Karaokebaarissa

Yks mun kaveri oli kerran karaokebaarin synttäreillä ja mietti siellä tällaisia:

Aika ankeaa. Turhan varttunutta väkeä minun makuuni. Positiivisina seikkoina mainittakoon talon tarjoamat lihapullat ja ilmaiset siiderit. Ja aina pitää ottaa huomioon, että kaiken järjen ja todennäköisyyden lakien vastaisesti täällä voi sattua tänään jotain mukavaa. Tai edes jotain. Niko Kakskytkaks tarttui mukaani jokin aika sitten juuri täältä. Mutta siitä seikkailusta kerron enemmän toisella kertaa.

Mietin omaa ikääni. Ikä on vain numeroita, sanotaan. Niin tuli sanoneeksi myös Niko Kakskytkaks. Paskat. Ikä on myös uurteita kasvoilla, kolottavia jäseniä, veltostuvia lihaksia, roikkuvaa nahkaa.

Vuodet ovat menneet nopeasti. Olen jo kolmekymmentäyhdeksän, vaikka vasta olin teini-ikäinen ja mietimme kavereiden kanssa, kuka hakisi meille viiniä Alkosta, ja varastimme viinaa vanhemmiltamme. Se oli sitä aikaa, kun äiti havahtui ajatukseen, että lasta pitäisi jotenkin kieltää ja rajoittaa. Hän teki selväksi, mitä en saa tehdä. Tein sen kaiken silti, mutta varoin jäämästä mistään kiinni.

Kävimme viikonloppuisin notkumassa kaupungilla. Toivoimme aina, että edes joku kauniista humalaista pojista tulisi juttelemaan meille, tulisi tekemään meistä merkittäviä.

Jostain syystä Esu tuli kerran minun luokseni. Hän oli söpö poika. Jotain hän kai ensin sanoi, sitten halasi. Se oli ihanaa. Olin tietysti heti valmis suutelemaan. Hän otti kasvoni käsiensä väliin ja katsoi minua läheltä. Silloin huomasin, että hänellä on räkäkökkäre vasemmassa suupielessä.

Esu painoi huulensa huulilleni ja työnsi kielen suuhuni. Totta kai halusin yhä suudella häntä, mutta en silti kyennyt suhtautumaan kökkäreeseen huolettomasti. En voinut rennosti heittäytyä tilanteeseen. Yritin suudella vain Esun suun oikeaa puolta, mutta yritys epäonnistui. Kökkäre joutui suuhuni ja pyöri kieleni päällä.

Kaikella on hintansa, selitin asian itselleni ja nielin jo melkein suuhuni sulaneen suolaisen palan.

Kun juon illan toista siideriä, alan menettää jo ennestään heikon toivoni viimeisetkin rippeet siitä, että tästä voisi tulla mukava ilta. En oikein jaksa innostua pöytäseurueeni kanssa juttelustakaan. Luiskahdan heti alkumetreillä keskustelun ulkopuolelle ja sen myötä eksistentiaalikriittiseen ahdistukseen ja kosmiseen yksinäisyyteen. Haluaisin vain juoda lisää ja panna jotakuta nuorta kaunista miestä.

Kun Tauski – aivan, Tauski – aloittaa esiintymisen, siirrymme tanssilattian reunalle. Juon kolmannen siiderini loppuun ja lähden käymään vessassa. Kopperossa leijuu naisen tuoksu, eikä se ole Chanel vitonen. Yritän hengittää vain ulospäin.

Kun saan housuni alas ja istahdan pöntölle, kuulen, kuinka joku matalaääninen nainen äyskii oven takana, ovatko kaikki vessat tosiaankin varattuja.

”On ne. Tää yks on ollut aika kauan varattu”, vastaa joku hentoääninen.

Mitä ilmeisimmin hän jostain kumman syystä osoittaa minun koppini ovea, koska tuota pikaa siihen isketään kolme kertaa.

”Oleksä sammunu sinne?” huutaa matalaääninen.

Haistakoon paska. En sano mitään, keskityn vain suoritukseeni.

Vedän vessan ja avaan oven 90 asteen kulmaan. Roteva ylimeikattu vaalea nainen tempaa oven täyteen 180 asteeseen ja vyöryy panssarivaununa sisään.

Käyn hakemassa neljännen ilmaissiiderin ja palaan kaverin viereen seisomaan, vaikka haluaisin jo kotiin.

Asettelen takapuoleni korkean jakkaran reunalle lepuuttaakseni kipeää selkää. Keski-ikänsä jo lähes loppuun kuluttanut polkkatukkainen nainen viereisellä tuolilla tiuskaisee, että paikka on varattu.

”Mutta ei tässä nyt istu ketään”, sanon.

”Se on varattu!” raivoaa nainen.

Polkkatukka istuu pöydässään yksin, kolme tyhjää tuolia seuranaan.

”Pirjo! Pirjo! Tuu istumaan tähän!” huutaa nainen tanssilattian suuntaan ja tamppaa kädellään penkkiä, josta toisella kädellään tuuppii minua pois.

Pirjo hymyilee tanssilattialta ja jatkaa tanssiaan. Äkäinen kyyttö iskee käsilaukkunsa tuolille, jolla en saa istua.

”Sinä vain, ei muut mua huomiseen saa jaksamaan”, laulaa Tauski.