Työvoiman palvelua

Enää ei ole työvoimatoimistoja, sen sijaan on työ- ja elinkeinotoimistoja ja työvoiman palvelukeskuksia. Työvoiman palvelukeskus -nimitys jättää liikkumavaraa tulkinnalle: meneekö työvoima keskukseen palveltavaksi ja palvelemaan?

Minulla reserviin siirtyneine työvoimineni on palvelukeskusaika kello yhdeksältä. Olen porraskäytävän alatasanteella noin kymmentä vaille. Kävelen hissille, jonka oven viereen kiinnitetyssä lapussa kerrotaan, että kuntouttavaan työtoimintaan neljänteen kerrokseen menevät asiakkaat pääsevät hissistä ulos, kun soittavat lappusessa ilmoitettuun numeroon, jolloin työntekijä tulee päästämään asiakkaan hissistä. Ihan älyttömän kätevää.

Onneksi olen itse menossa vain kolmanteen kerrokseen. Astun hissiin ja painan kolmosta. Mitään ei tapahdu. No, työttömällä on aikaa odottaa.

Sitten ovi sulkeutuu. Ja siinä kaikki. Painan uudestaan numeroa kolme. Hissi pysyy paikoillaan. Poistun hissistä ja kävelen kolmanteen kerrokseen. Rappukäytävässä kolmannen kerroksen suljetun oven kohdalla on kaksi miestä odottamassa. Vanhempi, siististi kammattu ja huolitellusti pukeutunut silmälasipäinen, luultavasti vähän alle viisikymppinen mies seisoo. Nuorempi, ylipainoinen, kalju, farkkuihin, t-paitaan ja mustaan hapsuliiviin pukeutunut istuu rappusilla. Hänen kätensä tärisevät vähän. Suljetun oven takaa livahtaa nainen rappuun, mutta ei päästä meitä sisään.

”Aukee yhdeksältä”, hän sanoo ja kävelee raput alas.

Istun lihavan miehen viereen. Hän haisee viinalta.

”Sisälle menossa?” hän kysyy.

Vastaan myöntävästi.

”Ja aika yhdeksäksi?”

”Juu”, sanon.

Miehet naurahtavat. He naurahtavat sille, että tässä meitä odotutetaan rappukäytävässä, vaikka meille on aika varattu yhdeksäksi. No, työttömällä on aikaa odottaa. Vaikka sitten rappukäytävässä.

Tuijotan vierustoverini sandaaleista kurkkivia paljaita varpaita. Kynnet ovat vähän likaiset, aika pitkät. Seisovalla miehellä on ruskeat purjehduskengät.

Tässä on tämä viiteryhmäni nyt sitten taas tässä kohden elämää, mietin ja napisen yhdessä miesten kanssa sitä, että pitää rappukäytävässä odotella.

Miehet kertovat, mistä kaukaa ovat matkustaneet typ-käynnilleen. Ja kun asumisasioista puhellaan, istuva mies jatkaa teemasta: ”Mun luona asuu nyt yks kaverikin. Mutta ei se mua haittaa. Se siivoo siellä.”

”Sellainen siivoova ihminen olis hyvä kyllä joka kodissa olla”, sanon, ”meiltä sellainen puuttuu.”

”Mulla ei oo rahaa, mutta kaverilla menee vielä huonommin. Sillä ei oo papereita ollenkaan, Kela-kortti vaan. Sillä oli Ruotsin paperit, mutta ne meni vanhaks. En tiedä, eikö se uskalla mennä poliisilaitokselle hakeen uusia", mies kertoo.

”Se ei mee enää töihin, sillä on selkä niin sökö.”

Kysyn, että eikö kaverin kannattaisi sitten hankkia eläkepaperit.

”Se onkin menossa nyt lääkärille. Että pääsis eläkkeelle. Mun ikänen.”

Kerron tuntevani useitakin nuoria eläkeläisiä.

Vieressäni istuva mies kaivaa muovisen koskenkorvapullon povestaan. Tarjoaa kohteliaasti ensin seisovalle miehelle:

”Maistuuko?”

”Ei, ei”, naurahtaa mies.

Minulle tarjoamatta vierustoverini ottaa pitkän huikan ja kadottaa putelin sen jälkeen jälleen liivinsä alle.

”Ei muuten, mutta kun alkaa olla tota vapinaa”, hän selittää, että emme luulisi, että hän muuten.

”On se kumma, kun rahaa ei oo, mutta viinaa on aina”, hän toteaa, vähän kuin jonkun näkymättömän paheksujan puolesta.

Seisova mies kaivaa taskustaan näytille kaksi seteliä: ”Mulla on tän verran vielä. Viistoista euroo.”

”Poltaksä?” rahamies kysyy istuvalta.

Kun istuva mies kertoo polttavansa, seisova mies kysyy, miten hänellä siihen on varaa.

”Mullahan on toi Teboilin kortti. Sillä saa. Se on mulle jääny niistä ajoista, kun olin vielä hommissa.”

Seisova mies kertoo lopettaneensa kaksi vuotta sitten sikarinpolton.

”Kolkyt vuotta poltin.”

Hän kertoo myös olleensa pitkään sairauslomalla jonkin fyysisen vaivan takia.

”Juu, mää olin kans”, sanoo istuva mies: ”suolisolmu.”

Seisova mies naurahtaa.

”Kaikenlaisia mukavia vaivoja.”

”Joo, muthan leikattiin tosta auki.”

Istuva mies vetää etusormellaan viivan mahansa poikki ylhäältä alas.

”Ommeltiinko kiinni kanssa? Ettei pääse koskenkorvat valumaan ulos”, seisova mies hihittelee.

”Joo. Tai ei ommeltu. Laitettiin semmoset niitit.”

”Nitojalla kiinni”, hymyilee seisova mies.

Istuva mies lisää vielä: ”Mulla oli avannekin – paskapussi.”

Noin minuuttia vaille yhdeksän nuori aran näköinen tyttö tulee avaamaan oven, ja pääsemme aulaan istumaan. Ja seisova mies pääsee vessaan, hänellä kuulemma oli jo kova hätä. Oven avannut tyttö, jolla on pitkä taakse letitetty tukka ja silmälasit, menee aulassa olevaan hissiin ja tekee mitä ilmeisimmin tarvittavat asetukset, jotta hissi alkaa toimia.

”Oliskohan mulla mynttoneita?” mies miettii ääneen ja hymyilee minulle vähän. Hän kaivelee housujensa taskua ja löytää sieltä hengenraikastajan, joka pastillin ulkonäöstä päätellen on pyörinyt ja kostunut taskunpohjalla jo hyvän aikaa. Mies panee pastillin suuhunsa.

Vessasta tuleva mies istuu Mynthon-miehen viereen.

He jatkavat jutusteluaan. Mynthon-mies kertoo vuokransa olevan yli viisi sataa.

”Mulla ei oo vuokraa, kun ei ole asuntoakaan. Osoite: Poste restante.”

Minua tullaan kutsumaan ensimmäisenä aulasta, jonne on tullut vielä kaksi muutakin odottajaa. Pääsen taas kerran juttelemaan kahden työllisyydenhoidon ammattilaisen kanssa työhistoriastani ja työnhakusuunnitelmistani. Myöhemmin naisseuraamme liittyy mies, jolle kertaan jälleen samoja asioita ja jonka kanssa sovin tapaamisen muutaman viikon päähän. Hänelle menen esittelemään ansioluetteloani, ja hän sitten mahdollisesti tukee ja avustaa minua työnetsinnässäni.

Vähän ennen lähtöäni pyydän hakemuksen ansiosidonnaisen päivärahan hakemista varten. He ihmettelevät, olenko minä oikeutettu sellaiseen. Väitän olevani. Hei kuitenkin kertovat, että palkkatuetusta työstä hyvitetään vain puolet, kun katsotaan työssäoloehdon täyttymistä. Kuulen asiasta ensimmäistä kertaa. Aina jotakin yllätystä. Olen minä työelämässäkin törmännyt monenlaisiin haasteisiin, mutta työttömyys se vasta haasteellinen ala on. Riittävä perehtyneisyys tuntuu olevan mahdotonta.

Käy ilmi myös ristiriita työtodistuksen ja todellisuuden välillä viimeisen kahden kuukauden työpätkäni osalta. Vaikka työ oli ”normaalia” palkkatyötä, työtodistuksessani lukee sen olleen palkkatukityötä. On siis haettava uusi työtodistuskin, ennen kuin voit täytellä päivärahahakemusta.

Pyydän varmuuden vuoksi myös ansiosidonnaisen päivärahan hakemusta, vaikka minun onkin laskeskeltava uudelleen työssäoloehtoni täyttyminen.

”Ei meillä täällä ole, täytyy kysyä tuosta aulasta, onko siellä.”

Menen työntekijöistä yhden kassa aulaan, jossa sitten yhteensä kolmen työntekijän voimin ihmetellään, onko heillä päivärahahakemuksia ja missähän niitä olisi. Monta kaappia ja laatikkoa myöhemmin etsitty paperi löytyy ja saan sen mukaani. Vaikka eiväthän ne minun työviikkoni ansiosidonnaiseen riitä. Saatana.

Lähes tunnin palvelukeskussession jälkeen heipatan työllistämäni porukan. Odotustilassa istuu kolme asiakasta.

Lähtiessäni poikkean vielä aulan vessaan. Painan valokatkaisijaa. Kestää ihmeen kauan, ennen kuin valo syttyy. No, työttömällä on aikaa odottaa.

Lopulta valo syttyy, mutta vain käsienpesuosastoon. Vessan puoli jää pimeäksi.