Palikkaleikki

Nyt ovat työllisyysasiani aivan mallikkaasti. Olen täytellyt ja toimittanut tarpeelliset muutospaperit eteenpäin ja tottunut ajatukseen, että olen töissä tämän vuoden loppuun. Ajatus tuntuu hyvältä. Työpaikka on mukava, työtehtäväni enimmäkseen mieluisia ja työkaverieni kanssa on helppo olla. Mutta palikoiden järjestämiseen meni taas hetken verran aikaa.

Aloin työskentelyn nykyisessä työpaikassani reilu vuosi sitten. Ensin tein kuukauden ajan kuuden tunnin päivää nimikkeellä työelämävalmennus. Sen jälkeen jatkoin työskentelyä palkkatuella puolen vuoden ajan. Aluksi luulin, että päiväni olisivat seitsemäntuntisia. Sitten kuulin, että ne ovatkin neljäjapuolituntisia. Ja kun olin saanut tämän asian sulateltua, selitettyä itselleni, että tämähän on oikeastaan aika hyväkin juttu, minulle ilmoitettiin, että ne ovat sittenkin seitsemäntuntisia.

Kun puolivuotiskausi alkoi olla lopuillaan, piti ryhtyä anomaan toista puolivuotiskautta. Minulle kerrottiin, että sen saa todennäköisemmin, jos alkaa työhönvalmennettavaksi ja jos hakee johonkin koulutukseen. Aloin työhönvalmennettavaksi (vastahakoisesti) ja hain koulutukseen (ihan mielelläni). Minua varoiteltiin, että seuraava puolivuotispätkäni saattaisi kuitenkin olla se neljä ja puoli tuntia per työpäivä.

Homma meni kuitenkin toisin. Se meni niin, että sain näiden toimenpiteiden myötä täydet seitsemän tuntia – kahdeksi kuukaudeksi.

Kahden kuukauden pätkän lopussa, loppukeväästä, pidin kertyneet lomani pois, jonka jälkeen kuvittelin aloittavani ”kesäloman” työttömänä. Mutta kun kevätloman jälkeen tulin hakemaan työtodistusta, minulta kysyttiin, haluaisinko jatkaa töissä vielä kaksi kuukautta. Halusin.

Tämän pätkän aikana minulle vihjailtiin, että tämänkin jälkeen saattaisi jatkoa olla. 

Ei ollut. Työt loppuivat. 

Puolentoista kuukauden työttömyyspätkän jälkeen minulta kysyttiin, haluaisinko tulla takaisin, loppuvuodeksi.

Olin juuri saanut tuki- ja päivähoitoasiain paperisirkuksen ensimmäisen erän valmiiksi ja olin alkanut sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tuntemukseni työtarjouksen myötä olivat moninaiset. Tyytyväisyyden yli hyökyi hetkellinen ahdístuksen aalto, ja ahdistukseni singahti minusta ulos tekstuaalisena vesi-ilmapallona päin sellaista ihmistä, jolla ei ollut kopinottokompetenssia. Heittämäni ammus lävähti tämän ihmisraukan naamalle. Naama märkänä ja kiukkuisena hän sitten ampui takaisin: siitäs saat ja siitä!

Se, että koen alati muuttuvat tilanteet stressaaviksi, ei tarkoita, ettenkö olisi kiitollinen niille ihmisille, jotka haluavat minut työllistää, vaikkakin vain pieniksi pätkiksi. Se ei myöskään tarkoita, ettenkö haluaisi tehdä töitä, ettenkö viihtyisi työpaikassani tai ettenkö arvostaisi esimiehiäni.

Tiedän liikkuvani vähintäänkin maailman kolmanneksi vaarallisimmilla vesillä, jos mainitsen tässä yhteydessä valeteloitukset. Rinnastus on härski, koska valeteloitus, joka lähes poikkeuksetta tuhoaa uhrin mielenterveyden, on ihan eri kauheusluokan asia kuin töiden loppuminen saati niiden alkaminen tai muu työelämämuutos tai -epävarmuus. 

Tämän uhkarohkean ja liioittelevan rinnastuksen tarkoitus on kuitenkin osoittaa, ettei keskivertoihmisen mieli ole loputtoman joustava. Ja koska oman mieleni joustavuus sattuu jäämään alle keskiverron, joudun vähän väliä tekemään ankarasti töitä, että saisin päänsisäiset irtopalikat edes auttavaan järjestykseen.

Pienet yllätykset elämässä ovat monesti ihan virkistäviä juttuja, ja välillä on hauska tehdä asioita ihan ex tempore. Silloin tällöin myös jokin isompi mullistus saattaa olla pelkästään hyväksi.

Mutta jos elämä on koko ajan yhtä palikkakasan järjestämistä, jos kaikki on epävarmaa ja alati muuttuvaista, oleminen käy hyvin stressaavaksi.

Olen pyrkinyt kehittämään omaa melko onnetonta stressinsietokykyäni, mutta työ on pahasti kesken.

Kun elämässä jokin asia muuttuu, yritän hahmottaa edessäni sumun keskellä häämöttävää uutta maisemaa. Vähitellen saan siitä jotakin tolkkua, löydän polun, jota pitkin lähden varovasti etenemään.

Järjestän paitsi päänsisäisyyttäni myös todellisuuttani, arkeani, kaikkine paperisouveineen. Kun sumu lopulta rupeaa hälvenemään, ja askellukseni polulla alkaa löytää rytmiään, ilmaantuu jostain mikälie tullimies, joka läväyttää puomin eteeni ja pyytää pysähtymään. Hän ilmoittaa, että tällä polulla käyskentely loppuu nyt tähän. Hän osoittaa uuden suunnan. Siellä, minne hän näyttää sormellaan, näkyy hetken aikaa vain sumua.