aamun lehteä lukiessa silmiin osuu kuva ysisatas-Saabista, joka on maalattu vanhan poliisiauton näköiseksi. Kyljessä ei kuitenkaan lue POLIISI vaan JOH. 3:16. (Googlettamalla selviää, että kyseinen Raamatun kohta on: Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.)
Kuvan alla on juttu, joka kertoo, että auto kuuluu lapsuuden kotikuntani helluntaiseurakunnan pastorille. Jutussa kerrotaan myös, että auton perässä lukee: Älä mua seuraa, seuraa Jeesusta.
Lause kuulostaa tutulta ja johdattaa minut varhaisnuoruuteeni ja – kuinka ollakaan – helluntaiseurakunnan teetupaan.
Googlaan saabistin selvittääkseni, voisiko kyseessä olla sama mies, jonka kanssa minä tyttökavereineni kinasin kahdeksankymmentäluvulla puisen pienkerrostalon kellarissa. Internetin tiedot osoittavat, että eri mies. Tämä pastori on liian nuori ja liian äskettäin uskonsa omaksunut.
Moni hakukoneen tarjoama linkki vie kuviin miehen huomiota herättävästä autosta, ja autokuvat taas alkavat livuttaa mieleeni helluntaiseurakuntamuistojen lisäksi lapsuuden automuistoja.
Ennen Saab 900:aa poliisiautoina oli Volvoja ja Saab ysiysejä. En tiedä, johtuiko poliisiautoista vai mistä, mutta minun ensimmäinen autonmerkkisuosikkini, ehkä joskus viiden ikävuoden hujakoilla, oli juuri Saab 99. Niihin aikoihin meidän taloon muutti pieni Tuuli-tyttö, jonka perheellä oli tuollainen Saab, ruskea. Se oli minusta hieno auto.
Muistan kaikkien lapsuudenaikaisten kavereitteni sekä naapuriemme autot ja yhden kaverin perheen auton rekisterinumeronkin. Meidän perheellä oli siihen aikaan harmahtava Lada, jonka hohdokkuutta yhden kaverin silmissä yritin lisätä valehtelemalla, että siinä on jääkaappi.
Siihen aikaan isäni ei tavannut lukita auton ovia, ja menin välillä kavereiden kanssa Ladaan leikkimään, vaikka se oli kiellettyä. Rattia piti yrittää väännellä vain ihan vähän, ettei se jämähtäisi lukkoon, mutta kyllähn se aina jämähti. Kerran isä tuli riuhtaisemaan minut kuskin paikalta ja antoi kunnon tukkapöllyt. Kun oli sanottu, ettei auto ole leikkipaikka.
Meidän Ladan rekisteri oli ämäf kakskuusyks. Kilpi oli mustapohjainen. Seuraavassa autossa, joka oli valkoinen BMW, kilven pohja oli jo valkoinen ja rekisteri uuhoopee viisnollakaks. Se auto oli meillä meillä vielä siihen aikaan, aika huonokuntoisena, kun aloittelimme nuoruutta ja iltojen viettoa pois kotoa. Bemari ostettiin käytettynä eikä sitä huollettu koskaan.
Kylmillä säillä poikkesimme joskus helluntaiseurakunnan teetupaan lämmittelemään ja kuulemaan uskonmiehiltä muun muassa, että vastasyntyneen kaste on saatanallinen toimenpide.
Teetuvalla kävi välillä muitakin nuoria kylmyyspakolaisia, kerran Jannekin, johon kaverini kanssa olin ihastunut.
Kun Janne ystävineen nousi omasta pöydästään ja lähti kohti portaita, me kaverini kanssa päätimme oitis lähteä myös. Kun olimme portaiden alapäässä, pojat jo melkein ulko-ovella, helluntaiseurakunnan pastori huusi peräämme: ”Älkää poikia seuratko, seuratkaa Jeesusta.”  

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Vaikeita temppuja


Äiti oli meillä yötä. Aamulla, kun minä seisoin pahaa aavistamattomana parvekkeen oven edessä ja äiti seisoi ihan lähellä minua, hän kysyi: ”Missä sulla se tatuointi on?”
Olin tavallaan osannut odottaa tätä hetkeä, joten tullessani tällä tavoin yllätetyksi en ollut ihan kauhean yllättynyt. Loppujen lopuksi yllättävintä oli ehkä se, että lapseni oli tullut maininneeksi mummulleen äitinsä tatuoinnista vasta eilen.
Vastaukseksi osoitin hihaani, tatuointikohtaa.
Yritin olla tuntematta itseäni noloksi lapseksi, joka on ollut tuhma, jäänyt kiinni kielletystä asiasta ja tuottanut pettymyksen äidilleen. En tiedä, miten onnistuin. Enkä tiedä, oliko äitikin yrittänyt olla kuulostamatta syyttävältä aikuiselta, mutta jos oli, hän ainakaan ei onnistunut.
”Onko se iso?” äiti jatkoi tenttaamista, ja koska tiesin, että hän tarkoitti, että eihän se nyt vaan herranjumala ole kauhean iso, sanoin hätäpäissäni (toki kepeän viileää välinpitämättömyyttä tavoitellen), että ei. Sitten jo mietin, että mahtoiko se olla valhe, onhan ihon alaisella tekstillä sentään pituutta viitisentoista senttiä.
Olisi kiva kasvaa aikuiseksi, jopa äiti-suhteessaan, mutta mitenhän sellainen temppu tehdään?

Viime aikoina olen päivisin ollut vähän väsynyt ja aikaansaamaton, mutta pari päivää sitten päätin hoitaa vihdoin makuuhuoneen verhoasiat kuntoon. Nousin keittiöjakkaralle ja palautin kiskoiltaan pudonneen verhopidikkeen takaisin ruotuun. Pala kakkua. An easy frankfurter. Seuraavaksi oli vuorossa rullaverhon operointi, joten pujottauduin yläverhon alle. Kapan heiluttelun myötä sain kasvoilleni ja hengitysteihin kohtuullisen pölläyksen tomua.
Muovinen pienistä palleroisista koostuva ketju, jota vetämällä rullaverhon olisi pitänyt nousta ja laskea, oli liikkunut niin, että lukkokohta oli joutunut ylös, eikä ketju päässyt kulkemaan kuin pienen matkan ylöspäin. Yritin saada stopparia kiskottua alemmas ensin hyvällä, mutta eihän se mihinkään liikkunut. Koska minun hermojani ei ole laadittu soveltumaan pitkäjänteiseen puuhasteluun, yritin ratkaista ongelman kärsivällisen mietinnän sijaan käyttämällä raakaa eli epäkypsää voimaa ja nykäisin ketjusta vähän reippaammin. Ja katso, ykskaks minulla oli lattialla pitkä pätkä katkennutta muoviketjua ja ikkunassa rullaverho, jota voisi tästä eteenpäin käyttää kätevästi sillä keinoin, että nousee keittiöjakkaralle ja pyörittää rullaa käsin. Joskaan rulla ei tälläkään menetelmällä helposti liiku.
Toisaalta, kai se rullaverho voi olla aina alhaallakin. Säästyy siinäkin mukavasti aikaa tähdellisemmille askareille, kun ei päivittäin hilaile verhoa ylös–alas. Valoahan saa lampustakin.

Täytynee hakea pyykit alakerran koneesta ja mennä suihkuun. Jos jaksaisi sitten vielä jokusen tunnin pysytellä hereillä ja seurustella lapsen kanssa, jolla on asiaa koko ajan. Loputtomasti kysymyksiä, loputtomasti selostettavaa. Ja kaiken aikaa kauhea vauhti päällä. Hän ei ole mikään hiljainen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi.
”Mikä on semmonen kortti, jossa on neljä pientä sydäntä ja kaks isoo ja niissä on semmonen väkänen niin kuin omenassa?” hän kysyy.
”Pata kakkonen”, vastaan.
Lapsi tuo silmieni eteen patakakkospelikortin niin että katsoo itse kortin selkäpuolta ja selostaa taikurin elkein:
”Mun pitää arvata, mikä kortti tää on. Mä en oo ees kattonu sitä. Ööö, pata kakkonen! Oliko oikein?”

torstai 2. elokuuta 2012

Elokuu


On vasta toinen päivä elokuuta, ja hoksaan jo kääntää seinäkalenterista esiin kuluvan kuukauden. Näin sitä vaan työtönkin seuraa aikaansa. Usein sivu tulee käännettyä aikaisintaan kuun puolivälin paikkeilla.
Elokuu. Kuolokuun vastakohta? Vittu eletään / vielä kun ehditään.
Päätä särkee vähän. Tai oikeastaan paljon. Pitäisi lähteä ulos.
Pitäisi taas kaikenlaista. Kalenterin sivu on jo käännetty, mutta makuhuoneen yläverhon (on sillä kai joku hienompikin nimi, kappa?) kiskoiltaan pudonneen verhoklipsin (on sillä kai joku hienompikin nimi, en tiedä mikä) voisi vihdoin kiinnittää takaisin uraansa. Samaisen ikkunan pimennysverhon voisi ehkä korjata, että sen saisi hilattua vähän korkeammalle; nyt se jumittuu paljastettuaan 20 sentin valokaistaleen ikkunan alareunasta. Roskia voisi viedä, pölyjä pyyhkiä, leikkuulaudalta kipata muruset roskiin, kuivuneet pyykit siirtää kylpyhuoneesta kaappeihin, nostaa takin ja juomapullon lattialta, lähteä lounaalle, käydä kaupassa, hakea töitä, olla masentumatta, ryhdistäytyä.
Aamun lehtikin on vielä lukematta.
Eilen oli lähes vuoden tauon jälkeen ensimmäinen työttömyyspäivä. Kävin lenkillä ja asuntomessuilla. Vasta illalla oli aikaa olla surumielinen ja yksinäinen.
Asuntomessuilla oli enimmäkseen pariskuntia, sen näköisiä pariskuntia, että he olivat hakemassa vinkkejä omaan yhteiseen rakenteilla tai vähintäänkin suunnitteilla olevaan kotiinsa. Minä varmaan näytin ihan siltä mikä olinkin: huonosti naamioitunut soluttautua, joka vain pällistelee ilman pienintäkään aikomusta rakentaa, remontoida tai ostaa helvetin kallista designkiuasta.
Sisäänkäyntiä seurasi messuhalli, jossa oli tyrkyllä kaikenlaista huonekalua ja sisustustuotetta. Yhden pariskunnan naisosapuoli nosti pöydästä mustaa kassimaista koria tai korimaista kassia ja kysyi mieheltään: ”Kävisikö tää meijän kylppäriin?”
”Ei”, mies sanoi.
”Miksei?”
”Ei.”
”Miksei?”
”Ei.”
Parisuhdekommunikaatio on iloinen asia.
Kiersin messutaloja, mutta vain harvoin jaksoin juurikaan innostua mistään näkemästäni. Suurin osa kaikesta siitä, mikä ei ollut rumaa tai tylsää, oli ihankivaa.
Yhden talon eteisessä kuitenkin koin melko tuntuvan elämyksen: Kaulallani oli jotakin, ja yritin huiskaista sen pois. Silloin se pisti. Jumankekka, että teki hetken aikaa kipeää. Lapsuudestani muistin, että ampiaisen pisto ei kuitenkaan satu kovin kauan. Messutalojen peileistä koetin kurkkia, minkämoinen jälki kaulallani on ja kuinka isoksi pistoalue turpoaa.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Lyhyt virsi kauneudesta


On tulossa kuuma päivä, jo ennen aamukymmentä lämpömittarilukema on 27. Päätän lähteä parinkymmenen minuutin hölkälle. Yleensä lenkkeilen verkkareissa, mutta nyt on niin lämmin, että kaivan kaapista – öö... jumppasortsit? En edes tiedä, mikä kyseinen vaatekappale on nimeltään. En yleensä liiku verhoamattomin jaloin, koska silloin tunnen itseni jotenkin – öö... alastomaksi. Suojattomaksi. Jopa t-paita päällä on vähän samanlainen olo, mutta lyhythihaisia paitoja sentään käytän useammin kuin lyhytpunttisia housuja.
Matka taittuu kivuttomasti. Lämpökään ei tunnu tukalalta, pieni tuuli käy koko ajan. Aina kun joku tulee vastaan, kiskon paitaa vähän alemmas ja käännän katseeni tien reunaan, yritän mukamas mennä edes vähän piiloon. En tiedä, miksi olen niin epävarma itsestäni. Tiedän, että minullakin olisi oikeus olla ihan rennosti vähäpukeinen kuumana kesäpäivänä. Ajaudun miettimään ulkonäkökysymyksiä enemmänkin.
Kauneus ja rumuus ovat aika epäreiluja asioita. Totta kai ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä, joiden johdosta tilanne pikkuisen tasaantuu, ja tietysti ihminen pystyy jossain määrin vaikuttamaan siihen, miltä näyttää. Ihminen ei kuitenkaan voi mitään esimerkiksi sille, missä kohdassa päätä silmät tai nenä sattuvat sijaitsemaan, eikä sille, minkä muotoisia tai kokoisia nämä osat ovat. Ja kaikista makuasialätinöistä huolimatta on ihmisiä, jotka ovat hyvin monen mielestä hyvin kauniita ja ihmisiä, jotka hyvin monen mielestä ovat hyvin epäviehättäviä.
Ihminen ei ole pelkkää ulkonäköä, mutta ihan varmasti kauniit ihmiset saavat myönteistä huomiota osakseen merkittävästi enemmän kuin rumat ihmiset. Kauniilta ihmisiltä siedetään perseilyä huomattavasti enemmän kuin rumilta ihmisiltä, ja rumien ihmisten on tehtävä paljon enemmän työtä päästäkseen edes vähän osalliseksi siitä hyvästä, mitä kaunis saa tekemättä yhtään mitään.
Vaikka minä epävarmoina hetkinäni uskon vakaasti, että se kuuluisa suohirviökin kavahtaisi ulkomuotoani, tiedän, ettei osani ihan surkea ole.
Lähestyn jo lenkkini loppusuoraa ja siltaa, jonka kaidetta vasten nojailee viisi venäläismiestä. Teen kansallisuusoletuksen miesten ulkonäöstä. Myöhemmät äänihavainnot tukevat arvausta. Ensin kaikki miehet katselevat järvelle päin, sitten rivin ensimmäinen kääntyy katsomaan minua ja mitä ilmeisimmin tiedottaa vierustoverilleen lähestymisestäni, koska pian hänkin kääntyy katsomaan. Rivillinen miehiä kääntyy yksitellen ympäri kuin jossakin Broadway-musikaalissa, ja he kaikki tuijottavat minua, kun hölkkään ohi. Vaistomaisesti oikaisen ryhtiäni ja vedän vatsaa sisään. Toinen tai kolmas vasemmalta sanoo, että vau – tai öö... ehkä se sittenkin on englantia ja wow. En osaa olla erityisen imarreltu tästä saamastani huomiosta, vaikka sanallinen arviointi onkin hyväksyvä.
Mutta minun vaivaantumiseni lienee pieni hinta, jos kalvakkakinttuinen ohihölkkäni toi jotakin iloa turistijoukon aamupäivään.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Ihme insinööri


Olen monesti ihmetellyt, miksi olen enää missään tekemisissä eräänkin insinöörin kanssa. Jos vaikka siksi, että hänen musiikkimaksunsa on pieneltä osin yhteneväinen omani kanssa? Aika heikolta säikeeltä vaikuttaa, mutta toisaalta, kun ensimmäisen avioliittoni loppuvaiheessa aloin listata silloisen siippani viehättäviä ominaisuuksia, en keksinyt juuri muuta kuin että hän osaa soittaa bassoa ja sahaa.
Mutta aviomiehestäni sentään olin löytänyt joskus vaikka mitä ihailtavaa, tämä case engineer on kolissut tyhjyyttään alusta asti.
Hän kuitenkin aina välillä innostuu tulemaan vieraisille, viimeksi tällä viikolla. Ja jos edellisestä tapaamisesta on kulunut tarpeeksi paljon aikaa, päädyn toivottamaan hänet tervetulleeksi ylenpalttisen ystävällisin sanankääntein kuten huokaisemalla esimerkiksi: ”Senkus.”
Kaikilla tarinoilla on myös alku, niin tälläkin.
Olisikohan siitä jo lähemmäksi pari vuotta, kun olin tyttökaverini kanssa eräässä yökerhossa. Minulla oli jalassani saappaat, jotka olivat kipeyttäneet jalkapöytäni pahan kerran. Siksi päädyin riisumaan violetit varsikenkäni, jemmasin ne pöydän alle ja juoksentelin loppuillan sukkasillani väistellen lasinsiruja ja alkoholijuomalammikoita parhaani mukaan. 
Jossain vaiheessa tuli hyvä biisi – saattoi olla Hassisen konetta – ja menimme kaverin kanssa tanssilattialle pomppimaan. Sillä välin pöytämme vallattiin. Palasimme pöytään ilmoittamaan, että anteeksi herrat, minun kenkäni ovat täällä, saammeko palata pöytään istumaan. Nuoret miehet tekivät tilaa. Kertoivat olevansa veljeksiä. Toinen oli minusta ihan riittävän nuori ja kaunis, joten valomerkin jälkeen oli soidinfraseologian aika. Hän ei halunnut lähteä minun luokseni mutta sanoi, että minä voin lähteä hänen mukaansa.
”No haluatko sä, että mä tulen?”
”Tuu vaan.”
Kerron, että minulla on nälkä.
”Voidaan hakee sulle jotain ruokaa matkalla”, hän sanoo.
”Etkö sä halua syödä mitään?” kysyn.
”Ei mun niin tee mieli.”
Pitserioissa on pitkät jonot, siksi menemme kebab-paikkaan.
”Yks pitakebab mukaan”, hän tilaa.
”Mitä sulle?” tumma mies tiskin takana kysyy minulta.
”Ei kai sit mitään”, sanon, kun luulen, että seuralaiseni tilasi ruuan minulle.
”Mä tilasin ton itelleni”, hän kuitenkin oikaisee.
Minua nolottaa.
”No mulle sit samanlainen”, sanon ja yritän olla punastumatta.
Helvettiäkö hän sitten antaa ymmärtää, ettei syö itse ja puhuu ruuan hakemisesta minulle. Aina näitä kiusallisia väärinkäsityksiä tulee, ja minä jään niitä sitten miettimään. Pitäisi tietysti aina kysyä ja varmistaa kaikki.
Saamme eväämme ja menemme miehen kotiin. Kämppä on tilavahko yksiö. Istun sohvalle ja silmäilen ympärilleni: Tietokonepöydällä on kone auki, koneen vieressä tavaraa. Muualla irtotavaraa ei juuri olekaan, sohvapöydällä sentään jokunen lehti. Sohvapöydän alla likainen sinisenkirjava matto. Televisiopöytä on tasaisen, vaaleanharmaan pölykerroksen peittämä. Parivuode on petaamaton. Seinät ovat valkoiset ja tyhjät lukuun ottamatta halvannäköistä kehystettyä maisemajulistetta tietokonepöydän yläpuolella. Sohvan päällä on lakana. Hän kuulemma tykkää makoilla sohvalla ja välillä nukahtaakin siihen. Sellaistahan ihmiset tekevät, mutta yleensä ilman lakanaa.
”Voiko tähän nyt istua, vai haluatko ottaa tän lakanan ensin pois?” kysyn.
”Istu vaan, pesuun se lakana täytyy muutenkin laittaa.”
Mahtaako mies pitää minua kovinkin saastaisena, mietin, mutta istun mitään sanomatta lakanalle. Mies tuo pyytämättä pitakebabini alle lautasen ja pyytämällä haarukan. Kun nostan ensimmäisen haarukallisen suuhuni, osa lihoista ja raasteesta putoaa matolle. Itse en edes huomaa, mies huomauttaa asiasta. Siivoan jälkeni. Mies itse siirtyy syömään keittiöön, tiskipöydän päälle. Hän vaikuttaa ristiriitaiselta sekoitukselta tyystin siivousta harrastamatonta ihmistä ja siisteysintoilijaa. Loppupäätelmä: Hän haluaa, että hän itse ja muut sotkevat mahdollisimman vähän, koska hän ei koskaan siivoa. Hän kestää vähitellen vahvenevat pölykerrokset ja maton vähittäin etenevän likaantumisen, mutta ei mitään yksittäistä silmin nähden sotkua lisäävää tapahtumaa.
Käyn keittiössä juomassa. Hänellä on astianpesukone. Astiakaapit ovat lähes tyhjät, mutta löydän kaapista yhden mukin. Juon siitä vettä ja nostan mukin takaisin kaappiin. Hän ei varmaankaan pitäisi huuhtelemattoman astian palauttamisesta ritilän päälle, mutta mies ei ole näkemässä, hän istuu jo tietokoneensa ääressä valitsemassa musiikkia.
Istun työtuolille hänen selkänsä taakse, painan leukani hänen olkapäällään, poskeni hänen poskeaan vasten ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Vähän myöhemmin siirrymme hänen sänkyynsä.
Tulee puheeksi, ettei minulla ole tiskikonetta. Mies kertoo, että hän ei pidä tiskaamisesta, osti tiskikoneen heti, kun muutti tähän asuntoon.
”En viitsinyt ihan sen takiakaan ruveta seurustelemaan, että ei tarvitsisi itse tiskata”, hän sanoo.
Se on kaiketi huumoria, mutta en uskalla olla varma. Mies kun vaikuttaa täydeltä sovinistilta. Kun pääsemme seksiin, emme sentään toiminnan tasolla mutta puheissa, hän kertoo arvostavansa naisten pidättäytymistä irtosuhteista – muutoin kuin hänen kohdallaan. Hän haluaa uskoa naisia, jotka sanovat, etteivät eivät yleensä harrasta tällaista.
”Miesten maine vaan kasvaa, mitä enemmän niillä on ollu naisia, mutta naisten maine menee, jos niillä on ollut paljon miehiä”, hän toistaa ikiaikaista hokemaa.
”No voi helvetti sun kanssas”, ärsyynnyn.
”En mä sitä sääntöö oo keksiny, se vaan on aina ollut ja on niin”, mies sanoo kuin painovoimasta puhuisi.
Että minua ärsyttää tuo omasta vastuusta vetäytyminen. Jokin asia vaan on jotenkin. Ei minun syyni.
”Sä sitä 'sääntöö' ylläpidät noilla höpinöilläs. Mä en ainakaan lähde samoihin talkoisiin. Mä en halua pelata mitä typeriä pelejä.”
Mies ei juurikaan luultavasti edes kuuntele, mitä puhun. Hän vain jatkaa omien raivostuttavien älyttömyyksiensä julkituomista. Hän kertoo, että jos saisi tietää, että olen ollut jonkun hänen kaverinsa kanssa joskus, hän ei koskisi minuun pitkällä tikullakaan. 
Minun tekisi mieleni satuttaa miestä pitkällä tikulla ja lähteä kotiin – ellei hän olisi niin nuori ja niin kaunis. Mutta josko tämä edes olisi viimeinen kaunis paskapää, jolta yritän saada seksiä. Tuskin on.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Homot Stockalla, punkkarit pääkadulla


En ole aikoihin käynyt juurikaan kaupoissa aikeenani ostaa muuta kuin ruokaa tai vastaavaa välttämättömyyttä. Tänään kuitenkin vierailen peräti kahdessa tavaratalossa, ensin Stockmannilla. Siellä iskee taas olo, että pitäisi kävellä vähän ryhdikkäämmin, tulen jotenkin kovin tietoiseksi kahdesti  värjätyistä rispaantuneista farkuistani ja huomaan, että kovin monella muulla asiakkaalla ei ole reppua selässään. Meikatut leidit kipsuttavat korkokengissään meikkihyllyjen välissä, ja kodintarvikeosastolla homopariskunnat pohtivat parahultaisinta sohvatyynykuosia.
Heti kun yksi huomattavan shoppaus- ja sisustusintoinen miespari on lehahtanut ohitseni tavaratalon ylimmässä kerroksessa, teen havainnoin toisesta. Pari siksakkaa käytävällä, koska toinen miehistä haluaa tohkeissaan katsoa ensin astioita, ei kun peittoja, ei kun sittenkin astioita. 
”Eiks nää kävis mökille?” hän kysyy kumppaniltaan, kun malttaa asettua hetkeksi yhden pöydän ääreen. 
En katso, mitä tarvekalustoa hän esittelee, mutta veikkaan, että kuppeja tai lautasia.
Kierrän lähes kaikki tavaratalon osastot läpi ja ostan nuoriso-osastolta housut.
Päätän käydä vielä Sokoksella. Matkalla tulen poikenneeksi pariin pienempään putiikkiin. Ensin menen vaatekauppaan, jonka ovella kimppuuni hyökkäävä nuorisomusiikki nostattaa mieleen muiston joulunjälkeiskäynniltä, jolloin erehdyin samaiseen myymälään. Silloin helvetillinen diskojytke tahditti (asiaan)kuuluvasti talvivaatteisaan hikoileviin ihmisiin törmäilyä. Mutkitteleva yhden ja saman kloonatun lähinnä ripsistä ja hiuksista koostuvan teinin muodostama päättymätön kassajono sai vakuuttumaan, että yhdellekään uudelle vaatekappaleelle ei sittenkään ole kovin suurta tarvetta.
Nyt väkeä on huomattavan paljon vähemmän, mutta tunnelma on silti ahdistavansorttinen, ja totean nopeahkosti, etten edelleenkään tarvitse täältä mitään.
Hampurilaisravintolan edustan neliömäisellä penkillä istuu kaksi hyvin humalaista keski-ikäistä miestä ja istujien välissä makaa puolisammuneena yksi samanmoinen. Toinen istuvista miehistä käy touhukkaasti makaajan taskuja läpi. Puolisammunut pitää vaimeaa ölinää ja yrittää ponnettomasti huiskia ylimääräisiä käsiä pois taskuistaan. Kukaan ohikulkijoista ei puutu tilanteeseen, en minäkään, vaikka mietin, ettei tuo nyt ihan reilulta kaveritoiminnalta vaikuta. Toisaalta, en tiedä taustoja. Kenties vaikka vaateriheppu on sammunut kopeloitsijan rahoilla tai pullosta.
Hampurilaisravintolan portaissa tungeksii kiroilevaa ja kailottavaa nuorisoa piukoissa paidoissaan. Heitä vilkuillessani olen törmätä ulkomaalaisrouvaan, joka heiluttelee kilisevää pahvimukiaan: ”Pliis.”
Punkkaripojat renkuttavat kitaraa ja hoilaavat ihan hyviä biisejä. Toinen pojista – nuori ja kaunis – näyttää ohikulkijoille ruskeaa aaltopahvikylttiä. Siinä on paljon tekstiä, mutta en näe, mitä siinä lukee. Biisien välissä pahvikylttipoika laskee rahat: ”21 euroo ja 60 senttiä. Not bääd.”
Olen jo unohtanut rispaantuneet housuni enkä enää tunne eritystä tarvetta korjata ryhtiäni. Tuntuu, että matkaa Stockmannin ylellisyystarvikehyllyjen luota tähän on taittunut noin valovuosi.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Tarvitsenko tätä vielä?


Olen säilöjä. Mutta pyrin koko ajan liiasta säilyttämisestä eroon. Kun huomasin joitakin vuosia sitten, että tällä tiellä ei voi enää jatkaa, aloin päättäväisehkön mutta hyvin hitaan luopumisprojektin. Olen antanut tavaroita, kirjoja, lehtiä ja vaatteita pois ja yrittänyt olla kasaamatta kaapeista saadun tavaran tilalle uutta, mutta tehtävää on yhä tuskallisen paljon.
Nyt on kirjahyllystä lähtövuorossa muiden muassa Yritysviestinnän opas vuodelta 1988 ja Tehoa viestintään vuodelta 1983. Selaan kumpaisenkin kirjan vielä läpi.
Tehoa viestintään -kirjasta luen, että tekstinkäsittelylaitteet tuovat aivan uudet mahdollisuudet kirjeiden hyväksikäyttöön. Kirjetekstejä voidaan tallentaa magneettinauhaan, muistilevyyn tai tietokoneen muistiin ja käyttää uudelleen ja uudelleen. Ja elektronisesta postista kerrotaan, että sen avulla yritykset voivat lähettää tosilleen koneiden välityksellä mm. raportteja ja kirjeitä.
Kirjassa kerrotaan myös, että mikrofilmaus on nykyaikaista arkistointia.
Voi tätä ajan kiireistä kulkua ja kaikenlaisen teknisen kehityksen huimaa vauhtia.
Samasta kaapista noiden edellisten kirjojen kanssa löytyy myös Lämpölaitosyhdistyksen Käytä kaukolämpöä oikein -opas. En tiedä, mistä se on peräisin, isävainaani jäämistöä kenties. Se lähtee paperinkeräykseen samoin kuin jokin espanjankielinen härkätaisteluvihkonen ja kaupunkilehden sivu keskiviikolta 22.11.2006. Sivulla on juttu maahanmuuttajamiehen pitämästä internetkahvilasta, jota ei ole kai enää moneen vuoteen ollut. En muista, milloin se hävisi. Syy, miksi olen ottanut jutun talteen, on kaiketi se, että persoonallinen lierihattuinen kahvilanpitäjä sisäänheitti kerran kadulta minut ja lapseni isän, kauan ennen kuin hän oli lapseni isä. Olimme vasta tutustuneet. Maahanmuuttajamies miltei pakotti meidät tietokoneistettuun kahvilaansa, sanoi, ettei maksa mitään. Menimme sitten. Juuri ja juuri edes muistan enää koko käyntiä. Ehkä kävimme tarkistamassa elektronisen postimme.
Valokuvat ja päiväkirjat aion säilyttää yhä, vaikka varsinkin valokuvakansioita on järjetön määrä. Muista muistoista luovun vaihtelevalla menestyksellä. Olen sentään jo heittänyt pois erään peruskouluaikaisen ihastukseni käyttämän ja asvalttiin rikkoman sytkärin sekä jonkun toisen ihanan pojan polttaman tupakan tumpin.
Tumpitkin voivat jos jotakin muistoa säilöä. Vain muutama päivä sitten poimin parvekkeeltani pilttipurkin, joka oli maannut siellä hylättynä jo vuoden verran. Tässä lieriönmuotoisessa terraariossa oli tumppeja ja olutpullonkorkkeja. Muistin heti, kenen ne olivat, ja jäin muistelemaan, kuinka lähes pari viikkoa luonani majailleen nuorenmiehen kanssa istuimme iltaisin parvekkeella, kiikaroimme naapuritaloon ja kertoilimme tarinoita. Tai enimmäkseen hän kertoi, minä kuuntelin.
Mutta kyllä minä senkin lasipurkin sitten heitin roskiin.