Minulla on oikeus sanoa, koska sata vuotta

”Mulla on ollut ajokortti kohta kaksi vuotta, ja olen ajanut autoa melkein työkseni vähän aikaa”, sanoo tunnetun iskelmälaulajan tuolloin vielä tuntematon tytär osoittaakseen, ettei ole voinut tehdä mitään väärää, kun palauttaa autoni rengas riekaleina. (Eikä hän voinut pysähtyä, koska siinä oli se painorajoitettu siltakin.)

Wat?

Olen tyhjentämässä kerrostalon biojäteastiaan omaa roskistani. Joku samassa talossa asuva täti seuraa toimitusta vieressä hyvin tarkasti, ja alkaa sitten ohjeistaa, että jätteitä ei saa laittaa astiaan ilman pussia.

”Ookoo”, sanon ja hymyilen. Sitten yritän poistua paikalta, koska katson asian olevan tällä selvä, mutta nainen lassoaa minut puheryöpyllään, jossa sama asia toistuu yhä uudelleen. Vuodatus jatkuu ja jatkuu alettuaan jotensakin: ”Minä olen asunut tässä taloyhtiössä kaksikymmentä vuotta, ja biojätteet pitää laittaa pihan roskikseen pusseissa...”

Wat?

Silloinen aviomieheni kertoilee Facebook-seinällään jotakin eräästä päätoimittajasta, ja minä totean tyypin ääliöksi. Okei, vähän lapsellista ja tarpeetonta ehkä, mutta minulla on olemassa vankat perustelut mielipiteelleni.

Joku minulle tuntematon häiskä, tämän päätoimittajan kaveri, aloittaa päätoimittajan puolustamisen ja minun sättimiseni perustaen sätinnän jos jonkinlaiseen arvailuun. Hän ei ihan täysin hallitse oikeinkirjoitusta eikä hänen tekstinsä muutenkaan ole erityisen sujuvaa, mutta hänellä on ase ylitse muiden: ”Minä olen ollut toimittajana kohta 30 vuotta...”

Wat?

Eikö jumalauta voitaisi olla ja toimia tässä ja nyt! Puhutaan asiasta joko asiallisesti tai asiattomasti, mutta tukeutuen siihen kykyyn, tietämykseen ja osaamiseen, mitä siinä kohtaa on panna peliin. Ei perkele aleta vetää hihasta joitakin tyhjänpäiväisiä vuosimääriä.

Jos pätevyyttään pitää todistella sillä, kuinka kauan on jotakin tehnyt, sen sijaan, että näyttäisi, kuinka hyvin tekee nyt, niin voi nyt vittu sitten.