Hetki ennen katastrofia

Olin ehkä lukion ensimmäisellä luokalla, kun pyöräilin riippusiltaa ylös ja vastaan käveli mielenterveysongelmainen nainen, joka oli mahdollisesti myös humalassa. Hän käveli suoraan kohti, joten minun oli pysähdyttävä. Nainen tarttui kiinni sekä minusta että pyörästä ja työnsi minut sillan kaidetta vasten. Kaikki tapahtui nopeasti.

Kun olin ahdistettuna pyöräni ja kaiteen väliin, tajusin, etten pääse tästä mihinkään. Tajusin, että hän voi tehdä minulle mitä tahansa, enkä minä pääse pakoon. Nainen kysyi uhkaavalla äänellä: ”Uskotko sä Jumalaan?”

Mietin tuskallisen pitkän sekunnin, kumpi vastaus on oikea, ja koska naisen hyökkäävä toiminta ei minusta ihan nasaretilaisen oppien mukaista ollut, vastasin, että en.

Vastaus oli väärä.

Nainen tönäisi minua vähän ja komensi: ”Ala uskoa!”

Lupasin, ja hän päästi minut menemään.

Ymmärrän hyvin, että miekka on toimiva apuväline käännytystyössä.

Aika lailla samoihin aikoihin osuu tapaus, jolloin nousin tuntemattoman nuoren miehen autoon. Hän oli joskus aiemminkin pyytänyt minua kyytiin, kun oli nähnyt minut kävelemässä yksin yöllä kaupungilta kotiin. Olin kieltäytynyt, mutta olin miettinyt, mahtaako mies olla joku, joka minun pitäisi tuntea, kenties veljen kaveri, koska hän oli puhutellut minua kovin tuttavallisesti. Kun hän sitten taas kerran tarjosi kyytiä, ajattelin, että no jos nyt vaikka sitten. Menin autoon.

Kun olimme lähellä kotiani, mies kysyi, lähtisinkö kuitenkin hänen mukanaan vielä vähän ajelemaan, hän tuo minut kotiin sitten. Suostuin.

Kun olimme pimeällä tiellä, kaukana taajamasta, hän ehdotti, että laittaisin käteni hänen reidelleen. Tämä oli hetki, jolloin tajusin, että en pääse pakoon, että hän voi tehdä mitä vain.

Laitoin vaivaantuneena käteni hänen reidelleen.

”Voisitko liikuttaa sitä kättäs vähän ja painaa pääs tohon mun jalkojen väliin.”

Aloin liikuttaa kättäni hitaasti edestakaisin miehen reidellä ja sanoin mahdollisimman kevyen leikkisästi, että ehkä mä nyt en laita sitä päätä tohon, se vois haitata sun ajamista. 

Pian sen jälkeen yritin huolettoman hyväntuulisesti ehdottaa, että ajettaisiin taas kaupunkiin päin.

Hän noudatti ehdotustani. Koetin jutella mukavia ja hymyillä paljon. Pidin kättä miehen reidellä, kunnes olimme kaupungin katuvalojen alla. Kun olimme ehtineet pääkadulle asti, sanoin, että mä voisin jäädä tässä pois. Olin päättänyt, että jos hän ei pysähdy, hyppään autosta vauhdissa, joka ei keskusta-alueella ollut kovin suuri. Mies kuitenkin ajoi tien sivuun ja antoi minun poistua pysähtyneestä autosta.

Muutamaa vuotta myöhemmin olin yksikseni menossa Barcelonan Picasso-museoon, mutta olin unohtanut, että on maanantai ja tyypillinen museoiden kiinniolopäivä. Museon lähistöllä kävelleessäni olin harhautunut vaarallisena pidettyyn kaupunginosaan, ja sain huomata, ettei kortteliston maine ollut tuulesta temmattu.

Kohdalleni osui jälleen mielenterveysongelmainen nainen. Minut nähdessään hän alkoi huutaa kuin eläin ja syöksyi päälleni. Nainen tunki likaiset sormensa suuhuni ja työnsi minut seinää vasten. Tämä keski-ikäinen espanjatar oli pesemätön ja pahanhajuinen eikä ilmeisesti pitänyt turisteista. Jälleen olin tilanteessa, jolloin tajusin, että tässä olen enkä muuta voi. Ainoa asia, mitä kykenin suustani saamaan, oli typertyneesti naurahdettu ”hui”. Uskoin, että nainen ryöstää minut, satuttaa minua esimerkiksi veitsellä tai sekä että.

Mutta ei. Hän vain huusi kuin tapettava ja piti minut hetken aikaa seinää vasten, sitten lähti pois.

Painajaisissakin tuskaisin hetki on se, kun tajuaa, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa, että enää ei ole mahdollisuutta paeta.

Valveilla ollessa point of no return on paitsi kamala, joskus myös ristiriitaisesti viimeinen hyvä. Tuohon hetkeen saattaa haluta jäädä roikkumaan ikuisiksi ajoiksi, koska se on hetki, jolloin pahinta ei vielä ole tapahtunut.

Kuulin joskus kirjasta, jonka tarina kertoo tuosta sekunnin osasta, mutta en ole lukenut sitä. Siinä lapsi on jäämässä auton alle, mutta hetki, jolloin auto ei ole vielä osunut lapseen, on hetki, jolloin kaikki on vielä hyvin.

Kun lapseni oli vauva, hän oli isänsä kylvetettävänä kylpyhuoneessa. Kylvyn jälkeen isä kuivasi lapsen ja laittoi jälkeläisellemme vaipan ja yövaatteet. Oletin, että tämän jälkeen isä kaataa kylvystä vedet pois ja on lapsen kanssa. Minä istuin omassa työhuoneessani.

Jossain vaiheessa olin kuulevani veden loiskahduksen. En jäänyt kuitenkaan ihmettelemään asiaa, en kai uskaltanut jäädä. Pyyhkäisin kuulokuvan pois ja jatkoin hommiani. Kun jonkin ajan päästä kuulin taas loisketta, jäin hetkeksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja pakotin sitten itseni keskeyttämään työni ja nousemaan tuolista. Kävelin hitaasti ja varovasti olohuoneen poikki. Kun olin ehtinyt miehen työhuoneen ovelle, näin miehen istuvan tietokoneensa ääressä ilman vauvaa.

Nyt ehkä odotuksenmukainen reaktio olisi ollut sännätä salamana kylpyhuoneeseen, mutta minä jatkoin matkaa hyvin hitaasti. Hyvin varovasti. Tämä oli se hetki, kun kaikki oli vielä hyvin. Kylpyhuoneeseen meneminen oli todella pelottavaa. Mutta menin sinne.

Lapsi istui tyytyväisenä kylpyammeessaan vaatteet märkänä, vaippa tonnin painoisena vedestä. Mies oli unohtanut tyhjentää vannan ja sitten jo kohta unohtanut itsensä koneelleen. Lapsi oli konttaillut kylpyhuoneeseen ja kiivennyt takaisin muoviammeeseen.

Mutta pahin ei ollut tapahtunut.