Tarvitsenko tätä vielä?

Olen säilöjä. Mutta pyrin koko ajan liiasta säilyttämisestä eroon. Kun huomasin joitakin vuosia sitten, että tällä tiellä ei voi enää jatkaa, aloin päättäväisehkön mutta hyvin hitaan luopumisprojektin. Olen antanut tavaroita, kirjoja, lehtiä ja vaatteita pois ja yrittänyt olla kasaamatta kaapeista saadun tavaran tilalle uutta, mutta tehtävää on yhä tuskallisen paljon.

Nyt on kirjahyllystä lähtövuorossa muiden muassa Yritysviestinnän opas vuodelta 1988 ja Tehoa viestintään vuodelta 1983. Selaan kumpaisenkin kirjan vielä läpi.

Tehoa viestintään -kirjasta luen, että tekstinkäsittelylaitteet tuovat aivan uudet mahdollisuudet kirjeiden hyväksikäyttöön. Kirjetekstejä voidaan tallentaa magneettinauhaan, muistilevyyn tai tietokoneen muistiin ja käyttää uudelleen ja uudelleen. Ja elektronisesta postista kerrotaan, että sen avulla yritykset voivat lähettää tosilleen koneiden välityksellä mm. raportteja ja kirjeitä.

Kirjassa kerrotaan myös, että mikrofilmaus on nykyaikaista arkistointia.

Voi tätä ajan kiireistä kulkua ja kaikenlaisen teknisen kehityksen huimaa vauhtia.

Samasta kaapista noiden edellisten kirjojen kanssa löytyy myös Lämpölaitosyhdistyksen Käytä kaukolämpöä oikein -opas. En tiedä, mistä se on peräisin, isävainaani jäämistöä kenties. Se lähtee paperinkeräykseen samoin kuin jokin espanjankielinen härkätaisteluvihkonen ja kaupunkilehden sivu keskiviikolta 22.11.2006. Sivulla on juttu maahanmuuttajamiehen pitämästä internetkahvilasta, jota ei ole kai enää moneen vuoteen ollut. En muista, milloin se hävisi. Syy, miksi olen ottanut jutun talteen, on kaiketi se, että persoonallinen lierihattuinen kahvilanpitäjä sisäänheitti kerran kadulta minut ja lapseni isän, kauan ennen kuin hän oli lapseni isä. Olimme vasta tutustuneet. Maahanmuuttajamies miltei pakotti meidät tietokoneistettuun kahvilaansa, sanoi, ettei maksa mitään. Menimme sitten. Juuri ja juuri edes muistan enää koko käyntiä. Ehkä kävimme tarkistamassa elektronisen postimme.

Valokuvat ja päiväkirjat aion säilyttää yhä, vaikka varsinkin valokuvakansioita on järjetön määrä. Muista muistoista luovun vaihtelevalla menestyksellä. Olen sentään jo heittänyt pois erään peruskouluaikaisen ihastukseni käyttämän ja asvalttiin rikkoman sytkärin sekä jonkun toisen ihanan pojan polttaman tupakan tumpin.

Tumpitkin voivat jos jotakin muistoa säilöä. Vain muutama päivä sitten poimin parvekkeeltani pilttipurkin, joka oli maannut siellä hylättynä jo vuoden verran. Tässä lieriönmuotoisessa terraariossa oli tumppeja ja olutpullonkorkkeja. Muistin heti, kenen ne olivat, ja jäin muistelemaan, kuinka lähes pari viikkoa luonani majailleen nuorenmiehen kanssa istuimme iltaisin parvekkeella, kiikaroimme naapuritaloon ja kertoilimme tarinoita. Tai enimmäkseen hän kertoi, minä kuuntelin.

Mutta kyllä minä senkin lasipurkin sitten heitin roskiin.