Jump, jump, jumppaa

Eilen kuulin, että voin palata vanhaan työpaikkaani ensi maanantaina. On vain loppuviikko enää aikaa tehdä työttömien/päivävapaalaisten asioita. Jos vaikka menisi tänään herkkulounaalle johonkin hienoon paikkaan.

Eilen myös kävin lapsen ja lapsen isän kanssa psykologilla puhumassa lapsen rajuista raivareista. Käynti sujui mukavasti, mutta oli silti rankka rupeama. Sen jälkeen heitin lapsen päiväkotiin ja kävin kotona ennen kuin menin jumppaan ja sählyyn.

Olin stadionin keskiviikkojumpassa toista kertaa, ja kerta jäi näillä näkymin viimeiseksi, koska työt alkavat. Tai jatkuvat, miten vaan.

Ensimmäisen jumppakerran teemana oli venyttely. Vaikutti paperista luettuna ihan yksinkertaiselta ja rauhalliselta, mutta venyttelyt tehtiin nopeaan jumppatempoon musiikin tahdissa. Koko ajan vaihtui liike ja puoli, koko ajan piti käsillä tehdä yhtä liikettä ja samaan aikaan jaloilla toista, ja koko ajan minä olin hukassa, että miten ihmeessä käsi ja jalka kuuluu asetella, oikea vai vasen päälle, mihin suuntaan, en tajua ja ääh. Ensimmäisen kerran perusteella en näin ollen ollut ihan vakuuttunut, että tämä on minulle sopiva juttu, mutta päätin osallistua myös toiselle kerralle, koska aihe oli eri.

Eilisen ohjelmassa oli kuminauhajumppaa, ja positiivisesti ajattelin, että ihan kiva kokeilla tällaistakin, kun en ole koskaan ennen kokeillut. Mietin jopa, että tämä voisi olla minulle sopivaa touhua, paitsi että saattavat olla vähän turhan kevyitä liikkeitä.

No: ei ollut, eivätkä olleet.

Musiikki oli sitä samaa kuin ensimmäiselläkin kerralla, se alkoi ärsyttää jo alkutunnista. Kokoelma hittibiisejä kautta aikain instumentaalijumputusversioina. Jumputi, jumptuti ja jotain pientä ääntelyä johonkin väliin, kuten Policen väkivaltaisesti kohdellussa kappaleessa, jossa naisääni ähki että es ou es. Välillä jotain jee-ee-eetä sekä tsung, tsung, uu-u-uu ja päälle panhuilusoolo.

Ja taas olisi pitänyt viuhtoa rytmikkäästi ja liikettä vähän väliä lennossa vaihtaen. Moinen meno ei minun aivoilleni kertakaikkiaan sovi. Aloin harmitella, että menin tänä syksynä lopettamaan mukavan leppoisan joogan, jota olin monta vuotta harrastanut.

Enkä minä, herra paratkoon, jaksanut edes tehdä niitä liikkeitä. Sen nyt vielä ymmärtää, että minua vanhempi ohjaajatar teki voimaharjoitukset kuminauhavastuksella kevyesti, mutta kun tuntui, että käsivarret ojentuivat oikeaoppisesti myös kaikilla muilla jumppaajilla, joista monet olivat jopa vuosikymmeniä minua vanhempia. Ja minä olen sentään jo vuoden käynyt jokseenkin säännöllisesti punttisalilla, pyöräillyt, hölkännyt, pelannut sählyä! Missä kestävyys, missä voima?

Olin kyllä nukkunut muutaman yön huonosti, mutta kyllä sitä silti luulisi johonkin fyysiseen ponnistukseen kykenevänsä. Vaan en vain saanut pidettyä käsivartta siinä asennossa, missä piti, eikä meinannut jalkalihaksissakaan riittää yty millään.

S.O.S.!

Saatan jotenkin kestää, että en enää ensi viikolla pääse osallistumaan.