Kissaeläimiä salilla ja vanhojen muistelua

Menen aamulla punttisalille, vaikka jotkin lihakset ovat vielä vähän kipeät toissapäiväisen käynnin jäljiltä. Ei lisä pahaa tee; sillä se lähtee, millä on tullutkin ja muut vanhat hyvät sanonnat.

Salissa on lähinnä vakioporukkaa: eläkeikäisiä miehiä ja keski-ikäisiä naisia. Suurin osa miehistä on kuuskyt plus -sakkia, jotka muodostavat kiinteän tiimin. Vähän nuorempi mies, joka on satunnaisempi kävijä, juttelee enemmän naisten kanssa, samoin salin vanhin, noin satakolmevuotias jäntevä ukko.

Mutta tänään ilmaantuu uusi tulokaskin: nuori jantteri. Tai nuori pantteri (jonka hyvinmuodostuneita käsivarsia tämä vanha puuma katselee kiinnostuneena). Hänellä kun on mustaksi värjätyt kiiltävät hiukset poninhännällä ja hän on satakolmevuotiaan tavoin pienikokoinen ja jäntevä. Hänellä ei ole punttisalivaatteita. Tai hihaton musta paita nyt sellaisesta ehkä vielä menisi, mutta farkut metalliketjuineen eivät ihan. Hän alkaa heti jutella paikan miehistön kanssa, mutta en oikein kuule / saa selvää / keskity, ja minulle jää koko lailla arvoitukseksi, mitä hän tarinoi. Jollekin hänen sanomalleen miehet jossain vaiheessa hörähtävät, ja sitten he puhuvat, että töihin ei kannata mennä krapulassa.

Nuori kolli puhuu vähän epäselvästi ja laiskasti, niin kuin sanat laahaisivat pitkin kitalakea, kun hän kiskoo niitä vaivalloisesti itsestään. Ääni on kimittävähkö, kuin murroikäinen, hivenen akuankkamainen. Puhetavasta, äänestä ja pienestä koosta tulee jotenkin mieleen Kimmo. Rauha hänen sielulleen.

Minä olin 27, Kimmo 18. Se oli hyvin omituinen ihmissuhde. Sekin.

Tapailimme yli puoli vuotta. Senkin jälkeen hän soitteli minulle. Välillä jatkuvasti, välillä harvemmin. Pisimmillään meni ehkä vuosi, etten kuullut hänestä. Hän palvoi minua, mikä oli sekä ahdistavaa että imartelevaa. Hämmentävää. Kun leivoin kakun, joka jäi likisatuksi ja maistui pahalle, hän söi sitä, koska minä olin sen leiponut.

Hän soitti usein äitinsä puhelimesta. Omia puhelinlaskujaan hänellä ei yleensä ollut varaa maksaa. Aina en vastannut. Puhelut noudattelivat aina aika lailla samaa kaavaa.

”No haloo”, minä vastasin innottomasti.

”Oot jo heränny,” hän totesi.

Ääni oli humalainen tai lääketokkurainen, epäselvä.

”No just nousin.”

”Mitäpä kuuluu?”

”Ei tässä mitään uutta kai.”

”Jaa, jaa”, hän sanoi venyttäen narisevat vokaalinsa kestämään ärsyttävän kauan.

Hemmetin rasittava saundi. Helvetti, että tyypin piti vähän väliä soitella, vaikkei sitten saanut sanotuksi mitään. Minun oli yritettävä kuljettaa keskustelua jotenkin, vaikka en ylipäätään pitänyt puhelimessa puhumisesta.

”No mitäs sulle?” kysyin.

”No ei paljon paskaakaan. Samaa paskaa. Kaikki menee päin vittua. Mä oon aika rajun näkönenki, ku mulla on molemmat silmät mustana.”

Hän nauroi. Itselleenkö? Hänelläkin ehkä oli jokin alkeellinen kyky itseironiaan.

”Että turpaas oot taas saanu. Keneltä tällä kertaa?”

”No yhet tyypit vaan kävi kimppuun. Kun musta liikkuu kaikkia paskajuttuja, että myyn huumeita ja muuta.”

En halunnut ilkeillä. Siksi en sanonut, että eiväthän sinun osamääräsi sellaiseen riittäisi. Kas kun muut eivät sen vertaa hoksanneet. Tai ehkä he hoksasivat.

”Jaa”, sanoin.

”Aika vituiks menee kaikki.”

”No sun pitäis kai koittaa tehä tolle sun elämälles jotain. Ei asiat vaan tapahdu. Kyllä niihin voi vaikuttaakin.”

Irvistin sille tädille, jonka kuulin puhuvan äänelläni.

”Voitaisko me nähä? Maksaks sä mun matkan, jos mä tuun sinne?” hän mankui kuin lapsi.

”No en tietenkään maksa. Ja mitä hyötyä siitä näkemisestä nyt sitten olis?”

”No olis vaa. Ois kiva nähdä, ku ei oo moneen vuoteen nähty. Puhuttais kunnolla.”

”Emmä usko, että siitä mitään hyötyä olis”, sanoin.

”Ihan kaverina vaan. Tai voitais me kyllä pannakin, kun sä oot paras, ketä mulla on koskaan ollu.”

”Jaaha. Ei me nyt kuule enää panna. Sun pitäis varmaan kattellla itelles uus tyttöystävä.”

”Emmä halua ketään muuta kun sut. Mulle sopii tollanen vähän vanhempi.”

”Aha.”

”No voit sä ny maksaa, jos mä tuun sinne.”

”No en voi, älä ny jankuta. Lakkaa juomasta ja hoida asioitas kuntoon. Lopetetaan nyt tää puhelu.”

”Voin mä ny tulla sinne. Ihan kaverina vaa.”

”Moi ny.”

”No miks mä en voi?”

”Älä jankuta, mun tarvii ny mennä. Moi ny”, sanoin.

”No soitellaan. Pärjäile. Moi.”

Hän nitkautti aina puhelunsa lopetukseen asiallisen, aikuisen, vaihteen päälle. Vonkuminen, narina ja avuttomuus katosivat. Lopetus oli aina reipas. Kuin hän olisi käynnistänyt nauhan. Kuin olisimmekin olleet hyvät ja kaikin puolin tasavertaiset kaverukset, jotka soittelivat vuorotellen toisilleen, juttelevat mukavia ja tärkeitä, mitä tahansa, ja sanovat lopuksi: No soitellaan. Pärjäile. Moi.

Kaverilta kuulin Kimmon kuolemasta. Kuolinuutisen saatuani laitoin Kimmon äidin puhelimeen tekstiviestin, jossa otin osaa. Pian sen jälkeen hän soitti. Sain taas tuttuun tapaan puhelun Kimmon äidin puhelimesta, mutta ensimmäistä kertaa puhelimen omistajalta itseltään.

Ennen kuin vastasin, jouduin kohtaamaan muistikuvan, jossa Kimmon äiti tulee poikansa huoneeseen huonoon aikaan.

”Ei tänne kukaan tule”, Kimmo oli vakuuttanut hetkeä aikaisemmin, kun olin tuntenut oloni jotenkin turvattomaksi ja epämukavaksi rakastajani parvisängyssä hänen pienessä huoneessaan tämän vanhempien kodissa. Epämukavuus kasvoi huomattavasti siinä vaiheessa, kun Kimmon äiti avasi huoneen oven ja Kimmo nosti päänsä jalkovälistäni. Kiskoin peittoa päälleni ja toivoin heilahtavan peiton taikovan minut jonnekin toisaalle tai vähintään näkymättömäksi.

Vastasin puhelimeen etunimelläni.

”Se on Mirja, Kimmon äiti, hei”, hän aloitti itkuisella äänellä.

Hän kertoi, että Kimmo oli löydetty rannasta. Veressä alkoholia ja lääkkeitä. Itsemurha oli kuitenkin ilmeisesti ollut tahaton.

Itkimme yhdessä. En minä tietysti samalla lailla surrut kuin Kimmon äiti, mutta surin kuitenkin. Kimmon äitiparka. Kimmo-parka. Ehkä minun olisi pitänyt suostua tapaamaan hänet.

”Juuri, kun Kimmolla alkoi olla asiat hyvin. Hänellä oli oma asuntokin”, Mirja sanoi.

Minä olin vähän eri mieltä, mutta en tietysti sanonut sitä. Tiesin Kimmon puheluiden perusteella, että hän ei viihtynyt asunnossaan ja että sovittelu ei ollut onnistunut. Hän odotti vankilatuomiota aseellisesta kioskiryöstöstä. Viimeistään vankilassa hänet olisi rääkätty hengiltä.

Kimmon äiti sanoi puhelun lopuksi: ”Soitellaan.”

Miksi? Siksikö, että se tuli jostakin automaatista, niin kuin Kimmonkin puheluiden lopetukset. Vai halusiko hän oikeasti, että soittelemme, että minä joskus soittaisin.

Tietenkään emme sen koommin soitelleet.