Täyttä ymmärrystä vailla

”Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme? On vaikea ymmärtää, on vaikea ymmärtää”, alkaa Hassisen koneen biisi.

”Parhaimmillaankin toisen ymmärtäminen on lievä väärinkäsitys”, sanoo Kaari Utrio.

Kun toisen ihmisen oppii tuntemaan, alkaa arvata, mitä hän johonkin asiaan sanoo tai voisi sanoa. Kun kirjoitan jotakin vaikka Facebookiin, saatan kuulla useammankin ystävän, tutun tai sukulaisen äänen korvissani kommentoimassa kirjoittamaani olettamillani sanoilla.

Joskus toinen tosiaankin sanoo sen, mitä olin veikannut. Ja uskon, että useimmiten silloinkin, kun hän ei sano, hän olisi voinut sanoa.

Mutta joskus arvaus menee pieleen – pahasti. Ne kerrat jäävät mieleen.

Oletan, että sitä mukaa kun minä opin tuntemaan jotakuta, se joku oppii vastavuoroisesti tuntemaan minua ja minun tapaani käytellä kieltä. Siinä vaiheessa, kun luulen tietäväni, että olemme oppineet riittävässä määrin ymmärtämään toisiamme ja että se toinen on tottunut sarkastisiin, ironisiin, teräväsärmäisiin, kaksimielisiin, mauttomiin ja vähän vinoihin juttuihini, unohdan olla varovainen. Luulen, ettei tarvitse olla. 

Usein osaan olettaa, että toinen ei ihan ymmärrä minua. Mutta minulle ei tule mieleen, että toinen saattaisi ymmärtää sanomani täysin väärin.

Jos toinen tulkitsee pahaa tarkoittamattoman vitsin, kommentin tai vuodatuksen ilkeämieliseksi vittuiluksi, yllätyn ja petyn aina. Ja tulen surulliseksi.

Muistan yleensä paikat, missä jokin mieleen jäänyt keskustelu on käyty. Muistan esimerkiksi, että olimme silloisen poikaystäväni kanssa autossa ja erään lähiön pääväylällä, alittamassa kävelysiltaa, kun olin heittänyt jonkin – ehkä vähän roisin – letkautuksen. Se oli minun vinkkelistäni katsottuna vähämerkityksistä ja viatonta rupattelua, jonka tarkoituksena oli pitää vuorovaikutusta ja mukavaa tunnelmaa yllä. En edes muista, mitä sanoin. Mutta muistan, että mies vieressäni raivostui.

Minä olin puulla päähän lyöty. Enhän suinkaan ollut tarkoittanut loukata tai ärsyttää. Ja koska en ollut tarkoittanut millään tavoin provosoida, miehen raivo yllätti, ja jouduin kohtaamaan sen täysin suojautumattomana. Olisin voinut alkaa itkeä. Ehkä aloinkin, en muista.

Yhden kerran juttelin tsätissä erään kaverini kanssa, ja jaoin hänelle linkkejä ja juttuja, jotka minusta olivat lähes käsittämättömän hauskoja. Kuvittelin hänen käkättävän oman tietokoneensa ääressä yhtä kippurassa kuin minä käkätin omani. Mutta ei. Hän suuttui.

Vähän aikaa sitten purin toiselle kaverille ahdistustani paasaamalla asiaa, joka meni vähän yli kaverin oman kokemusmaailman. Kuitenkin oletin, että hän saa ajatuksen reunasta kiinni, ja ennen hänen todellista vastaustaan kuulin korvissani hänen äänellään sanotun lakonisen kommentin: ”Hehe. Ymmärrän.”

Osaisin tämän oletetun kommentin vieläpä tulkitakin. Se tarkoittaisi: ”Oikeasti en ihan ymmärrä, mutta ymmärrän, että sinä ymmärrät, että minä en ihan ymmärrä, ja se on meille molemmille ihan ok.”

Oletin siis, että hän tarjoaisi lievää sympatiaa, koska se olisi parasta, mihin hän pystyy, ja enempää en siksi voisi vaatiakaan. Mutta oletin väärin. Lievän sympatian sijaan hän kaatoi päälleni ämpärillisen vihamielisiä sammakoita.

Jos olen luullut, että olen puhunut toisen ihmisen kanssa samaa kieltä, mutta yhtäkkiä huomaan, että käytetyt kielet eivät todellisuudessa kuulu edes samaan kielikuntaan, tuntuu aina ihan helvetin pahalta. Maa murenee jalkojen alta ja itse murenen siihen kuoppaan.