Angsti on savoksi ahistus, osa 2

Liikunta lisää itseluottamusta, virkistää, helpottaa ahdistuneisuutta ja unettomuutta, luen netistä.

Joskus joku asiantuntija puhui rakkaudesta jotakin sen suuntaista, että ei kannata pohtia, rakastaako toista vai ei, pitää vain alkaa käyttäytyä niin kuin rakastaisi. Aion nyt soveltaa samaa ohjetta masennukseen. En enää mieti, olenko masentunut vai en. Alan käyttäytyä niin kuin en olisi. Teen kaikkea sellaista, mitä ei-masentuneet ihmiset tekevät: rupean hölkkäämään, käyn kahvilassa, tilaan ajan kampaajalle ehkä myös johonkin hoitoon tai hierontaan. Kenties pitäisi aloittaa myös jokin sosiaalinen harrastus. Mahdollisuuksiahan riittää. Olen huomannut, että ihminen voi harrastaa ihan mitä tahansa, esimerkiksi omistamista tai sairauksiaan. Jos omistaa Ladan, voi liittyä Lada-kerhoon. Jos sairastaa keliakiaa, voi liittyä keliakiayhdistykseen. Jos lakkaa harrastamasta juomista, voi alkaa harrastaa juomattomuutta AA-kerhossa.

Kiskon verkkarit jalkaan, teen 30 mahalihasliikettä, joista viisi väkisin. Venyttelen reisilihaksia ja kylkiä, pyörittelen hartioita. En ole juossut vuosiin. Minulla on huonot polvet, enkä tiedä, sopiiko laji minulle enää. Sain kaverilta ohjeet, kuinka lenkkeily pitää aloittaa: ensin 20 minuutin hölkkiä m.m.r.o. eli mummot menee rollaattorilla ohi -vauhtia muutama viikko, kerran tai kaksi viikossa. Sitten vähitellen sekaan 40 minuutin lenkkejä.

Ensimmäinen 20-minuuttiseni alkaa yllättävän helposti. Ei satu polviin, virtsa ei karkaa, ei edes pistä kylkeen. Hölkkään hyvin hitaasti, m.m.r.o., tutustun pitkän tauon jälkeen uudestaan lenkkarien tömähdyksiin maata vasten. Kun tulee ihmisiä vastaan, painan päätä alas, piiloudun lakin lipan alle. Haluan juosta rauhassa, yksin, anonyymisti.

Haistelen puiden ja sammalen tuoksua. Toisella kilometrillä kylkeen alkaa pistää vähän, mutta jatkan hidasta hölkkää. Vilkaisen miestä, joka seisoo pyöränsä vierellä penkin edessä kännykkä korvalla.

”Mä istun tässä lammen luona”, hän valehtelee puhelimeen.

Miksi mies sanoi istuvansa vaikka seisoo? Ennakoiko hän? Sanoi niin, koska aikoi pian istua penkille. Vai ajatteliko hän, että se vain kuulostaa jotenkin paremmalta, kiireettömämmältä? Vai oliko se vain lipsahdus? Valehteliko hän kaikista vastaavanlaisista vähäpätöisistä asioista? Vai samalla sujuvuudella sekä pienistä että isoista asioista. Sanoi ehkä olevansa ylitöissä kun oli rakastajansa luona. Ehkä nämä pikkuasiat olivat kuin treeniä isompia varten. 20 minuutin hölkkiä 40 minuutin lenkkien seassa.

Kaikenlaiset muistot menneistä miehistä hyppivät mieleen. Yritän tampata ne lenkkareillani liiskaksi, olemattomiksi. Kirjoissa ja elokuvissa rakastetut kuolevat paljon useammin kuin tosielämässä. Tiedän kyllä miksi. Mielitietty kuolee ennen kuin mikään ehtii mennä vikaan, että jäljelle jäänyt voi vaalia täydellisen onnen muistoa. Sellaista, jota tarinan kirjoittajakin haluaisi vaalia, mutta ei voi, koska hänellä on jo moni asia ehtinyt mennä kumppaninsa kanssa vikaan. Tai sitten fiktiivinen rakastettu kuolee, koska on kelvoton, ja kumppani halutaan vapauttaa ikeestään. Käsikirjoittaja kirjoittaa tarinaansa sen, minkä haluaisi tapahtuvaksi kurjassa tosielämässään. Eihän avioero ole kovin tyylikäs tapa päästä eroon kumppanista. Eroaminen on jotenkin rahvaanomaista – ja julkinen tunnustus epäonnistumisesta. Etenkin jättäjälle vain harva tarjoaa sympatiaa. Leskeä sen sijaan muistetaan ja lohdutetaan.

Kuolleita on niin paljon helpompi rakastaakin. Elävässä kumppanissa on huomattavan paljon enemmän ongelmallisia ominaisuuksia. Hän saattaa jopa asua samassa asunnossa. Siinä sitten hengitellään samaa ilmaa, joka ei meinaa millään riittää kahdelle. Happea huventavat entisestään vihaa leiskuvat katseet, kolkot äänensävyt ja huonot sanavalinnat.

Lenkkarit tamppaavat pikkukiviä hiekkatiehen, rinnat muksivat pehmeästi käsiä niiden alla. Kierrän puistoa ja metsikköistä kevyen liikenteen väylää, palaan taas puistoon. Niemennokassa vastaan juoksee vähän itseäni vanhempi mies. Seuraa rekkamiesilmiö: Hän tervehtii. Kuin rekkamies rekkamiestä. Nyökkään hänelle hämmentyneenä. Hymyilyttää, ja nolottaa. En ole kymmenenvuotiaissa verkkareissani ja löysässä lihassani tasavertainen kiinteän ja aerodynaamisen trikoohepun kanssa. En olisi ansainnut tulla rekkamiestervehdityksi.

Vähän kuin Keski-Ranskassa, kun puuskutimme työkaverin vanhempien nitisevillä polkupyörillä kylästä toiseen. Muita pyöräilijöitä näkyi varsin vähän, mutta kun näkyi, he aina morjestivat. Nämä muut pyöräilijät olivat joitakin Tour de France -tyyppejä, jotka suhahtivat ohitsemme virtaviivaisissa ajoasuissaan, kalliissa aurinkolaseissaan kevyiden ohutrenkaisten polkupyöriensä lennättäminä.

Palaan kotikortteliin, muutan hölkän kävelyksi. Jalat tuntuvat vähän vierailta, pökkelöiltä, mutta olo helpottuu kävelyaskelten myötä.

Kotona juon vettä ja menen makaamaan sohvalle. Yritän lukea lehteä, mutta minua alkaa unettaa. Huilaan tunnin, sitten palaan koneeni ääreen kuin koneenhoitaja ruokatunniltaan, tavan mukaan, vanhasta muistista. Ei uusia sähköposteja, Facebookissa ei mitään ihmeitä.

Illalla kävelen vielä airojen kanssa rantaan, haluan soutamaan. On yhä lämmin. Airot painavat olkapäätä, alkavat vähän väliä harottaa ja joudun taiteilemaan saadakseni ne taas asettumaan. Katson tyyntä järveä. Tahdon saman tyyneyden itseeni.

Vene on hankala työntää yksin vesille ja pohja raapiintuu rantakiviin. Viimein vene kuitenkin keikkuu vedessä kivien välissä ja hyppään kyytiin. Jo pian niskahiukset ovat hiessä vaikka minulla on pelastusliivin alla vain hihaton paita. Oranssin liivin kaulus hankaa ilkeästi. Katselen hauiksiani, ne tulevat esiin joka vedolla. En löydä zeniläistä rauhaa mutta lihakseni sentään. Hankaimet nitisevät ja vingahtelevat, käyvät vuoropuhelua kiljuvien lokkien kanssa. Hornetti katoaa puiden taakse, ääni seuraa tottelevaisena koirana pitkässä fleksissä.