I know, buddy

Ymmärretyksi tuleminen ja hengenheimolaisuuden kokeminen on välillä hyvin terapeuttista ja ihanaa. Silloin tällöin on tarpeen, että joku tekee saman kuin Johnny Deppin esittämä Gilbert Grape Leonardo DiCaprion esittämälle veljelleen – halaa ja sanoo: I know, buddy, I know.

Kirjailijoiden ja kirjoittajien kanssa keskusteleminen on usein mielenkiintoista ja antoisaa. On mukavaa jutella paitsi oikeasti myös esimerkiksi niin, että istuu yleisötilaisuudessa ja kuuntelee kirjailijan puhetta ja aika ajoin osallistuu keskusteluun hymyilemällä, ynähtelemällä ja nyökyttelemällä.

Dialogia kirjailijan kanssa voi käydä myös hänen kirjaansa tai hänestä kirjoitettua lehtijuttua lukiessaan.

Nyt luen Saska Saarikosken toimittamaa kirjaa Sanojen alamainen, jossa Saska kertoo isästään Pentti Saarikoskesta ja esittelee lainauksia tämän teksteistä.

”Minulla runot ovat jonkinlaisia syöpiä jotka kasvavat aivoissa ja käyvät rasittaviksi ja on pakko poistaa”, Pentti sanoo.

Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoittaa.

”Kun voi kirjoittaa mitä tahansa, tuntuu mahdottomalta kirjoittaa mitään”, Pentti avautuu, ja minä nyökyttelen.

Ystäväni Pentti kertoo kirjoittavansa selventääkseen ajatuksiaan. Minä kerron hänelle, että niin minäkin välillä teen.

Pentti kertoilee myös, että ”taiteilija kantaa aina lasta sydämessään. Siinä on hänen inspiraationsa lähde!”

Niin se varmaan on. Minäkin olen yhä edelleen se sama leikki-ikäinen, joka huutaa äidin perään, vaikka siihen lapseen on kasvanut vähän aikuisuutta päälle.

Jokin aika sitten kävin olemassa monessa asiassa samaa mieltä Rosa Liksomin kanssa. Istuin yleisötilaisuudessa Tarja Halosen takana, joka hänkin hymyili, ynähteli ja nyökytteli kirjailijalle moneen otteeseen.

Rosa sanoi olevansa sen tyyppinen kirjailija, että keksii hyvin vähän.

Olemme siinä suhteessa samaa kirjoittajalajiketta. Minusta kirjoittajan ei tarvitse keksiä mitään. Tosielämä on niin täynnä kaikkia uskomattomuuksia, että siitä voi poimia ainekset vaikka kuinka mielettömään tarinaan, kunhan jättää jotkin hurjimmista totuuksista pois, ne kun olisivat liian paksua tavaraa jopa absurdiin fiktioon.

Rosa käyttää kirjoittamisessaan hyväkseen yhtä lailla tuttujaan ja sukulaisiaan kuin ratikassa kuulemaansa.

Kun kirjoittaa, pitää vain kirjoittaa eikä liiemmin ajatella, mitä kukin tekstistä sanoisi, mutta usein siinä kohtaa, kun teksti on tullut tai tulossa julkiseksi, kirjoittaja alkaa miettiä vastaanottoa ja niitä ”uhreja”, joita on hyödyntänyt tarinoissaan.

Rosa kirjoitti yhden tarinan tädistään.

”Skitsosin, mitä täti ajattelee”, Rosa kertoi.

Kun hän sitten meni tätinsä luo, täti kertoi tykänneensä tarinasta kovasti. Juttu oli ollut kuulemma oikein hauska. Täti myös kertoi hoksanneensa heti, kenestä se oli kirjoitettu.

”Heti tunnistin, että se on Kangasluoman Tainasta”, oli täti sanonut.

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun tapasin Tammisen Petrin. Hän kertoili kirjakaupassa sekä uudesta Rikosromaanistaan että ajatuksistaan ja kirjoittamisestaan yleisemmin. 

Petri Tamminen kertoi haluavansa lukea ja kirjoittaa, mitä on olla ihminen.

Niin, sitähän se aika lailla on minullakin, ajattelin hänelle vastaukseksi.

Kirjailija kertoi lapsuusmuistonsa: Hän pyöräilee uimasta tukka märkänä. Tie on kuiva. Ja hän kaipaa jotain, mutta ei tiedä mitä.

Sama tunne vaivannee meistä kirjoittajista aika montaa.

Petri Tamminen kertoi olevansa huolestuvaista, huolia kantavaa, ihmissorttia. Hänen mielestään pahinta huolestuneena olemisessa on se, että huolia on muutama enemmän kuin pystyy muistamaan.

Se tunne, että muistettavien huolien lisäksi on sellaisia huolia, joita ei ihan muista, vaivaa minuakin. Minulla on usein olo, että on ylipäänsä jotakin, jota ei ihan muista, mutta melkein. Esimerkiksi jotain noloa. Vaikka sitä ei muista, se nolottaa ja vaivaa.

Välillä toki muistaakin – niitä noloja juttuja – eikä se ole mukavaa sekään.

Saattaa myös tulla tunne, että on unohtanut jotakin, mitä olisi pitänyt muistaa tehdä.

Koko ajan kalvaa lisäksi jokin epämääräinen syyllisyys ja kelvottomuuden tai kelpaamattomuuden tuntu.
Mikään ei ole niin mukavaa ja myönteistä, etteikö siinä olisi vähintäänkin jokin ahdistava vivahde.
Jos on kesä, niin no joo, onhan se mukavaa, mutta koska se jo on, se on ihan pian ohi. Ja se on jotenkin surullista.
Satu päättyy hyvin, he saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Pitäisi jäädä hyvä mieli. Mutta: elämänsä loppuun asti. Elämä loppuu. Tulee kuolema.
Ahdistaa.

Näen Petri Tammisen hymyilevän ja nyökyttelevän: I know, buddy, I know.